Kuubalaiset
appelsiinit
Kansa,
joka pimeydessä vaeltaa näkee valkeuden. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon
maassa, niille loistaa valo. Jes 9:
Tämä tarina
alkaa jo Kuuban kriisistä 1962. Kuuba joutui länsimaiden kauppasaartoon. Niinpä
sen kauppakumppaneita olivat Neuvostoliitto ja Itä-Euroopan maat, kuten Unkari,
Puola, Tsekkoslovakia, Itä-Saksa. He asuivat sen rautaesiripun takana, jonka
näkyvin osa oli Berliinin muuri. Nämä pienet kansandemokratiat eivät saaneet
käydä kauppaa länteen. Heidän oli ostettava sitä, mitä iso Venäjä määräsi,
itäsaksalaisia autoja, romanialaisia vaatteita, kuubalaisia appelsiineja.
Heidän elämänsä oli aineellisesti ajatellen monella tavalla lännestä katsoen
kuin pimeyttä, kuoleman varjon maata. Sen sisällä oli kuitenkin toisesta välittämistä,
rakkautta, sydämellistä ystävällisyyttä.
Kesällä 1983
me saimme tänne Kontiolahdelle ensimmäiset ryhmän vieraita ystäväseurakunnastamme
Unkarista. Ryhmässä oli mukana kymmenkunta nuorta ja muutamia aikuisia. He
lensivät tuon ajan säädösten mukaan Budapestista ensin Moskovaan ja sitten
matkasivat junalla rajan yli Vainikkalasta Suomeen. Olin heitä vastassa Kouvolassa.
Vietimme hienon yhteisen kaksiviikkoisen täällä Kontiolahdella. Pidimme
yhteistä leiriä kontiolahtelaisten nuorten kanssa Hirvirannassa. Katselimme
auringonlaskua Karhusaaren taakse, soutelimme järvellä, saunoimme, istuimme
iltanuotiolla. Kaksi hyvää ystävystä, teidän lukiolaisten ikäiset tytöt, Borbala
ja Klári halusivat ostaa vähäisillä matkarahoillaan jonkin muiston Suomesta.
Vein heidät levykauppaan, josta he ostivat Simojoen Afrikkalaisen gospelmessun.
Sitä oli kuunneltu ilta illan perään Hirvirannan saunatuvalla. Ehkä heillä oli
vielä muutama markka ostaa viemisiä vanhemmilleen. Sitten he lähtivät kotiin.
Saatoin heidät junalle kohti Moskovaa. Sinne he katosivat historian muutosten
kouriin, itään, rajojen ja varjojen taakse.
Lähes
neljännesvuosisata myöhemmin kesällä 2007 matkustin ryhmän kanssa Unkariin.
Asuin vierailuni ajan Klárin - johon olin silloin 1983 tutustunut - perheen luona.
Eräänä iltana menimme Klárin ja hänen pienen tyttärensä, Hannan kanssa käymään
sen toisen tytön Borbalan, Borin luona. Klárilla
oli perhe, Hannan lisäksi jo kaksi vanhempaa aikuistuvaa lasta, työ, kaunis koti.
Mutta Bori asui kotikylässään
entisessä kodissaan, vanhan isänsä kanssa. Isä istui pyörätuolissa, jalat
amputoituina, täysin tyttärensä hoivan varassa. Siinä he asuivat samassa
talossa, josta hän oli lähtenyt matkalle Kontiolahteen. Istuimme olohuoneessa
ja muistelimme kesää -83. Bori kaivoi kirjahyllystään esiin valkokuvakansion,
jossa olivat tallella kaikki hänen täällä ottamansa kuvat Kontiolahdelta,
Hirvirannasta, auringonlaskusta. Hän muisteli kaikkia niitä nuoria, joihin oli
tuolloin tutustunut ja oli tallentanut heidän nimensä kansioon. Ja hän näytti
minulle sen afrikkalaisen gospelmessun levyn, joka oli yhä hänellä tallella. Ja
hän kertoi, että aina kun hän laittaa tuon levyn soimaan ja avaa
valokuvakansion, hän muistaa sen kesän. Ja niissä muistoissa hän matkaa
muistojen siivin Suomeen, Kontiolahdelle, Hirvirantaan, meidän luoksemme. Ja hän
sanoi, että se matka oli hänen elämänsä hienoin muisto. Ja kyynel tulee hänen
silmäänsä.
