Jouluhartaus
Kontiolahden lukio 21.12.2004
Tämän joulun alla ajattelen kahta mielessäni olevaa
mielikuvaa, joilla minulle on erityinen merkityksensä.
Ensimmäinen mielikuvani on eräs pysyvästi mieleeni jäänyt
tapahtuma lähes kahdenkymmenen vuoden takaa. Olin silloin opiskelemassa Unkarissa.
Adventin aikaan kävin pienessä etelä-unkarilai-sessa kylässä Sárszentlörincissä.
Pyhä aamuna menin kylän vanhan papin kanssa kirkkoon. Hämärässä kirkossa tuo vanha
mies sytytti alttarin kynttilät ja asetti ehtoollisastiat alttaripöydälle.
Katselin alttaritaulun kuvaa. Siinä oli kuvattu Kristus ristillä. Pappi kysyi
minulta: mitä näet. Vastasin: Ristiinnaulitun. Katso tarkemmin, mitä muuta
näet?, hän sanoi. Kun katsoin tarkemmin taulua, huomasin siinä pieniä reikiä.
Ja Vanha mies selitti, kuinka toisen maailmansodan lopussa venäläiset sotilaat
tulivat kylään. He tuhosivat kylän. Kyläläiset kokivat hetkiä, joita he eivät
halua muistella. Eräs sotilas tuli kirkkoon ja ampui sarjan kohti alttaritaulun
Kristusta. Ja kun sota oli ohi, kyläläiset palasivat kirkkoon. Luodin reikiä
alttaritaulussa ei peitetty. Kyläläisille se oli muisto menneestä tuskasta.
Mutta samalla se oli muistutus siitä, että Kristus kärsii heidän rinnallaan.
Hän ottaa osaa heidän murheeseensa ja tuskaansa. He eivät ole yksin. On ainakin
yksi joka armahtaa, antaa anteeksi, ristiinnaulittu Kristus.
Toinen mielikuvani on myöskin unkarilainen.
Muutamat teistäkin ovat jo lukeneetkin unkarilaisen
kirjailijan Imre Kertészin pienen kirjasen Kohtalottomuus.
Kirjahan kertoo kirjailijan omaa elämänkertaa nuorena
budapestilaisena poikana Hitlerin keskitysleirissä. Hänet temmataan 15-vuotiaana
koulupoikana kesken päivän tovereittensa kanssa bussista matkalla työhön.
Viedään keskitysleiriin, jossa he viettävät sodan loppuun saakka. Kertész
tarkastelee ja kuvaa holocaustia kuin ulkopuolinen tunteeton tarkkailija. Hänen
silmissään saksalainen sotilaskin on vain ihminen, kohtalon orja niin kuin
juutalainen äitikin joka lastensa kanssa kulkee jonossa kohti kaasukammiota.
Hänen oma päämääränsä on vain pysyä hengissä, selvitä. Syytä tai oikeutusta
siihen hän ei tiedä.
Kertész palaa leiristä kotiinsa luurangonlaihana
16-vuotiaana vanhuksena. Matkalla kotiin hän tapaa miehen, joka keskustelee
hänen kanssaan. Mies kysyy Kertésziltä: Mikä tarkoitus tällä kaikella on? Kertészille
leirin tarkoitus selittyy vain kertomalla. Kirjoittamalla kokemus miljoonille
muille. Keskitysleirin kauhut kokenut Viktor Frankl, psykoanalyytikko sanoi,
että leirien helvetistä selvisivät ne, joiden elämällä oli tarkoitus. Jotka
kokivat, että työ on kesken. On jokin syy, miksi elää. Ehkä niin kävi nuorelle Kertészillekin.
Ajatteletko sinä oman elämäsi syytä tai tarkoitusta. Mitä
syytä sinulla elämälläsi ja opiskelullasi on. Onko sillä jokin tarkoitus. Tai
onko murheillasi, vastoinkäymisilläsi jokin tarkoitus? Miksi sinä elät?
Tiedän, että joskus on vaikea löytää syytä elää. Elämän
tarkoitus, elämäntehtävä, mieli voi olla hukassa. Tiedän, että niin voi olla vuosia,
jopa vuosikymmeniä. Silloin on vain koetettava elää, koska poistuminen täältä
toisi murhetta muille.
