14.4. Torstai
Aamulla pidän sorvin ääressä
pari oppituntia. Vielä paperit pinoon ja tietokoneen johto solmuun. Sitten
Hiacen nokka kohti pohjoista. Enpä tiedä sanoa, onko puoletkaan tarpeellisista
tavaroista mukana. Sen näkee sitten Jaurun takana. Reissuun valmistautuminen on
taas jäänyt aivan käsille. Olen heittänyt edellisiltana Hiacen konttiin ahkion
ja erinäisen määrän muuta roinaa. Ruokatarvikkeet täytynee hankkia matkan
varrelta.
Heti kun Hiace alkaa niellä
tietä, alkaa taas sama empiminen. Onko tässä mitään mieltä? Onko tähän edes
oikeutta? Kollegat jäävät sorvin ääreen niska limassa äheltämään, oppilaitten
kanssa tuhertamaan ja yksi lähtee huuhailemaan kesken kiireitten. Tuleekohan
tästä muutoinkaan mitään? Eikö olisi ollut parempi jäädä kotiin? Välillä on
ollut pientä epätoivoakin koko reissun suhteen. Tuleeko tämä elämä enää
miksikään tästä..
Kontiomäessä kuitenkin syön,
vaikkei tämän päivän leipää ole tienattukaan. Kuusamossa teen iskun Citymarketin
ruokapuolelle ja koetan latjata kärryyn kaikkea, mitä kairassa luulee
tarvitsevansa. Urheiluosastolta poimin kyytiin Karhun eräsukset, 250 cm ja 160
ecua. Parempi ostaa nyt talteen. Ei tiedä, että kun palaan ja Persut ovat Jutan
kanssa vallankahvassa, onko euroilla enää käyttöä. Joudutaan kaivamaan vanhat
markat ja oravannahat naftaliinista. Onpa sitten suksilla hintaa.
Sallassa olen 9n tienoossa.
Alkaa hämärtää. Ei ole tässä kylässä enää Äteritsiputeritsipuolilautatsiburgeria,
joten antaa nälän kurnia. Soittelen Kemihaaran Jussille ja kyselen lavitsaa
yöksi. Semmoinen seimi kuulema kulkijalle löytyy. Joskus olen nukkunut
parkkipaikalla auton peräkontissa. Nyt on varmaan jo vanhuus hiipinyt puseroon
kun tekee mieli yöksi sisätiloihin. Vaikka ulkoruokintaanhan meikäläinen kyllä
kuuluisi.
Savukoskellakaan ei näy muuta
elämää kuin katuvalot. Lapin Kansasta olen lukenut, että Savukosken lukioon ei
ollut yhtään hakijaa. Nuoriso haluaa ammattipintoihin Sodankylään tai parempiin
lukioihin Rovaniemeen taikka merimaihin Ouluun saakka. Sama kuvio näkyy paitsi
täällä Itä-Lapissa, niin myös Itä-Suomessa ja Kainuussa. Kukapa se nyt lukioon
tahtoisi jos ammattiopinnoista saat trendikkään ammatin parissa-kolmessa
vuodessa. Asunto ja Corolla karvanopilla on tienattu jo siinä vaiheessa, kun
lukioon höynähtänyt liehuletti vielä väsää solukämpän nurkassa graduaan. Vaan
mistäpä saadaan tulevassa maailmanajassa Stolbovan rajan itäpuolelle lääkärit,
opettajat, psykologit ja kunnan matapalkkavirkamiehet? Varmaankin innolla
Espoon taikka Helsingin citynuori suunnittelee menevänsä lekuriksi tai ruotsin
maikaksi Savukoskelle saati Suomussalmelle. Kaikki nuoriso vaan samaan junaan
täältä ja viekää ne vaikka Kreikkaan tai Sardiniaan saakka. Kuka se nyt tänne
pakkaseen tahtoo jäädä, kun ei pääse joka kannonnokasta edes facebookiin.
