KONTIOLAHDEN LUKION SYKSYN 2002

LAKKIAISET JA ITSENÄISYYSJUHLA

5.12.2002

REHTORIN PUHE

Ilpo Saarelainen

Hyvät tänään lakitettavat ylioppilaat!

Arvoisat vanhemmat, veteraanit ja kutsuvieraat!

Hyvät lukion opiskelijat ja opettajat!

Tällaisena juhlapäivänä meillä on monta syytä olla ylpeitä omasta lukiostamme. Samalla tällaisessa juhlassa ymmärrämme paikkamme sivistyksen saralla osaltamme rakentaa tätä isänmaatamme, jossa kohtalomme on elää. Mutta emme me katsele tänään vain omaa maatamme tai omaa elämäämme. Lukiomme on tänä päivänä esimerkki myös kansainvälisyydestä. Teemme matkoja ja opintoretkiä ulkomaille, otamme vastaan stipendiaatteja ja annamme opetusta maahan muuttaneille. Tälläkin hetkellä opinahjossamme opiskelee 8 opiskelijaa, joiden kansallisuus on alkuaan muu kuin suomi.

Keskustelin äskettäin erään stipendiaatin kanssa suomalaisesta koulusta. Hän ihmetteli tätä suomalaisen koulun vapautta – ei ole pakkoa tehdä mitään, opiskelijakin voi jäädä kotiin jos ei haluta lähteä kouluun. Vanhemman polven ihmisistä ja erityisesti ulkomaalaisista vieraista tämä tuntuu oudolta. Voiko sellaisessa vapaudessa versoa mitään hyvää? Eikö tällainen vapaus houkuta laiskotteluun tai vastuuttomuuteen? Kuitenkin suomalainen koulujärjestelmä kerta toisensa jälkeen on saanut kiitettäviä arviointeja mm. koulutuksen tuloksia mittaavissa PISA-tutkimuksissa.

Näyttää aivan kuin siltä, että vapaus ja itsemääräämisoikeus luo kuitenkin myös ponnistelua, vastuuntuntoa, yrittämistä, sitkeyttä. Vapaudessa versoo oppiminen, yrittäminen, halu kurottautua yhä ylemmäs. Vapaus, itsemääräämisoikeus, itsenäisyys ovat kuin jotakin elämää suurempia arvoja.

Tällä asialla on myös laajemmat, kansainvälisetkin puitteensa. Ymmärrämme tätä taustaa vasten, kuin suuri henkinen rikkaus ja lahja on kansallinen ja sivistyksellinen vapaus ja itsenäisyys.

Te nuoret olette saaneet lapsuutenne ja nuoruutenne ajan seurata 1980-luvun lopusta historiallisesti merkittäviä tapahtumia. Itä-Euroopan vapautuminen, Neuvostoliiton hajoaminen, Berliinin muurin murtuminen. Nyt on eräällä tavalla käynnistynyt toinen vaihe tässä historian käänteessä. On alkanut uudelleen integroituminen. Moni maa on hyvin nopeasti hakeutunut vapaudesta ja itsenäisyydestä uuteen riippuvuuteen, kuin pelolla kavahtaen äkillistä vapauttaan ja itsemääräämisoikeuttaan. Vanhat kansandemokratiat ja Baltian maat ovat kilvan hakeneet jäsenyyttä niin Euroopan unionissa kuin sotilasliitto NATOssakin. Erityisellä mielenkiinnolla me olemme seuranneet Baltian maiden voimakasta halua liittoutua, kuin hakea turvaa. Kansallinen itsenäisyys, vapaus, riippumattomuus ovat olleet yhtŽäkkiä vaikea hallita yksin.

Meidän historiassamme oli Viron ja Baltian kanssa paljon yhteistä ennen toista maailmansotaa. Sitten tiemme erosivat. Me säilytimme vaivoin itsenäisyytemme ja koskemattomuutemme, Viro menetti sen. 50ksi vuodeksi historian pyörä kuljetti meitä erilaisia teitä. Me kamppailimme säilyttääksemme sodissa saavutetun itsenäisyyden. Poliittinen itsenäisyytemme ehkä pala palalta mureni, mutta syvällä asuva kansallinen itsenäisyys ja isänmaan koskemattomuus kuitenkin säilytettiin.