Ehkä ajattelemme tänä aikana liikaakin elämän mielekkyyttä
vain omasta näkökulmastamme. Ajattelemme, että hyvä elämä on jossakin huomisen
takana. Se on sitten kun olen valmistunut ylioppilaaksi, tai saanut ammatin,
tai perheen, tai sitten kun lapset ovat aikuisia, tai kun jään eläkkeelle.
Mutta ei niin ole. Elämä pakenee meitä. Huominen ei anna onnellisuutta tai
elämän mielekkyyttä tähän päivään. Emme saavuta elämän tarkoitusta hankkimalla itsellemme
hyvää, keräämällä, ajattelemalla vain itseämme. Joulukaan ei synny vain
lahjojen määrästä tai niiden ostamisesta. Juhlaan kuuluvat läheiset,
hiljaisuus, hetki itsensä kanssa. Hyvän mielen tuo tunne siitä, että lähellä on
ihmisiä, jotka välittävät minusta ja joille minä olen tärkeä.
Aikamme näyttäytyy toisenlaiselta. Kovat arvot ovat arkea
meidänkin keskellämme. Näyttää siltä, että ollaksemme onnellisiä, elämämme
pitäisi olla julkisuutta, omistamista, jatkuvaa menestystä. Vaadimme
toisiltamme usein täydellisyyttä. Niin helposti etsitään toisesta vikoja,
syytellään, vaaditaan tilille. Elämä tuntuu joskus loputtomalta mittaamiselta.
Joka päivä pitäisi koettaa kelvata toisille, olla jonkin arvoinen, yrittää olla
hyvä oppilas, opettaja, esimies.
Kuitenkin niin monesti elämän mielekkyys piilee juuri siinä
miten suhtaudun toiseen ihmiseen. Sellaiset ihmiset lähellämme ovat tärkeitä,
merkittäviä, jotka ovat armollisia. Jotka hyväksyvät minut virheineni. Jotka
jakavat omastaan toiselle. Elämän mielekkyys ja tarkoitus saa sisältöä siitä,
että voi pyyteettä tehdä toiselle hyvää. Suuri on se ihminen, joka osaa
ajatella toisesta hyvää. Joka etsii toisen hyvää ja toisen oikeutta. Joka
kulkee rinnallamme. Tai alttarin Kristuksen tavoin kärsii vierellämme, ottaa osaa
murheisiimme ja suruihimme.
Alttaritaulun Kristus oli tärkeä jokaiselle Sárszentlörincin
kirkkoon tulijalle siksi, että he näkivät siinä sellaisen Kristuksen, joka
kulkee rinnallamme, kantaa kuormiamme, ei syytä, ei tuomitse vaan armahtaa. Saman
ymmärsi kirjailija Kertész. Holocaust ei katoa syyttämällä, tuomitsemalla,
rankaisemalla. Voimme ehkäistä uuden holocaustin vain armahtamalla,
arvostamalla, olemalla toiselle ihminen.
Ehkäpä sinustakin on tämän vaativan lukukauden aikana monesti
suorittamisen paineet tuntuneet ahdistavalta. On tuntunut siltä, ettei jaksa.
Ei jaksaisi tehdä töitä, opiskella. En kelpaa oppilaana tai ihmisenä toisille,
en läheisille, en opettajalle. Samaa koemme aikuisinakin suhteessamme
toisiimme. Olemme jatkuvasti riittämättömiä. Helposti etsimme toisistamme vikaa
ja puutetta. Vaadimme niin itseltämme kuin toisiltammekin täydellisyyttä. Sitä,
että lapsen tai nuoren pitäisi olla jo valmis, osata kaikki, tehdä mitä odotamme.
Tai meidän opettajina, vanhempina tulisi aina vastata odotuksiamme,
toiveitamme.
Joulu kertokoon sanomallaan Sinulle ja minulle juuri siitä,
että saat olla keskeneräinen. Sinusta välitetään. Sinua arvostetaan. Sinä kelpaat
keskeneräisenä, rikkonaisena, epätäydellisenä. Juuri siksi ja juuri sellaisena
sinä olet ihminen, persoona. Se, joka on täydellinen, ei ole enää ihminen.
Olkoon Sinun joulussasi läsnä läheisyyttä, arvostamista, tunnetta siitä, että Sinä olet tärkeä.
Sinusta välitetään. Elämälläsi on merkitys ei vain itsellesi, vaan myös niille, jotka lähelläsi elävät.
ilpo saarelainen
