Keskiviikko 30.4.2008

Piti lähteä jo aamulla aikaisin pohjoiseen. Mutta moottoripyöräkauppa sotkee kuviot. Suzuki ei haluisi tulla myydyksi.  Jaappanilaiset ovat niin tunteellisia. Teen remppaa koko aamun. Käyn uuden akunkin Motonetistä. Kotona huomaan, ettei mokomassa akussa ole edes happoja sisällä. Eikä pakkauksessakaan. Ruotsalaista säkerhetssamhällettiä koko juttu. Ei tule hapot silmille kuivassa akussa. Ei tietysti synny virtastakaan. Mutta hienonnäköinen akku. Lopulta pyörä herää. Avaimet uudelle onnelliselle omistajalle. Sitten auton keula kohti pohjoista. Tämän reissun valmistelu jäi tekemättä. Ei pientä väliä, jossa olisi ehtinyt laittaa varusteet kuntoon. Niinpä kaikki kamppeet ovat vain läjässä Ducaton sikaosastossa. Uuden JR27:nkin vetosydeemi on vain läjä osia..

Matka joutuu vaikkakin ennen Kuusamoa meinaa käydä vanhanaikaisesti. Italiaanon polttoainemittari on tehty tonnin tarkkuudella. Löpö meinaa loppua ja viime kilometrit ajan hajulla. Kuusamossa tapaan herroja upseereita menossa kauden päättäjäisiin Rukalle. On ainakin matkaa ettei mellastus kuulu kotiin saakka.

Sallan jälkeen alkaa väsy painaa miestä. Käyn kysyy Samperin Savotan respan neidolta millä rahaa ottaisi yöksi. Ei tullut kauppoja. Alkaa ikä jo painaa. Hotellilla on vappurieha savukoskelaisittain. Pihalla portsari kessuttelee paikallisen poromiehen kera. Sisällä yksinäinen asiakas istuu orpona ravintolasalissa tuijottaen tuoppia.

Korvatunturin tie on aikaan nähden asiallisessa kunnossa. Muutama kilometri ennen Kemihaaraa Ducaton kumijalka tyhjenee. Sepeli kumissa ja ilma karkaa. Ei tee reikä kumille hyvää milloinkaan. On puoliyö. Seison kädet taskussa autiolla tiellä ja arpoilen mitä tehdä. Kuu ilkkuu kaverina taivaalla. Rengasavaimen hylsy on tietenkin paskana. Kumi pitää hieman ilmaa ja pumppailen sitä muutaman kerran ennen parkkipaikkaa. Nilkutamme vaivoin perille – Ducato ja minä. Ducato parkkiin. Sänky sikaosastossa levälleen ja ukko pitkälleen. Mitähän tästäkin vielä tulee.

Vappu 1.5.2008

Yöllä heräilen muutaman kerran. Kylmä hytisyttää miestä. Sielukin on vielä matkan päällä jossakin. Pomppaan ylös 7n maissa. Käyn Kemihaaran mieheltä hylsyn lainaksi. Vaihdan pakuun uuden kumijalan. Myös lehtijousi näyttää sanoneen sopimuksen irti. Iskari sylkäisee öljyt pitkin pihaa. Taitaa muuttua päreiksi koko italian ihme. Ettei olisi menneet Marcellolla maakkaroonit ja jousiteräkset sekaisin. Ei uskalla raaputtaa enempää. Alkaa vielä pastan kulma lohkeilla.

Pakkailen kamoja kasaan. En ota kuitenkaan ahkiota matkaan. En jaksa enää käydä säätämään vetovyötä ja aisojen kiinnityksiä. Toki tunnen miten onneton ratkaisu mutta ei auta. Taipaleelle on päästävä. Jääköön JR27 vartioimaan italian ihmettä. Joten rinkka selkään ja kohti seikkailuja. Samaan aikaan tulee vaeltaja Paljakan kanssa reissultansa. Vaihdetaan pari sanaa. Sanoo nähneensä karhun jäljet Naltiolla. Jospa tuon kuulisi poromies. Laulaisi pian Lynz ja puhuisi Sako. Entinen karhu olisi se.

Alkumatka Keskiharjuun menee hyvin. Tulipaikalla teen kynsitulet ja syön. Tässä istuttiin pojan kanssa vuosi sitten huhtikuussa. Ei nuorella miehellä oikein ilo läikkynyt. Kärsimys eskaloitui tässä. Aurinko helottaa täydellä. Tauolta lähdettäessä kelkan jälki alkaa pettää. Kilometrin verran on yhtä tappurointia. Hanki pettää ja kulku on todella työlästä. Pumppu hakkaa kuin pieni eläin. Tännekö piti tulla kuolemaan.