Korvatunturin tie on paremmassa
kunnossa kuin miesmuistiin. Niinpä olen perillä jo puolen yön tienoossa. Sitten
hieman pöperöä naaman ja unten maille. Ikkunan alla solisee Kemihaara. Jääkansi
siellä täällä koettaa pitää puoliaan. Huomisaamuna pitäisi sitten alkaa
muuliksi.
15.3. Torstai. Kemihaara - Peskihaara - Härkävaara
Käyn aamupalalla Jussin
Helenalla. Tarinoidaan muutama sananen. Kairaan menee kuulemma kulkijaa kuin
liikekannallepanossa. Sitten alkaa ahkion latjaaminen. Ruokaa on kokonaiselle
pataljoonalle hevosia myöten. Puolet joutaa jättää pois. Vaikka ei niitäkään
tule syötyä, mitä latjaan kyytiin. Vaan eihän sitä tiedä, että jos keli loppuu
ja joutuu jäämään kairaan juhannukseen saakka. Lopulta alkaa ahkio näyttämään
kuin tiineeltä lampaalta. Sitten valjastan muulin valjaisiin ja matkaan. Yöllä
on ollut muutama pakkasaste. Keli on hyvä. Lunta on tänä keväänä
normaalitalveen nähden vähänlaisesti. Siellä täällä alkaa jängällä paljastua
sammalmättäitä ja vesilampareita.
Vähitellen ahkion kulku alkaa
tasaantua. Hiihdosta ja reen vetämisestä tulee tasaista konemaista menoa. Itse
hiihtämistä saati ahkion repimistä ei tässä tasaisella hangella ajattele.
Mennään vain eteenpäin. Ympäröivästä tienoosta tekee pieniä havaintoja. Lumen
määrästä, paljastuvista suosilmäkkeistä, riekosta, joka käkättää
metsänlaidassa. Päässä alkaa kuitenkin isoratas pyöriä. Mieli juoksuttaa
verkkokalvolle ja muistiin menneen talven tapahtumat. Ajatus kelaa koetut
katkeransuolaiset muistot. Sieltä vyöryvät esiin
menneet vuodet, päättyneet ystävyydet. Toivottomalta tuntuvat päivät, epätoivon tunteet,
kaiken koetun kitkeryys. Ne kiertävät mielessä uudelleen ja
uudelleen, kilometri kilometriltä. Onko tämä sitä terapiaa, jolla asioista
pääsee yli? Vai pitäisikö vetää itsensä suoraan Jaurun virtaan. Loppuisi tämä
vatvominen ja menneitten katkera muistelu? Nyt ymmärrän tämän matkan agendan.
Tässä se on. Menneen katselua, muistelua, epätoivon ja katkeroitumisen kanssa
taistelua. Viikon päästä sitten selviää, onko tätä tragediaa päätetty jatkaa.
Milloinkahan ne keksii Metsähallituksessa periä maksua näistä
terapiakäynneistä?
Keskiharjun tienoossa tapaan
kolme miestä ahkioitten kanssa. Matka kohti Kiilopäätä on tyssännyt Tahvolla
siderikkoon. Karhun ultrakevyt metsäsuksi hylkii siteitä. Nykysukseen ei tahdo
saada ruuvia kiinni. Suksessa kun ei juuri muuta olen kuin pohjamuovi ja ilmaa
- niin kuin hinnassakin. Olisi pitänyt kavereitten lueskella Eräkulkurin ohjeet!
Niin pieneen asiaan saattaa tämmöinen koko vuoden suunniteltu reissu kaatua.
Yksi ruuvi tai siteen irtoaminen lopettaa koko matkan. Eikö löydy semmoista
insinööriä Suomesta, joka suunnittelisi sukseen siteelle paikan. Ohkainen levy
kuoren alle siteen kohdalle. Ehkäpä suksen suunnittelija ei ole ajatellutkaan
asiaa. Että siihen nyt joku vielä siteen laittaisi. Sukseen kiinni!
