Puhe Kontiolahden lukion itsenäisyys- ja lakkiaisjuhlassa

5.12.2003

Monen teidänkin tuntemanne teos on kirjallisuuden klassikoihin kuuluva Miquel de Cervantesin ritaritarinoita ilkkuva Don Quijote. Teoksen klassinen kuvaus huipentuu kahden sankarin, Don Quijoten ja Sancho Pantzan taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Sanotaan Cervantesin teoksen olleen Aleksis Kivellekin innoittajana hänen kirjoittaessaan Seitsemää veljestä.

Tuulimyllyt ovat maisemistamme kadonneet. Yhden sellaisen voi vielä nähdä kotiseutukeskuksen pihamaalla. Isänmaamme vaiheet ovat kuitenkin olleet jatkuvaa taistelua historian tuulimyllyjen edessä. Ja ehkäpä monen meidänkin elämässämme jatkuu tämä kamppailu asenteiden, ennakkoluulojen tai monia muita elämän tuulimyllyjä vastaan.

Hyvänä esimerkkinä siitä ovat muutaman kilometrin päässä täältä, Kontiolahden ah-stadionilla tällä hetkellä pidettävät maailmancup-kisat. Tapahtuma televisioidaan kymmeniin maihin. Paikalla on median edustajia toistasataa. Kaukaisin heistä Bangladesista. Tapahtumaa on valmisteltu jo vuoden verran. Koko kilpailun pyörittämiseen tarvitaan kuukausien ajan kymmenien ihmisten jatkuva työpanos. Lukioltammekin mukana on kolmisenkymmentä guide-kurssilaista. Tämän viikon ajan työssä stadionilla koko kisaorganisaatiossa on noin 400 urheilun ystävää. Vastaava tapahtuma vietiin läpi viime keväänä kun järjestimme valtakunnallisesti merkittävät Hopeasompa-kisat. Varsinainen hulluus on siinä, että kaikki tämä on puhdasta vapaaehtoistyötä. Se tehdään ilman palkkaa, ilman työehtosopimuksia, päivärahoja, matkakorvauksia.

Monelle kontiolahtelaiselle koko stadion ja kisat ovat punainen vaate. Siihen menevät kunnan rahat, valot, ladut, hammaslääkärit ja vielä kunnan viimeiset vapaaehtoisetkin. Harva tietää tai haluaa tietää, että suurin osa koko kisojen järjestelystä on puhdasta vapaaehtoistyötä, yhteisen yrittämisen iloa, talkoohenkeä, karjalaista hulluutta. Kyseessä on loputon Don Quijoten taistelu tuulimyllyjä, säitä ja ihmisten asenteita vastaan. Mutta erityisesti kyseessä on taistelu itsekkyyttä, oman edun tavoittelua ja utilitaristista, puhtaaseen hyödyn tavoitteluun tähtäävää etiikkaa vastaan.

Aikamme keskeiset sosiologit ja monet tutkimukset sekä tosiasiat ei vain meillä vaan muuallakin Euroopassa puhuvat siitä, että 80/90-luvulla alkoi sivistysyhteiskunnissa yksilöiden kohdalla uudenlainen postmoderni ajattelu ja toiminta. Hyvinvointivaltion edut käsitettiin vähitellen yksilön pysyviksi oikeuksiksi. Saavutetut edut on tehty säilytettäviksi. Vanhat ihanteet, suuret kertomukset, arvot eivät toimi enää. Ihmisen on saatava korvaus, ei vain työhön käyttämästään ajasta, vaan myös vapaa-ajastaan ja harrasteistaan. Nyky-yhteiskunnissa kasvaa sukupolvi, joka ei enää selviä lapsuudestaan, nuoruudestaan, opiskelustaan, mutta ei myöskään aikuisuudestaan ilman ohjaajien, tukiverkkojen, vapaa-ajan trainereitten armeijaa. Kasvamme kohti uusavuttomuutta, aloitekyvyttömyyttä ja loputonta privatisoitumista, yksilöllisyyttä. Lopulta tällaisessa yhteiskunnassa mikään ei tunnu miltään. Tunteet, välittäminen, aitous menettävät sisältönsä. Tutkijat kutsuvat tilaa nimellä desensisaatio, eräänlainen onnellisuuden tunteen katoaminen.