Lopulta saavutan paremman kelkan jäljen. Se kestää vielä. Keli on silti raskas. Vastaan tulee iso mies ahkion kanssa. Lapinlahden mies menee kuin juna. Minä olen matti ja liisa asemalla. Tukka heiluu kun juna porhaltaa ohitse kohti etelää. Vaihdetaan silti muutama sana. Hänellä on reissu takana. Minulla vasta alussa.

Saavutan Peskihaaran kolmen maissa. Olen aika väsynyt. Käyn vettä joelta. Teen sapuskaa. Sitten käyn pitkälleni. Uni vie miestä. On tämä työtä. Vappuna, yhtä työväen juhlaa. Mitenkähän tästä eteen päin? Ensimmäisen päivän matka on usein tätä. Taistelua epätoivoa, kiirettä ja epäuskoa vastaan. Sitä luulee kuolevansa. Ja koko ajan mielessä häpeä siitä, että tuli tänne kuleksimaan ja hupailemaan. Kunnon ihmiset ovat töissänsä. Sorvia pyörittävät ja leipää tienaavat lapsille. Minä vaan täällä narsisti pyörin pitkin kairaa.

Perjantai 2.5.2008

Yö on vähän levoton kuten aina ensimmäistä yötä tunturissa. Sitä arpoo mielessään että miksi lähti. Miksei voinut jäädä kotiin kuten fiksut ihmiset tekevät.

Herään 5n maissa. Kampeudun ylös. Ulkona on aivan valoisaa. Aurinko nousee metsän takaa. Vuoden vaihteessa oli toisin. Oli tyrmäävä hämärä. Kuin säkissä. Suu suljettu jostain ulkoa. Eikä pois pääse. Nyt on valoa vaikka muille jakaa.

Kokkailen aamupöperöä. Puuro on vain jotain mallia minuuttipussi. Mikä pani jättämään oikeat elovenat kotiin? Aina tekee näitä lapsellisia virheitä. Eikö mies opi koskaan. Ettei Elovenaa saa jättää.

Lähden matkaan 6n jälkeen. Hanki on jäässä. Yöllä on ollut muutama pakkasaste. Valo siivilöityy huurteisten puitten lomasta. Hanki hohtaa aamuauringossa sävyissä. Lykin kohti Härkämurustaa. On pakotettava sielu rauhoittumaan. Tekisi mieli mennä tohottaa koko ajan kovempaa. Nyt olen lomalla. Tulin tänne nauttimaan ja lepäämään, en kiirehtimään. Jaurulle tekisi mieli, Peuraselkään ja Tahvolle. Ämpyilen kuitenkin kelin riittoa. Lauantaiksi on luvassa vesisadetta. Jaurun varresta on paha tulla maalikyliin jos keli loppuu. On pidättäydyttävä haluistaan ja pysyttävä Jaurun tällä puolen.

Niinpä oikaisen suolle kohti itää jo pari kilometriä ennen Härkämurustaa. Otan suunnan kohti Jussinmurustaa. Metsäsaarekkeissa hanki pettää jo. Hiihto on välillä yhtä teutarointia. Kerran vedän kunnon lipat. Ukko uppoaa munia myöten hankeen kun hanki suksen alla pettää alamäessä. Kaivaudun ylös rinkan alta. Onneksi suksi on ehjä. Mitenkähän sitten matkaa tekisi? Ehkä on kuitenkin jatkossa otettava JR27 ja siihen joku varalyly mukaan. Kiertelen avorimpiä. Kiipeän yli poroaidastakin. Sitten saavutan Jussinmurustan. Kello on vasta 9n kantturoissa ja olen tullut jo peninkulman verran.

Pidän pienen tauon Jussinmurustan laavulla. Tässä pöperöitiin pojan kanssa viime kevään hiihtovaelluksella. Poika oli vielä vähän väsy. Oli kova päivä Tahvolta Mantoselkään. Mentiin kuitenkin. Nyt on mies sissiRUKissa ja ehkä osaa jo hieman arvostaakin reissua. Silloin ei vain mieli mettä keittänyt.

Olen vähän huolissani siitä, kuinka hanki kestää suksen alla kohti Mantoselkää. Eihän matka ole pitkä, reilu 6 km. Mutta entä jos se on yhtä kahlaamista? Poroaidan viertä kulkee kuitenkin talvinen latu ja kelkan jälki. Onneksi hanki pitää vielä.