Ja siltä
matkalta hän palasi tuohon kotitaloonsa. Siellä hän asui äitinsä ja isänsä
kanssa. He molemmat olivat sairaita. Hän sai tuolloin kuitenkin heiltä luvan
matkustaa Suomeen. Kyllä he sen aikaa tulisivat toimeen kahden. Ja sitten Bori
sanoo, että tässä talossa on kulunut koko hänen nuoruutensa ja aikuisuutensa
äitiä ja isää hoitaen. Äidin hän oli jo saattanut haudan lepoon. Viimeiset
vuodet olivat menneet liikuntakyvytöntä isää hoitaen. Mutta Bori sanoi, että se
oli hänen osansa. Olivathan he hänen äitinsä ja isänsä, koko hänen elämänsä tärkeimmät ihmiset.
Sitten Bori
kertoo, että oli hän ostanut Suomesta kotiin tuomisiksi vielä muutakin tuon
äänilevyn ja valokuvien lisäksi. Hän oli nähnyt Suomessa ensimmäisen kerran
elämässään oikeita appelsiineja. Kotimaassa oli ollut saatavilla vain niitä kauppasaarron mukaisia
kuubalaisia appelsiineja, jotka eivät maistuneet appelsiineilta, eivätkä olleet
sen näköisiäkään. Ja kun hän oli täällä maistanut läntisiä, israelilaisia appelsiineja, oli hän tajunnut, että äidille ja isälle olisi hienoin lahja
saada kerran maistaa tuomisina tuotuja oikeita appelsiineja, mehukkaita,
raikkaita, sellaisia kuin paras appelsiini voi olla. Ja niin hän osti
viimeisillä rahoillaan äidille ja isälle kotiin viemisiksi pienen pussillisen
appelsiineja. Ja sitten he nousivat Moskovan junaan.
Junassa rautaesiripun
edessä, Suomen ja Neuvostoliiton rajalla venäläinen tullimies, sotilas ottaa
esiin hänen appelsiinipussinsa ja kysy: Mitä nämä ovat? ja Bori vastaa, että
ne ovat viemisiä kotona Unkarissa odottavalle äidille ja isälle. Ja tullimies
sanoo: Nämä ovat länsimaista tuotteita. Niitä me emme tarvitse kansandemokratiassa
ja ottaa appelsiinit pois Borilta. Ja niin Bori matkustaa kotiin äidin ja isän
luokse. Eikä hänellä ole heille mitään viemisiä, heille, jotka ovat hänelle
rakkaimmat ihmiset maan päällä. Ja sitten hän asettuu kotiinsa, laittaa levyn
ja valokuvat kirjahyllyyn, aloittaa vuosikymmenien työn hoitaakseen äitiään ja
isäänsä.
Istun siinä
Borin olohuoneessa Borin ja Klarin kanssa. Ja minä ajattelen sitä kun Bori
tulee kotiin ja sanoo kyynel silmässä äidille ja isälle, ettei hänellä ole
heille niitä appelsiineja, ei mitään lahjaa heille. Ja minä ajattelen, että
äiti ja isä sanovat, ettei niillä lahjoilla, niillä appelsiineilla ole mitään
väliä. Me olemme jo saaneet kaikista tärkeimmän, rakkaimman, arvokkaimman
lahjan. Sinä olet tullut kotiin. Sinä olet elämämme valo. Se, joka loistaa pimeydessä
ja valaisee elämämme.
Ja ajattelen,
että niin toivottavasti ajattelevat myös sinun vanhempasi ja sinulle rakkaat
ihmiset. Sinä olet heille elämän valo niin kuin joulun lapsi seimessä. Valo,
joka valaisee pimeimmänkin elämämme huoneen. Annan sen valon loistaa ympärillesi
niille, jotka ovat sinulle rakkaita. Sen valon rinnalla hienoinkin joululahja
menettää hohtonsa. Sillä se valo, joka sinussa loistaa, valaisee elämämme
huoneen.
ilpo saarelainen