Me vanhemmat annamme lapsillemme usein ymmärtämättömyyttämme huonon esimerkin. Päästyämme vihreälle oksalle työelämässä emme voi enää tehdä mitään ilman erillisiä korvauksia, päivärahoja, työnantajan kännyköitä, työsuhdeautoja, ilmaisia lounaita. Menestyvän ihmisen ihanteena on jarisarasvuomainen nuori röyhkimys, jonka jokainen nurkka on täynnä osakkeita ja it-miljoonia, alla uusin bemari, puheet täynnä tyhjää ja sapeli valmiina taisteluun yhteiskuntaa ja sen lakeja vastaan. Siksikö monen kasvavan nuoren ja eritoten aikuisen elämän tavoitteet ovat puhtaasti materiaaliset, taloudelliset. Haluaisimme saada ”kaiken mulle heti nyt”. Tulokset pitäisi saada nopeasti ja tehokkaasti. Samaa kehitystä näemme, emme vain yksilön, vaan myös yhteisöjen ja yritysten tasolla. Voitto on saatava kotiutettua hinnalla millä hyvänsä, osingot jaettua. Rahalla, voitoilla ja jatkuvan kasvun mallilla ei ole kotimaata, ei itsenäistä isänmaata, synnyinseutua.

Emme ymmärrä että erityisen vaarallista on sellaisen itsekkyyden lisääntyminen, jossa ajatellaan vain omaa hyvää ja omaa etua, ja jossa toimitaan järjestelmän kautta ja järjestelmän välityksellä oman edun toteutumiseksi. Sellainen asenne ja toiminta murentaa ja tuhoaa sivistyksellisen demokratiamme sisältä päin. Tärkeät arvot katoavat ja käyvät tyhjiksi.

On vaarallista, jos yhteiskunnastamme tulle sellainen kansankoti, jossa ei ole enää yhteisvastuullisuutta, talkoohenkeä, toimintaa heikomman puolustamiseksi. Silloin katoaa myös lähimmäisen rakastaminen, omasta edusta tinkiminen, oman hyvän jakaminen toiselle sitä tarvitsevalle. Sen tähden hyvinvoinnin keskelläkin on syytä kysyä omantunnonkysymys itseltään: Mitä minä teen vapaaehtoisesti, omasta sydämestämme yhteiseksi hyväksi. Kysymättä, mitä meille maksetaan, mitä hyödyn. Ja mikä on sinun hyötysi siitä, että uhraat omastasi, toimit, annat aikaasi muille. Et saa siitä rahaa, et palkkaa, et ansioita. Mutta ehkäpä sinun sisälläsi, sydämessäsi kasvaa sama tunne kuin täällä olevien harmaapäisten veteraanien sydämessä. Minä olen tehnyt jotakin arvokasta isänmaan ja lähimmäisteni eteen. Sellaista, mitä ei mitata rahassa, mutta joka antaa elämälleni arvon ja merkityksen. Voin pystypäin täällä elää, vapaana ja rehellisenä suomalaisena. Sellainen arvo viitoittakoon myös Sinun tietäsi nuori ihminen.

Tätä maata on rakennettu menneinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina kylä kylältä hellittämättömällä työllä, naapuria auttaen ja tukien. Maaseudun ensimmäiset koulutkin rakennettiin täysin ilman yhteiskunnan tukea. Yhteisessä rintamassa on lähdetty niin maata puolustamaan kuin sitä kriisin jälkeen rakentamaankin.

Onnetonta on sellainen ajattelu, jossa vain yhteiskunnalla, kunnilla tai esivallalla on velvollisuuksia. Elämäänsä tyytymätön ihminen näkee herkästi tässä yhteiskunnassa vain vikaa, puutteita. Hän esittää vaateita ja velvollisuuksia niille, joiden tehtävänä on olla työntekijänä tai virkamiehenä yhteiskunnan koneistossa. Mutta yhteiskunta ei ole koneisto. Yhteiskunnan keskeisin rakenne olemme me, yhteiskunnan jäsenet, tämän isänmaamme kansalaiset ja asukkaat. Eikä ole niin, että vain yhteiskunnalla on velvollisuuksia meille – vaan myös meillä on velvollisuuksia yhteiskunnalle, yhteiselle kodillemme.

Sinä nuori ylioppilas olet nyt elämäsi yhdessä tienhaarassa. Sinun koulutuksesi ja kasvusi eteen on tehty työtä. Kotoasi on sinut saateltu aamu aamun jälkeen kouluun. Tuettu sinun kasvuasi. Koulutielläsi ensimmäisistä luokista lähtien olemme sinua opettaneet ja kasvattaneet. Vaikeuksienkin kautta on nyt päästy voittoon. Olkoon tämä päivä myös vanhemmillesi ja opettajillesi kiitos tästä työstä. Omalta osaltamme toivomme, että arvostat tätä samaasi kasvatusta ja koulutusta. Aikanasi omalla paikallasi otat vastuuta yhteisen kotimme ja isänmaamme eteen. Saat tehdä sen rauhallisin mielin. Näiden veteraanipolvien ja heidän jälkeensä tulleiden työn kautta meillä edelleen on vapaa isänmaa, jossa saat elää ja toimia. Onnea ja menestys Sinulle tällä tiellä.

ilpo saarelainen