Sujuttelen aurinkoisessa kelissä kohti Mantoselkää. Lumi alkaa vähetä. Purot nousevat kohta soille. Jossakin huutaa kurki. Tuolla kuuluu teeren soidin. Kevät etenee joutuisaan. Kohta tulee kesä kairaan. Porot ovat jolkanneet aidan viertä. Silti niitä ei näy. Ehkä ne ovat nelostien varressa. Jäkälä on tiukassa kovan hangen alla.

Saavutan Mantoselän jo puolen päivän seutuun. Käyn vettä sameasta purosta. Kokkailen pyttäriä. Mieli kelaa viime keväistä reissuamme pojan kanssa. Osaako arvostaa asioita silloin kun ne tapahtuvat? Miten lyhyt se on lapsen ja nuoren elo kotosalla. Minne meni ne vuodet? Ei tainnut olla kummoista isän mallia kotosalla.

Ruoan päälle otan pienet ettonet. Iltapäivä kuluu verkalleen. Käyn tekemässä rantteella kantotelineellisen puita. Sillä aikaa tulee kämpälle mies Kemihaarasta päin ahkion kanssa. Sanoo olevansa ensi kertaa suksilla tänä talvena. Mies kokkailee aterian. Vaihdamme muutaman sanan. Sanoo kelejä riittävän vielä kairassa. Paljastuu entiseksi rajamieheksi. Niille miehille on aina sopivat kelit. Me muut vaan ämpyilemme säätä ja luistoa.

Huomaan miten sitä on malttamaton vielä. Pitäisi ymmärtää antaa aikaa kulkemiseen tottumiselle. Pari ensimmäistä päivää on yhtä sykyilyä. Vasta sen jälkeen alkaa tottua kulkemiseen. Joku kerta olisi hyvä tulla tänne tähän aikaan ja tulla sitten kävellen pois kuun lopulla. Jaksaisiko olla täällä kolmekin viikkoa?

Mitenkähän tälle kairalle käy ja tälle kulkemiselle. Kemppisen sukupolvi - 50- ja 60-luvulla vaeltamisen aloittaneet alkavat väistyä. Vanhemman polven kulkija asettui tänne nöyrin mielin ja toiselle tilaa antaen. Nyt alkaa olla uudemman polven aika. Varusteet ovat tyystin toiset kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Vaatimukset kämpiltä, reiteiltä ja puistolta ovat nousseet. Nyt olisi oltava kämpät varusteltuja, huussit kunnossa ja yksityisyydelle tilaa. Yhä useammin tulee sanomista toisten käytöksestä ja vaellustavoista. Me kaikki olemme tietäviä ja oikeassaolijoita. Jokaisella on oma kokemuksensa ja totuutensa kairasta ja oikeasta tavasta vaeltaa. Nykyvaeltajissa on extreme-kulkijaa ja ennätysten tavoittelijaa, suorittajaa ja goretex-mannekiinia. Yhä useammin tänne kulkee myös ulkomaisia vaeltajia. Miten käy tälle perinteiselle Itäkairan vaeltamiselle. Tuleeko tästäkin massaliike? Vieläkö säilyy jossakin kairan kaukokaipuu, into kulkemiseen, toisen kulkijan kunnioitus, menneitten vaeltajaisien ja -äitien nöyrä ihailu?

Lauantai 3.5.2008

Herään aamulla jo neljän jälkeen, enkä oikein saa unta enää. Nousen ylös viiden maissa. Käyn ulkona haistelemassa ilmaa. Ripeksii vettä. Yöpakkasesta ei tietoakaan. Kokkailen aamupöperöt. Kämppäkaverikin herää kattilan kolisteluun.

Kuuden aikaan nousen suksille. Lähden koettamaan poroaidan viertä suoraan Vieriharjua kohden. Kelkan jälki, jota porot ovat teutaroineet ahkeraan, kestää yllättävän hyvin. Vasta Vieriaavan laidalla vaihdan toiselle puolen aitaa. Aapasuon ylitystä ei voi ajatellakaan. Nousen Vieriharjulle, josta suuntaan lähelle kämppää. Meno on tuppurointia hangessa, mutta menee kuitenkin.

Vieriharjun kämpällä olen jo 8n tienoossa. Kämpällä näyttää olevan väkeä. Seinustalla parit sukset ja Paljakka. Käppäilen pihalla jonkin aikaa kunnes sisältä kuuluu ääniä. Menen rohkeasti pirttiin. Laverilla katselee makuupusseistaan minua pari naista. Ymmärrän pettymyksen. Keitän pikaisesti kanakeittoa ja kaakaota. Käyn vettä sankollisen joesta. Naiset nousevat hiljaisina ylös aamutoimilleen. Päästän heidät rauhaan ja poistun tuvasta pihalle.

