Yo-puhe 1.6.2002 / Kontiolahden lukio

”Hyvät tänään lakitettavat ylioppilaat!

Arvoisat vanhemmat, kutsuvieraat, läheiset ja ystävät!”

Viime viikolla kävimme pienen lukiolaisryhmän kanssa leirikoulua Italiassa. Kiersimme Rooman antiikin aikaiset rauniot, Vatikaanin, kurkistimme sikstiiniläiskappelin aarteita, kuljimme Firenzen Ufficin aarteita ihmetellen. Eräänä päivänä menimme Euroopan vanhimpaan yliopistokaupunkiin Bolognaan. Kaupunkia esitteli meille entinen lukiomme oppilas, joka opiskelee tuossa tämän mantereen vanhimmassa yliopistossa. Istuessamme keskiaikaisen kirkon portailla ajattelin tämän nuoren opiskelijan kotiseutua, hänen ja samalla myös minun juurieni kotikylää tuolla pitäjämme pohjoisnurkassa. Miten pitkä matka Kontiolahden lukiosta tai täältä isiemme ja äitiemme juurilta, vaikkapa tiettömän taipaleen takaa pitäjämme pohjoisesta perukasta voi ollakaan Bolognan yliopistoon.

Ehkäpä tällekin  nuorelle tie tästä lukiosta Bolognaan, ulkomaille oli itsestäänselvää, tie jota moni nuori jo tänään kulkee. Sitä mahdollisuutta ei kuitenkaan isillämme tai tämänkään nuoren isällä vielä muutama vuosikymmen sitten ollut. Siksi ajattelinkin mielessäni Bolognan kirkon portailla sitä, että juuri tätä varten tämän kunnan isät kerran perustivat lukiomme. Sitä varten, että heidän lapsillaan olisi mahdollisuus tiedon tielle, mahdollisuus kouluttautua, avata tie yliopistoon.

Tämä lukio oli kuntamme isien ja äitien yhteinen unelma, jota he järkähtämättä ajoivat.  He ymmärsivät, että näillä tiettömillä taipaleilla, kivisillä pelloilla ei ole lapsilla enää tulevaisuutta. Tulevaisuus on tiedon, opiskelun, sivistyksen poluilla. Isänmaata rakennetaan myös opiskelun, sivistyksen kautta. Siksi he halusivat lapsilleen ja lastenlapsilleen tämän lukion. Samalla he toivoivat, että jokainen meistä tämän opinahjon kasvateista, nuorista ylioppilaista, kuten sinä nyt, kysyisivät saman kysymyksen:” Mistä olen kotoisin? Missä ovat juureni?” Että niin Helsingin, Turun kuin Bolognankin yliopiston portailla muisteltaisiin kotiseutua kiitoksella, arvostaen ja ehkä sinne palaten.

Tiedämme että tänään aika on toinen kuin se oli tätä lukiota perustettaessa. Elämme aikaa, jossa yhteinen mantra on kaiken läpitunkeva integraatio. Vääjäämättä se raivaa tieltään kylät, maitolaiturit, maaseutukulttuurin, mutta myös samalla omaleimaisuuden, nurkkapatrioottisuuden. Kunnan isätkin ovat vaihtuneet. Tänään moni heistä asettaa niin lukion kuin koko koulutuksen palvelut samaan talouden integraation vaakakuppiin. Koulutuksenkin palvelut ostetaan sieltä, mistä ne edullisimmin saadaan. Isien arvoilla tai unelmilla ei ole siinä taloudessa mitään vaihtoarvoa.

Mutta sinä nuori ylioppilas älä unohda, että silti olet tämän kotiseudun lapsi ja ennen kaikkea olet näiden seutujen kotien lapsi, olet näiden äitien, isien ja esi-isien kasvattama. Nosta rohkeasti pääsi, missä kerran oletkin ja arvosta sitä perintöä, jonka täällä sait. Kotiseudun, oman kodin ja näiden vaikeittenkin olojen arvostaminen osoittaa sinun kypsyyttäsi ihmisenä, suuruuttasi yli taloudellisten intressienkin. Sitä sanotaan sydämen sivistykseksi. Sydämen äänellä olemme kotiseutumme lapsia, patriootteja, isiemme ja äitiemme lapsia. Sydämen äänellä nähdään arvoja, joita ei mitata rahalla, taloudella tai säästöillä. Sillä ehkä eniten kaikesta sivistyksestä, tiedosta, viisaudesta isät ja äidit tätä lukiota perustaessaan kuitenkin ajattelivat sydämen sivistystä. Toivoivat meistä ja sinusta ihmistä, jonka sisällä asuu sydämen sivistys. Sitä samaa toivoivat näitten täällä harmaana istuvien veteraanien veljet ja siskot isänmaata puolustaessaan. Toivoivat, että lapsilla, nousevalla polvella olisi parempi huominen ja siitä nouseva kiitollisuus sekä rakkaus kotiseutuun, isänmaahan. Siksi kuulukoon askelissanne myös äitiemme ja isiemme toiveiden, unelmien ja salattujen rukousten ääni.

”Muista mistä olet kotoisin, muista missä juuresi ovat!”

Kaikkea hyvää ja varjelusta elämällesi!