HYVÄ YSTÄVÄ EI DOKAA!

Erään valinnaiskurssin kanssa keskustelimme ystävyydestä. Tunnin päätteeksi  kukin sai käydä kirjoittamassa seinäpaperille hyvän ystävän ominaisuuksia. Tunnin jälkeen eräässä paperissa luki, että ”hyvä ystävä ei dokaa.” Paperi jäi seinälle muidenkin nähtäväksi.

Muutaman päivän kuluttua, joku oli vetänyt tuon lauseen yli ja kirjoittanut kantansa julki sanoilla: ”Hölmö, kaikkihan dokaa!”

Monessa perheessä odotetaan pelolla suuria juhlia, joulua, uutta vuotta, juhannusta. Ne ovatkin tavallisesti varsinaisia kodin ja perheen juhlia. Odotamme varmasti mielellämme juhlaa, lomaa, perheen yhdessäoloa. Silti tiedän, että meissä on monia, jotka odottavat juhlaa jännittyneinä. Mitenhän meidän kodissa tämä juhla, joulu ja uusi vuosi sujuu. Hienonkin juhlan takana on kuitenkin monen kohdalla toisenlainen juhla. Alkoholin kohtuutonta käyttöä, juopumista, dokaamista, humalaisten riitelyä, lasten levotonta itkua, äitien valvottuja öitä, pelkoa, jännitystä, ehkäpä eron astumista kodin portaista sisään.

Se, joka kirjoitti lapulle, että ”hyvä ystävä ei dokaa”, ajatteli ehkä, että hyvän ystävän kanssa voi olla kaveri muutenkin kuin kännissä. Voi seurustella ilman keskiolutta, viiniä tai kossua. Hyvä ystävä ei pakota juomaan tai tarjoa minulle ekaa ryyppyä. Hyvän ystävän bileissä syntyy hauskaa muustakin kuin pelkästä ylettömästä ryyppäämisestä.

Ehkä se, joka korjasi lauseen, ajatteli, ettei ole enää sellaisia, jotka eivät dokais. Hän ei uskonut enää tapaavansa dokaamatonta ystävää. Sillä kaikkihan dokaa. Selvänä ei voi seurustella.

Mutta niitäkin on, jotka eivät dokaa. Ehkäpä heitä on jopa enemmän kuin niitä, joiden on peitettävä heikko itsetuntonsa keskarilla, tai ryypättävä ja riehuttava. On dokattava, että joku näkisi minutkin kännissä. Että olisi kuten muutkin kovat, vahvat, isot.

Joskus menneessä elämässä, edellisessä työpaikassani, pidin juoppopiiriä kirkonkylän koville miehille. Sen lisäksi, että he olivat olleet kovia jätkiä, heitä yhdisti ainakin kolme asiaa.

Yksi oli se, että jokainen heistä joi hillittömästi, eikä kyennyt hallitsemaan juomistaan tahi elämistään.

Toinen yhdistävä juttu oli se, että kaikki he halusivat lopettaa ryyppäämisen ja palata kotiin vaimon ja perheen luo, mutta kun siihen ei ollut enää voimaa.

Kuitenkin minua satutti eniten kolmas heitä yhdistävä tekijä. He kaikki kertoivat samaa historiaa, lähes samoin sanoin. Että kotonakinkin juotiin ja että elämän ensimmäinen perskänni otettiin 14/15 vanhana - ja niin, että jalat meni alta. Ja siitä se elämän alamäki alkoi.

Nyt muutama heistä maatuu mullan alla - muutama kulkee tien laitaa edelleen - mutta muutama on myös kiertänyt korkin kiinni, pitkän ja vaikean paranemisen tietä kulkien.

Ilolla lähetän heille joulukortin – kotiin. Ja piirrän korttiin myös heidän vaimonsa ja lastensa nimet. Sillä tiedän, että he, joiden elämästä alkoholi vei lukemattomia vuosia, koettavat nyt maksaa perheelleen takaisin sen, mitä menettivät. He ymmärtävät, että dokaamalla voi kyllä saada ystäviä, mutta kotia, vaimoa ja lapsia - elämän suurinta rikkautta ei koskaan. Dokaamalla sen kaiken voi vain menettää.