Jätän rinkan eteiseen ja lähden kohti Korvatunturin murustaa. Sää on vielä pilvinen. Ura kestää hyvin. Parin tunnin kuluttua saavutan rajavyöhykkeen. Kelkkaura jatkuu suoraan vyöhykkeen sisälle. Siinä menee turistin kulku-ura. Kemihaaran isäntä vie turistin kelkalla suoraan pukin pakeille vyöhykkeen sisälle. Vaeltajalla ei vaan ole sinne asiaa. Eikä nyt niin tee mielikään. Vieläkin on paha mieli edellisestä rajojen siirtelystä. Se vanha oikea Tarton raja kun meni tuosta kohti Petsamoa. Vaan ei mene enää. Sinne jäivät Petsamot, Sallat ja muut tunturit. Kai se naapuri niitä tarvitsee. Ehkä heillä oli liian pienet pihat.

Poikkean rajalta kairaan ja koetan tuppuroida kohti murustaa. Se onkin melkoista henkien taistoa. Olen muniani myöten soseessa. Kampean kuitenkin murustan laitaa ylöspäin. Lopulta saavutan murustan laen. Siellä on puuvaja, paskahuussi ja nuotiorinki. Kylmä paikka tauon pitoon. Istahdan liiterin oviaukkoon. Maisemat ovat hienot. Niitä ei voi moittia. Vahinko vain, että suurin osa näkymästä kuuluu ystävälliselle ja alati rauhantahtoiselle naapurillemme. Rauhanpaalukin on lupaavasti itään kallellaan. Ainakin paskahuussi on komealla paikalla. Tehty YYAn aikaa. Asianosainen pyllistää länteen. Vai onkohan säälitty joulupukkia..Ei täällä kyllä mitään pukkia asu. Karhu ehkä. Karhu naapurissa. Elämöi ja kämmentänsä löi. Trastuit.

Otan hieman evästä kupuun. Nousen sitten suksille. Päätän mennä pois Rakitsanojan kautta. Kelkan jälki kantaa yllättävän hyvin Rakitsalle. Siellä on nuotiopaikka mukavannäköisellä kannaksella. Kodan ruoteet ovat pystyssä. Tässä saattaisi vaikka asettua yöksi.

Pienen tauon jälkeen jatkan matkaa. Kelkan jälki kuitenkin katoaa jonnekin. Meneeköhän se suoraan lähemmäs Kemihaaraa? Teutaroin varmaan toista tuntia parin kilometrin matkaa kelkkauralle. Lumisose pettää pohjia myöten. Suksi haukkaa tämän tästä lunta. Matkanteko on oikeaa fyysistä työtä. Toisaalta nautin kuitenkin tästä rääkistä. Tulee mieleen lapsuuden talvet, jolloin sunnuntaisin kahlasin lähitienoon metsiä umpisessa. Umpihankea kulkeva on kuin löytöretkeilijä. Siitä ei ole kukaan vielä kulkenut ennen sinua - ainakaan näillä lumilla

Lopulta saavutan vanhan kelkkauran. Siitä on enää vajaa puolenkymmentä kilometriä Vieriharjuun.

Kämpällä rajamies on lämmittänyt saunan. Sanoon yhden rajamiehen menneen nuorikkonsa kanssa Korvatunturille. Kokkailen kunnon pöperöt. Ruoan päälle lähden saunaan. Rajamiehen kanssa otetaan löylyt ja haastellaan. Käyn pari kertaa joessakin. Kylmää on Vierihaaran vesi. Löyly tekee syntiselle sielulle hyvää.

Kämpällä juomme vielä kahvit. Paistan räiskäleitä. Niitä syödään lakkojen kera.

Tälle päivälle tuli tuppurointia ihan mukavasti. Hienoa seutua tämäkin kulma. Ei ihme, että Leevi Karsikaskin ramppaasi tätä seutua yhtenään tai ainakin muutaman kirjan verran.

Sunnuntai 4.5.2008

Aamulla on kuitenkin pakkasta hieman. Unelma Karhuojasta elää vielä. Kokkailen pöperöt. Rajamieskin - Pekka Bergman Roista - heräilee.

Lähden taipaleelle 7n aikoihin kohti Naltiota. Hanki kantaa vielä kelkanuralla. Vieriaavalla on jo vettä urallakin. Pitkospuut lilluvat tulvavedessä. Aapa on karun kaunis. Jossakin huutelee kurki. Teeren kukerrus kuuluu aavan laitamalta. Ladun varressa on kahdet kanalinnun höyhenet, lienee ukkoteeri ja riekko päässeet päiviltään. Olisiko maakotkan tekosia. Ketun jäjistä ei ole viitteitä.

