Kesällä kerran palautin kastematkan jälkeen albaa sakastiin. Pihalla odotti naishenkilö kahden nuoren miehen kanssa pääsyä kirkkoon. Avasin heille oven ja katselimme hienosti korjattua pyhäkköä. Nainen kertoi tilan olevan hänelle tuttu vuosien takaa. Nyt hän halusi näyttää uusittua kirkkoa pojilleen.
Kiertelimme kirkossa ja katselimme seinälle ripustettuja kirkkoherrojen kuvia. Kerroin toivovani, että siellä olisi tilaa myös kakkospappien kuville. Lapsille, nuorisolle tai meille entisille seurakuntanuorille olisi mukava nähdä myös omat nuorisopappimme siellä. Kerroin, että erityisesti kaipasin nähdä siellä yhden kuvan, 1960-70 -lukujen taitteessa täällä työskennelleen, nyt jo edesmenneen Saarikosken Sakun kuvan.
Saku oli meidän koululaisten ja nuorten idoli. Hän oli nuorisopappi, urheilumies, lähetyspiirien perustaja. Kun Saku ajoi Isuzullaan koulun pihalle keihäs katollaan, poikien ja tyttöjen piiri ympäröi hänet. Hän katsoi silmiin, hymyili. Jokaiselle riitti jokin sananen: "Kuinkas koulu menee?" "Mitä kotiisi kuuluu?" Nuoriso piti Sakua omanaan. Hän aloitti nuorten Lapin vaellukset. Hänen jäljissään samoja Lapin polkuja yhä samoamme vaellusripareilla. Ajattelen, että Sakun läsnäolo seuraa vaelluksillamme. Sakun lähellä tunsit itsesi arvostetuksi, huomatuksi. Toisen ihmisen arvostaminen ja kaikkinainen hyvä toista ihmistä kohtaan säteili hänestä. Hänellä oli myötätuntoa, kannustusta, rohkaisua maaseudun pojille ja tytöille.
Siihen Sakun lähelle olisimme halunneet jäädä. Siinä oli Kirkastusvuoremme. Ja kun Saku lähti pois, tuli itku. Ikävä jäi mieliimme pitkäksi aikaa. Myöhemmin ymmärsimme, että sellaiseen hyvään hetkeen ei voi iäksi jäädä. On lähdettävä liikkeelle, elettävä oma elämä. Seurattava hyvän kristityn ihmisen viitoittamaa tietä. Koetettava jakaa saamaansa hyvää toiselle ihmiselle.
Katselimme kirkon seinälle. Mielessämme näimme siellä Sakun kuvan, hänen hymyilevät kasvonsa. Niissä näkyy arvostus, välittäminen, hyvä tahto toista kohtaan. Ajattelin, että hän on täällä läsnä. Kysyy: "Mitä kotiisi kuuluu?" Sitten tämä nainen kääntyy puoleeni. Näen hänen silmissään kosteaa kun hän nuoriin miehiin viitaten sanoo: "Nämä pojat ovat Sakun poikia. Ja hän oli minun mieheni."
Tiedän, ettei Saku kelvannut seurakunnassa kaikille. Joidenkin mielestä hänestä, niin kuin meistä muistakin papeista puuttuu pyhyyttä, ankaruutta, jumalisuutta. Me sen ajan lapset ja nuoret tai lähetyspiiritädit, emme sitä tienneet. Meille hän oli toisenlainen saarnamies. Sakua ei tarvinnut pelätä. Hänestä huokui läsnäolo, lämpö, aito välittäminen. Ei hän vain puhunut, vaan teki ja oli sitä, mistä puhui. Ymmärsimme, että sellaisen papin perässä mekin lähtisimme minne vain; rippikouluun, Lappiin ja jos tarve vaatii, niin vaikka taivaaseen saakka.
ilpo saarelainen
Ilpo Saarelainen ilpo.saarelainenÄTkontiolahti.fi
Kontiolahden lukio