Tämän ymmärrämme aivan uudella tavalla jos katselemme Baltian maiden tai entisten kansandemokratioiden tämänhetkistä tilaa. Heidän kansallinen tilansa, taloutensa ja vaikkapa koulutuksellinen tasonsa ovat vuosikymmeniä jäljessä siitä, missä me olemme.

Ehkä meidän onnemme oli kahdella taholla. Täällä läsnä olevat veteraanit ovat todistus siitä vankkumattomasta isänmaanrakkaudsta ja puolustustahdosta, joka oli itsenäisyytemme kulmakivi. Toisena kulmakivenä erehdyksistäkin huolimatta oli päättäjiemme oikeaan aikaan tehdyt viisaat päätökset. Uskon, että tältä osin esimerkiksi Risto Rydin ja J.K. Paasikiven merkitys historiassa korostuu.

Meidän onnemme tänä päivänä on olla vapaita, saamme itse määrätä omastamme. Erityisen tärkeitä kulmakiviä ovat ne vapauden määreet, joista tekin saatte nauttia.

Meillä on ollut koulutuksen vapaus, vapaus valita ammatti, asuinpaikka, vapaus mennä ja tulla, kukaan ei ole kahlinnut meitä, ei kuljettanut junavaunussa Siperiaan vaikka olisi tahtonutkin. Olemme olleet kulttuurisesti ja sivistyksellisesti monin tavoin vapaita. Siitä on kasvanut itsenäinen, hyvinvoiva ja sivistynyt Suomi.

Mutta aina tällä vapaudella on myös kääntöpuolensa. Yhteiskunnassa heikoimmat tahtovat aina jäädä jalkoihin, joku ei kykenekään itsenäiseen elämään, ei vastaamaan omastaan.

Yksi sivistyksen ja todellisen vapauden mittari onkin siinä, miten toisista ihmisistä – erityisesti lapsista, heikoimmista ja naapureista huolehditaan. Vapauden ja oikeuksien vastapainona on aina vastuu ja velvollisuudet.

Erityisen vaarallista tänä päivänä on sellaisen itsekkyyden lisääntyminen, jossa ajatellaan vain omaa hyvää ja toimitaan vain omien päämäärien tai vapauksien toteutumiseksi. Sellainen itsekäs asenne tuhoaa sivistyksellistä demokratiaa sisältä murentaen. Vuosikymmenien ja –satojen aikana yhteisesti hyväksytyt ja koetellut arvot ja ihanteet murenevat ja käyvät tyhjiksi.

Ikivanha paavalilainen ajatus on siinä, että vapautta rajoittaa vain rakkaus, toisen ihmisen – lähimmäisen rakastaminen. Siihen olemme sidottuja koko ikämme, huolehtimaan lapsistamme, heikoimmista kanssaeläjistämme, apua tarvitsevista lähimmäisistä. Olemme toisaalta vapaat elämään, tahtomaan ja tekemään, mutta samalla sidotut, velvoitetut, määrätyt rakastamaan jopa kuolemaan asti. Siitä samasta isänmaan ja kotiseudun ja sen ihmisten rakastamisesta syntyi veteraanienkin tahto puolustaa maata jopa kuolemaan sakka. Sydämen sivistynyt ihminen kysyy aina ennen omien oikeuksiensa vaatimista: ”Mitä minä voisin tehdä toisen hyväksi? Mistä voisin omassani luopua, että yhteinen hyvä toteutuisi?” Olkoot nämä sinunkin kysymyksiä sivistyksen tielläsi, nuori ylioppilas.

Tätä vapautta sitovaa rakkautta ei kysytä vain yksilöiden välillä, vaan laajemminkin jopa globaalisti. Siksi emme voi sulkea silmiä tai vangita käsiämme kun on päätettävä vaikkapa EU:n laajenemisesta tai yhteistyöstä Baltian veljeskansan Viron tai Karjalan lähialueiden kanssa. Emme siinäkään voi ajatella vain omaa etuamme. Oma vapautemme ja vaurautemme yhä enemmän velvoittaa meitä vastuuseen myös heidän hyvinvoinnistaan ja turvallisuudestaan.

Siksi edelleen on ajankohtainen edesmenneen presidentin Urho Kekkosen kuuluisa vetoomus: ”Arvaa oma tilasi, Anna arvo toisellekin!”