Vierihaarasta pääsen yli vanhan poroaidan kohdalta. Siinä on silta mönkijää varten. Kelpaa hiihtäjällekin näin rospuuttoaikaan. Vierihaaran ja Naltiohaaran väliä on reilu pari kilometriä. Siinäkin on matka samaa vetistä Vieriaapaa. Hieman ennen Naltiohaaraa tulee eteen risteävä poroaita. Käännyn lounaaseen kohti Naltion tupaa.

Tuvalla on autiota. Tupa on tehty 50-luvulla poroaidan rakentajia varten. Kämppä on sisältä pieni ja hämärä. Paikka on kuitenkin viehättävä. Naltiohaaran varressa vaivaisen kuusikon laidassa.

Keitän kämpällä kanakeittoa ja kaakaota. Istun hetken lavitsalle ja lähden kohti Naltiota. Pääsen hyvin vielä kohmeessa olevaa hankea aina Poroerotukselta tulevan aidan varteen. Sitten alkaa umpinen. Kahlaan jonkin aikaa Naltion koillislaitaa kunnes on pakko tunnustaa etten ole kahlaaja. Se on kurkien hommaa. Lunta tai sosetta on polveen saakka. Joka polkaisulla reisi huutaa hoosiannaa. Ilman rinkkaa - tai 25 vuotta sitten - ehkä selviäisin vielä ja olisin ennen iltaa Karhuojalla. Nyt ei vain ole enää miestä siihen. Harmittaa, mutta jäipähän jotakin mitä varten tänne tulla vielä takaisin. Sulan maan aikaankin tämä olisi oiva reitti nousta Nuortilta ylös vaikkapa Rajajooseppiin saakka.

Mieleen tulee vaeltaja, joka laittoi kriittistä palautetta näistä jutuistani. Pisti oikein olan takaa adjektiivit jonoon. Sanoi, että on häpeämätöntä itsekehua ja Lapista taikka vaeltamisesta mitään tietämätöntä elämöintiä koko tarinat. Ja niinhän se on. Olisi tosi vaeltaja Karhuojalle kahlannut. Joku olisi päivässä tämän reissuni taivaltanut. Tämä on tämmöistä itäsuomalaisen ihmisen hupailua tämmöinen reissaaminen.

Palailen samoja jälkiä kohti Vieriharjua. Näen rajamiehen menneen pulkkansa kanssa kohti Naltion kämppää. Aurinko tulee esiin. Lämmittää. Otan paidan pois. Mikäs täällä on ollessa. Retkeilijän pyhäpäivä.

Vieriharjussa kokkailen pöperöt. Laitan saunan tulille. Hakkaan halkoja. Käyn saunassa. Hiljaista on. Ulkona vain kevään ääniä. Vierihaaran solinaa. Kevätlintujen laulua. Illalla kämpässä lueskelen vieraskirjaa. Muistelen menneitä vaelluksia. Huomenna on lähdettävä etelää kohti. Työt odottavat. Olisi täällä vielä viikon ollut.

Maanantai 5.5.2008

Yöllä sataa vettä. Kämpän katto ropisee. Nousen ylös viiden maissa. Ulkona sataa jo räntää. Ilma on pakastumassa. Kun lähden kämpältä lumi juoksee jo hangella. Takatalvi on tullut kairaan. Hiihtelen kohti Kemihaaraa. Tämän talven viimeiset hiihdot ovat tässä. On lähdettävä takaisin sorvin ääreen. Kotosalla odottaa urheiluseuran toivoton taistelu kunnan päättäjien kanssa. Hiihdon, urheilun ja liikunnan eteen tehtävä työ tuntuu toivottomalta. Täällä ajattelee, että hiihtäminen ja liikunta voisi tuoda ihmiselle hyvän mielen. Mutta eihän se niin ole. Politiittinen päätäntä saa riidan ja pahan mielen mistä vain. Säilyisi edes tämä kaira.
Paluu työn ääreen ei houkuta yhtään. Ei paljon mieli lämpene moisesta ajatuksesta. Ehkä olisi oltava täällä vielä pari viikkoa, että pääsisi irti murheistaan. Liikaahan tämäkin viikko on ollut. Tämmöinen hupailu keväisessä kairassa. Vaan nyt ymmärtää karhuakin, miksi se nousee keväiselle hangelle. Teurastaa poron. Murjaisee pahalta haisevan läjän. Lähtee sitten rajan taa. Kukapa ei tekisi samoin.