Jouluhartaus                                            Kontiolahden kirkko

Lukio                                                        20.12.2003

Monen teidänkin tuntemassa pikku kirjasessa nimeltä Pikku Prinssi on sanat:

”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.”

Ajattelen näitä sanoja tultuani toissailtana sotaharjoituksesta. Viikko neljän tuhannen miehen keskellä antaa jonkinlaisen kuvan suomalaisesta miehestä. Luulisi, että siellä puhutaan vain autoista, sotimisesta, aseista tai heitetään uskaliasta juttua. Niinkin tapahtuu, mutta aivan hätkähdin sitä, mitä moni mies tuntui kaipaavan eniten: Omaa perhettään ja erityisesti omia lapsiaan tai lapsenlapsiaan. Kuulin kuinka kaksi jo eläkkeellä olevaa vanhaa ammattisotilasta keskusteli keskenään joulusta. Kysymykseen siitä, mitä jouluna tapahtuu, vanha sotilas sanoi: ”Se on jo varattu tyttären lapsille. Niiden kanssa teen lumilinnaa ja lasketaan mäkeä.” Monta kertaa näin myös sivusta, kuinka isä otti puhelimen kouraansa ja soitti lapsilleen. Oli tärkeää kuulla, että lapset pärjäävät.

Karskin sotilaankin sisällä asui jotain hyvin herkkää. Pieni lapsi sai sen esiin. Hän tajusi, että elämän suurinta asia ei ollutkaan enää sotajutut, ei moottoritie, ei rahakas duuni. Miehen sydämen särki pieni lapsi. Tärkeintä oli leikkiä hänen kanssaan. Kuulla, että lapsi pärjää, odottaa kotona isäänsä.

Tähän joulun kehykseen kuuluu keskeisesti lapsuus, lahjat, hyvyys, kodin lämpö.

Aina se ei kuitenkaan ole niin ehyt, kuin miltä näyttää.

Jokaisen lapsen tai nuoren kotona ei ole odottamassa isää. Ehkä vanhempien onni on särkynyt. Perhe ei ole pysynyt koossa. Aikuisten suhde on mennyt rikki. Lapsi voi kysellä mielessään: ”Oliko se minun vikani?” ”Eikö isä rakastakaan minua, kun hän ei halunnut asua kanssamme?”

Tai ehkä jokainen isä ei vielä näe sydämellään. Ei ymmärrä kotinsa arvoa. Ei näe lastansa, joka odottaa, että isällä olisi aikaa hänelle.

Eikä lapsen tai nuoren elämä muutenkaan ole aina helppo. Olemme tehneet maailmasta sellaisen, jossa olisi kelvattava, koetettava olla aina jonkin arvoinen.

Monen lapsenkin käyttäytymistä ainakin joulun alla säätelee tietoisuus siitä, että lahjat on ansaittava. Hyvät ja kiltit lapset saavat paljon lahjoja. Tuhma jää ilman. Miksi joulupukinkin pitää kysyä aina ensin lapsen nuhteet­tomuutta, ennen kuin hän antaa lahjat? Onko lahjat, joulu, hyvä mieli, rakkaus, ehyt koti aina ansaittava? Eikö joulunakaan tai edes omassa kodissaan saa mitään ilmaiseksi, lah­jaksi?

Me elämme sellaisessa ajassa ja kulttuurissa, maailmassa, joka on turmellut joulun sanoman. Tämä on joulumarkkinoiden aikaa. Joulu on markkinajuhla, silloin ostetaan ja myydään. Lapsiam­me kasvatetaan ansaitsemaan lahjoja ja palkitsemaan ystävät lahjoilla. Siinä mielessä joulu ei eroa ihmisen arjesta. Tässä ajassa kaikki on ansaittava. Lapsen ja nuoren on ansaittava koulumenestys, opiskelupaikka, työ. Ahkeraa ja tunnollista lasta odottaa tulevaisuus. Heikot jäävät jalkoi­hin. Se on monen lapsen joululahja; koulutodistus kourassa. Ja sitähän se on aikuisenkin maailma. Me maksamme kaikesta kalliin hinnan, joulustakin. Ilmaiseksi ei saa mitään.

