Puhe/Ylioppilaat                                        Kontiolahden lukio

03.06.1995

Ps 137: 1-4: "Baabelin virtain vierillä - siellä me istuimme ja itkimme, kun Siionia muistelimme. Pajuihin, joita siellä oli, me ripustimme kanteleemme. Sillä vangitsijamme vaativat meiltä siellä lauluja ja orjuuttajamme iloa sanoen: Veisatkaa meille Siionin lauluja!

Kuinka me voisimme veisata Herran virsiä vieraalla maalla?"

Näissä juhlissa on aistittavissa paljon sanottuja ja sanomattomia toiveita Teidän nuorten ylioppilaiden elämää ja tulevaisuutta viitoittamaan. Ja monen Teidän tie viekin kauas, kauas pois kotikadulta, kylältä, kotiseudulta. Löytääksesi elämä, sinun on lähdettävä pois kotipesästä, jätettävä se Siion, joka on sinut kasvattanut. Mutta jokaiselle meistä tulee joskus aika muistella, itkeä, surra sitä, jota kodiksi ja kotiseuduksi kutsuttiin. Itsekukin me olemme muistojemme vankeja. Nekin  - muistomme, kotikatumme, kylämme lapsuu­den maisemamme ovat elämäämme, pääomaamme.

Sen, mitä koti voi parhaimmillaan ihmisen elämälle antaa, ymmärrän muistosta, joka liittyy elämääni lähtemättömän jäljen jättäneeseen opettajaani, Helsingin yliopiston seemiläisten kielten professoriin Jussi Aroon. Osallistuin luennoille, jotka jäivät täällä hänen viimeisikseen. Hän oli eräänlainen kielellinen lahjakkuus ja kansainvälisestikin tunnustettu arabisti, mutta samalla nöyrä ja sydämellinen ihminen.

Vasta jälkikäteen luin hänen kirjansa "tie ja veräjä". Tajusin, että hänen lapsuutensa oli ollut kulkemista yksinäisen äidin matkassa talosta taloon, viimein pieneen tupaan. Äiti kasvatti ja koulutti hänet palvelemalla taloissa aamusta iltaan, koko elämänsä. Ja kun poika lopulta lähti pääkaupunkiin ja maailmalle, matkaan saatteli kotiveräjällä äiti, joka oli työnsä tehnyt.

Mutta hänen poikansa muisti kotitien ja -veräjän sittenkin tärkeimpänä yliopistonaan ja elämänsä viitoittajana. Koti kulki aina hänen mukanaan. Sen tähden hänestä tuli suuri ihminen. Hän muisti, mistä oli kotoisin, missä hänen kotinsa oli.

Siksi haluaisin sanoa Sinulle nuori ylioppilas. Ei ole tärkeintä elämällesi se, minne menet, mitä Sinusta tulee, vaan se, mistä olet kotoisin, kuka Sinä olet ihmisenä!

Sittenkin suurta on elämällesi se, missä on se polunmutka, postilaatikko, josta kotisi näkyy. Sinä kannat tahtoen tai tahtomattasi aina mukanasi kotiasi, vanhempiasi, opettajiasi. He ovat jo olleet Sinun yliopistoasi.

Siksi Sinun ylioppilaslakissasi on mukana jäljet vanhemmiltasi, kodiltasi, koko koulutiesi opetta­jilta. Hekin ovat tietäsi viitoittaneet, maatasi muokanneet, polkuasi ohjanneet. He ovat se Siionisi, jota kerran muistelet vieraalla maalla.

Siksi muista, mistä olet kotoisin; se tekee Sinut ehkä nöyräksi, mutta samalla ihmisenä suureksi.

Siksi tässäkin lukiossa on tehnyt työtä sen eteen, että tuntisit kotisi ja kotiseutusi arvon, että sydämeesi ja sieluusi piirtyisi vahva usko siihen, että maamme ja maanosamme ei ole vain suurten keskusten tai parlamenttien summa. Näissäkin kylissä asuu elämä. Täälläkin on ihmisen koti. Täälläkin itketään ja iloitaan. Ei ihmisen suuruus ole vain siinä, mikä hänen statuksensa on, vaan ennen kaikkea siinä, mitä hän on läheistensä ja ystäviensä edessä, eli millaisen jäljen koti ja läheisten piiri on hänen sydämeensä piirtänyt.

Tulee aika elämällesi, jolloin kodin, vanhempien ystävien muistaminen tekee kipeää, jolloin on aika istua Baabelin virtain vierellä ja itkeä. Jokaisen on kerran katkaistava polku kotiin, irrotettava lapsuuden side ja lähdettävä. Muuten ei synny elämää. Elämää eletään niin monesti tuskan ja itkun keskellä, kivulla ja murheella.

Se on elämää. Se on kohdattava ja elettävä.

Ehkä toisen tie vie kauas, ehkä toisen elämä löytyy läheltä. Mutta kotiveräjää, kotiseutuasi, kotiasi, lapsuuttasi älä hylkää. Siinä on elämäsi pohja, jolta ponnistat maailmaan.

Ja siksi palaa hetkeksi vielä siihen päivään kun matkasi tiedon tiellä alkoi, jolloin polku ensi kerran vei pois kotoa.

Sitä kuvaa eräs äiti runossaan, joka on kodin rukouskirjassa.

"Tänä aamuna saattelin sinua katseellani: miten näytitkään niin pieneltä ja edessäsi aukeava taival loputtomalta,

kun vaelsit kultalehtien täplittämää tietä pit­kin. Tuon tuostakin käännyit taaksesi kuin hakien kättä, joka oli äsken sinusta irtautunut,

kunnes ensimmäinen mutka katkaisi lopullisesti yhteydenpitomme ja sinä suuntasit vakavat kasvosi eteenpäin, kohti koulua, kohti elämää.

Tänä aamuna, kun tien ensimmäinen mutka kätki sinut silmiltäni,

saatoin vain pyytää;

Taivaan Isä, varjele lastani,

varjele hänen koulutietään,

varjele hänen elämäänsä."

----

Nyt nämä sanat saavat uuden sisällön. Nytkin on lähdön aika. Niin kuin kerran vilkutit koulutiellä saattajallesi, niin tee nytkin matkaan läh­tiessäsi, vain niin muistat mistä olet kotoisin, missä on se polunmutka, josta kotisi löytyy, jossa sinut muistetaan.

Mutta nyt on aika iloita, laulaa niitä lauluja, joissa soi onnen ja riemun soitto.

Kaikkivaltias Jumala kulkekoon Sinun rinnallasi,

siunatkoon sinun elämäsi nyt ja aina!

Ilpo Saarelainen