.....

    Kirkkotie-lehti 25.4.2012


    Non scholae sed vitae

     

    Vietettiin koulumme saneerauksen jälkeistä vihkiäisjuhlaa. Juhlapuheita kuunnellessa ajatus palaa yli 40 vuoden taakse. Se oli elokuun lopun aurinkoinen päivä. Pienen pojan ensimmäinen koulupäivä kirkonkylän keskikoulussa. 11-vuotiaan unelma täyttyy. Sinne jää kotikylä, viljapelloilla lainehtivat tähkäpäät, karja kotitalon aitaukseen, isä ja äiti työnsä ääreen. Ja minä lähden suureen maailmaan. Mieli täynnä unelmia. Tielle opintoihin, sivistykseen, uuteen kaveripiiriin. Lähden kotoa, jossa ei ole sähköä, ei televisiota. Tiekin on tullut vastaa kaksi kesää sitten. Päässäni isän ostama nahkainen lippis, jonka alla sängelle ajettu kesätukka. Jalassa äidin ompelemat teryleenit.

    Kun astun luokkaani, näen ensimmäiset leveälahkeiset farkut, Pääkkösen selkään saakka ulottuvan liehuvan letin, lehmolaisten takatukat. Sänkitukkani ja äidin ompelemat teryleenit tuomitaan alta aikayksikön. Välitunnilla minut kyyditään takapihan vessaan, ettei jalkani maata tavoita. Vitosluokan korstot nostavat jaloista kattoon. Pää pistetään vessan pyttyyn ja sänkitukkani ui pytyn kuohuvassa koskessa. Isältä saamaani lippistä lennätetään pitkin pihaa. Sinä aamuna unelmani sivistyksen kehdosta haudataan.

    Enkä minä ole ainoa, kenelle käy niin. Bussimme kerää pohjoispään lapset, joiden maailmasta on sata vuotta kirkonkylään. Kari ei koskaan käy koulun WC:ssä. Hän ei ole vielä nähnyt posliinipyttyä. Martti juoksee kouluun kesät talvet kumisaappaissaan, kun ei tiedä onko hänelle paikkaa koulubussissa. Liisa nojaa takapihan seinään välitunti toisensa jälkeen. Hänen vaatteensa rakentavat muurin hänen ja muiden väliin. Niissä vaatteissaan hän joka aamu ja ilta kulkee lypsylle navettaan.

    60-70-luvun lapsen koulutie kirkonkylän suuressa koulussa on kivetty niin monella itkulla, pelolla, maailmojen toiseudella. Sitä pelkoa, jota tunsimme ennen kouluaamua opettajan ankarista sanoista tai osaamattomuudesta, en unohda. Mutta en myöskään sitä, miten jonkun viisaan opettajan kannustava ja lämmin ote uppoaa sieluumme ja pusertaa kyynelen silmäkulmaan. Ja miten uuden polven opettajuus astuu hiljalleen esiin farkuissaan ja näkee meidän sisällämme asuvan ulos maailmaan kurottavan nuoren.

    Tämän koulumme opettaman sivistyksen, itkujen, ilojen ja kokemusten saattelemana lähdimme maailmalle. Enkä enää pelännyt suurta maailmaa. Kaikki pelkoni olin kohdannut sinä ensimmäisenä kouluaamunani. Ja miten tämä kouluni onkaan muuttunut niistä 60-70-luvun taitteen aamuista. Miten tämän päivän nuorelle on koulussa tilaa niin eri tavoin elää, oppia, kasvaa, olla itsensä. Missä lapsen koulutietä ei kenenkään kohdalla kivetä enää pelolla, kiusaamisella, itkulla. Eihän?

    Toivon, että koulu olisi sellainen, jossa sinulla olisi ystäviä. Että me rakentaisimme sinulle sellaisen koulun, johon joka aamu lähdet mielelläsi. Että koulussa sinulla olisi oma paikkasi, jossa sinua kaivataan ja jossa sinusta välitetään, jossa sinulla ja ystävilläsi on tilaa olla, hengittää, kasvaa siksi persoonaksi, joksi sinut on tarkoitettu. Jossa heikointakin tuetaan, erilaisuutta ja toiseutta arvostetaan, sivistyksen maailmaa muuttavaan hehkuun puhalletaan tuli. Koulu on elämää varten.

    Koulu on sinun kasvualustasi, perustasi koko myöhemmälle elämällesi.
    Olkoon koulutiesi siunattu!

    ilpo saarelainen


Ilpo Saarelainen
ilpo.saarelainenÄTkontiolahti.fi
Kontiolahden lukio