Joulun alkuperäinen sanoma oli kuitenkin jotain muuta. Sitä evankelista kuvaa niukalla sanalla:

”Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: Hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, että te hänen köyhyydestänsä rikastuisitte.”

Yö Betlehemin tallissa oli toisenlainen. Lapsi oli köyhä, hänellä ei ollut oikein kotiakaan. Hänen kotinsa oli tien päällä. Pienessä majassa Hänellä oli vain oljet vuoteenaan. Kukaan ei tarjonnut hänelle asuntoa. Hänen vanhempansa olivat yhteiskunnan verotuskäytännön heiteltävänä. He olivat sen ajan asuntovelallisia, velkaisia, vähävaraisia.

Mutta heidän pieni lapsensa oli silti rikas, hän syntyi rikkaaseen perheeseen, sillä häntä rakastettiin.

Hänestä huolehdittiin. Joosefille ja Marialle kaikki muu menetti merkityksensä, vain lapsi ja rakkaus häneen oli tärkeä. Se oli heidän elämänsä arvojärjestys. Rakkaus on suurin lahja. Sitä ei voi ostaa, ei muuttaa rahaksi. Sitä tavataan myös köyhyydessä.

Niin myös tuo vanha sotilas oli ymmärtänyt sydämellään jotakin tärkeää. Materian haaliminen tai edes raha ei tee onnelliseksi. Rakkaus tekee. Raha on meille välttämätön, mutta se ei tuo onnea, ei aitoa joulua, ei rakkautta kotiimme. Pienelle lapselle annettu yhdessäolon ilo, yhteinen joulu, leikki hänen kanssaan oli onnen suurimpia hetkiä. Onnelliseksi teki ajatus siitä, että saa antaa toisen kokea onnea, rakkautta. Välittämistä. Jouluna tarvitsemme itsekukin runsaiden lahjojen tai kiireisen rientämisen sijasta yhä enemmän yhdessäoloa, ajan antamista toiselle. Lähimpien ihmisten näkemistä sydämellään.

Joulukertomusten pieni Betlehemin lapsi, joka vaikka oli rikas, tuli köyhäksi tähtemme. Hän tuli palvelemaan, kärsimään, kuolemaan eli rakastamaan. Rakkaus merkitsee juuri toisen palvelemista, rinnalla kulkemista ja kärsimistä, vihan ja kateuden kuolemista, anteeksiantamista.

Hän tuli jouluyönä köyhäksi, palvelijaksi, että hänen köyhyydestänsä rikastuisimme. Sitä on Jumalan rakkaus. Hän hyväksyy meidät ilman ehtoja, ilman omaa hyvyyttämme. Niin tekee oikea rakkaus. Se ei aseta ehtoja, se palvelee. Rakkaus tekee rikkaaksi. Lapsi, jota rakastetaan, elää rikasta elämää. Hänen elämällään on pohja.

Siksi joulun sanoma eroaa radikaalista ihmisen joulusta. On jotain jota ei tarvitse ansaita. Jumalan rakkautta, anteeksiantamusta, ihmisyyttä ei tarvitse Jumalan edessä koskaan ansaita. Jumala ei pety meihin.  Hän ei vastaa pahaan pahalla, vihaan vihalla. Hän vastaa rakkaudella, armolla, anteeksiantamuksella.

Tässä maailmassa, joulunkin keinovalojen keskellä, pimeydessä loistaa valo, Joulun lapsen kirkkaus. Sitä ei ole pimeys saa­nut, eikä saa valtaansa.

Tämä valo, kirkkaus on tämänkin joulun lahja. Se kuuluu kaikille. Myös niille lapsille, jotka eivät ole kilttejä. Niille, joista vanhemmatkaan eivät välitä. Jumala antaa lahjansa niillekin lapsille, jotka maailmalla ovat vailla kotia, leipää, vailla joulua. Jumala ei kysy heiltä kiltteyttä tai hyvyyttä.

Jumalan lahja on ilmainen, se on rakkaudesta annettu. Jumalan armo on lahjaa. Saatu ilman omaa ansiota ja mahdollisuutta.