ETTÄ ÄRSYTTÄÄ!

Joskus tässä koulutyössä kiehuu yli. Tietyt asiat usein nähtynä tai kuultuna alkavat ärsyttää. Ehkä siinä eniten ärsyttää se, että olet itse voimaton asian edessä. Juttu toistuu yhä uudelleen ja sitten ärsyttää vain yhä enemmän. Etkä voi tai saa itse tehdä asialle mitään. Et voi sanoa urputtajalle vastaan. Sinun on vain vaiettava – purtava hammasta ja vaiettava.

Ärsyttää se, että oppilas ei tajua omaa parastaan. Kun koulupäivä on muutenkin lyhyt, saapuu joku aina myöhässä tai toinen lähtee pois aiemmin. Ärsyttää, että oppilas kuvittelee voivansa tehdä, miten haluaa. Ei viitsisi sanoa kaverille päin naamaa, että vitsi kun olin sinun ikäisesi, piti seisoa bussia odottamassa jo seitsemän aikaan. Sitä vaan toivoo, että aikuisena ikuinen myöhästelijä joutuisi yövartijaksi. Ja että kotona olisi päivähoitolapsia hoitava vaimo. Äkäinenhän se saisi olla kuin pääpiru ja lapset sellaisia herranterttuja, että desibelimittari menisi mitattaessa rikki. Sitten ajattelee, että yksi päivä kaveri tajuaisi jutun idea. ”Hitto kun en aikanaan tullut tunneille ajoissa.” ”Minähän voisin olla vaikka paperikoneenhoitaja jatkuvassa päivävuorossa.” ”Istuisin pehmeällä tuolillani ja lueskelisin lehtiä.”

Sitten ärsyttää ne ikuiset marisijat – niin lapset kuin vanhemmatkin, jotka kuvittelevat, että meidän koulu tekee heille vain kiusaa. Meidän koulu kiusallaan pitää heitä tunneilla kolmeen asti iltapäivällä. Tai kiusallaan aloittavat jo yhdeksältä koulun. Tai kiusallaan koulubussi tulee kotiin vasta neljäksi. Tai kiusallaan opettajat pitävät kokeita ja arvostelevat ne väärin. Kiusallaan tyhmät opettajat opettavat itseään fiksumpia ja fiksumpien lapsia. Ärsyttää, muttet voi sanoa mitään. Nyökkäillä vaan – ja purra hammasta. Katsella verkkokalvolla pirunkuvia ja verenpaine jumputtaa aivoissa. Että ärsyttää. Sitä suorastaan toivoo, että olisivat arvanneet laittaa lapsensa jonnekin kauemmas hienoon kouluun. Siellähän opetusta annetaan aamukahdeksasta iltakuuteen. Ja kaikki ovat tietysti siellä fiksumpaa väkeä, opettajatkin joskus jopa vanhempia fiksumpia.

Sitten ärsyttää ne, jotka aina ajattelevat, ”ettei kuulu mulle”. Tai, että ”enpä viitsi, tehkööt muut”. Että työt jätetään aina toisille. Sitten arvostellaan, kun meni vikaan. Maristaan, kun ei ollutkaan vapaata aamupäivää ja vapaata iltapäivää. Kuvitellaan, että jo pelkästä olemisesta maksetaan. Tai, että jo kouluun tuleminen ja pulpetilla makaaminen olisi ainakin yhden mitalin arvoinen. Ärsyttää tämmöinen käsitys työstä. Että sen pitäisi olla aina kivaa, pikaista, kevyttä, semmoista kuin itse haluaa. Että ärsyttää.

Jos olisi mahdollista näyttää aivojen muistijäljistä video, sitoisin marisijat penkkiin ja näyttäisin muistijäljen lapsuudesta. Että kymmenvuotiaana kävin ennen koulubussille lähtöä heittämässä lehmille heiniä. Ja kotiin tultua kampesin Valmetin käyntiin. Tein talon työt ja vasta sitten pääsi läksyjä lukemaan. Tiedän, miltä tuntui kun 11-vuotiaan jalat vapisivat lauantai-iltana. Koko päivä oli ajettu lantaa pellolle, haettu heiniä, hakattu halkoja. Eikä kukaan sanonut, että sinun pitää tehdä. 11-vuotias tajusi sen itse. Ja sittemmin tajusi myös sen, miten iso asia oli päästä kouluun. Tai aikanaan keskikoulusta omaan lukioon. Ymmärsi itse, että se on mahdollisuus – ei pakko. Nykyään kun ei ole pakko mitään. Toivoisi näille ikuisille marisijoille semmoisen helvetin, että joutuisivat kolmessa vuorossa taukoamatta luomaan lehmänlantaa lopun ikuisuutta. Ja että lasin takaa näytettäisiin taivas, jossa istuttaisiin rennosti kouluruokalassa ja syötäisiin karjalanpaistia.

Että ärsyttää.

Onneksi sentään on pakko kuolla – kaikkien!

Ja lopuksi.

Niin kuin kerrostaloärsyyntyjä yleisönosastossa sanoi. ”Ärsyttää, että ärsyttää!”