Saavutan Peskihaaran jo puolen
päivän tienoossa. Kämpällä ei näy elämää. Laitan pöperöä tulille. Ruoan päälle
otan parin tunnin ettonet. Kroppa käy vielä kierroksilla. Pitäisi osata kertoa
muulille, että nyt on syytä rauhoittua. Kukaan ei uhkaa sinua, eikä aja takaa.
Ainoa, mikä ajaa takaa, on menneitten asioitten muisto. Sillä onkin T-72:n
voima. Miestä ajetaan päältä telaketjulla mennen tullen. Milloinkahan ne keksii
ihmisen päähän semmoisen usb-väylän, että saisi osan muistista poistettua. Sitä
voisi säilyttää sitten kirjoituspöydän laatikossa. Ja kun oikein haluaa
kieriskellä itsesäälissä, niin sitten ottaisi taas muistot käyttöön.
Viiden tienoossa nousen taas
suksille ja asetun valjaisiin. Koetan päästä vielä ennen hämärää Härkävaaraan.
Pääsen pienestä lumikannaksesta yli Liittohaaran. Vanha ahkion jälki kantaa
hyvin. Vaaran laitamalla on jo kevään tuntua. Riekonkiepit ovat paljastuneet.
Porojen patarointipaikat ovat mustalla. Jängillä lilluu jo siellä täällä
hetteet sulana. Kohta täällä kohisee kevät. Kesä tulee kairaan. Vihreys valtaa
tummuneen hangen tienoot. Tätä kevään tuloa se Itäkairan Prinsessa aina ylistää
– eikä turhaan. Onhan se kuin luomisen aamu!
Vajaan parin tunnit työrupeaman
jälkeen saavutan Härkävaaran. Kämpällä on sinne juuri saapunut neljän hengen
porukka. Kaksi nuorta naista ja meikäläisen ikiä olevat miehet. Asetun taloksi.
Lämmittelemme saunaa. Seuraan vaellusporukan työskentelyä. Nuorilla
naisvaeltajilla näyttää olevan taloudenpitokin kohdallaan. Tavarat ovat
ahkiossa järjestyksessä läpinäkyvissä muovilaatikoissa. Joka homma etenee
heillä kuin luomisen työ ilman turhaa tupakointia. Mielessäni kiittelen
tyttöjen isäpappaa, joka on tuonut tyttäret tunturiin. Eikä suinkaan
ensimmäistä kertaa. Näin syntyvät uudet vaeltajapolvet. Nämäkin neidot omaavat
sellaiset eräkulkijan taidot, ettei monesta meistä eräsissistäkään samaan
olisi. Vaikka kuinka olisi hopeista siipeä, vihreää barettia ja isot munat
jalkojen välissä.
Käyn miesten kanssa saunassa.
Tarinoidaan vaelluspaikoista, vanhoista kulkijoista ja kirjoista. Iltapuhde
menee siinä rattoisaan. Illan päälle juodaan vielä kahvit. Ennen nukkumaan
menoa käyn haistelemassa huomista keliä. Näyttäisi pakastuvan. Suolta kuuluu teerten
kukerrus. Soidinmenot ovat alkamassa. Onkohan kysytty äidiltä lupaa kun on
lähdetty riiuulle? Vai ilman lupaako sinne mennään naapurisuon kukkopoikia kiusaamaan?
Miksei ihmisellä ole samaa kuviota. Kunnon turnajaiset vaan pystyyn. Ja paras
uros saisi kaikki neidot omakseen. Vaan saattaahan se jo niin ollakin. Sitä ei
vain itse ole tajunnut, kun on keskittynyt enemmän tämmöiseen yksinään
kuljeskeluun. Eikä näitä geenejä ole sinänsä järkeä jakaakaan. Lähes täysikuu
helottaa kirkkaalla yötaivaalla. Kuu heijastaa hopeisena Peskihaaran
vedenpinnassa. Pohjoisessa kuitenkin ruskottaa. Illan rusko - aamun paska. Ei
hyvää lupaa!
Yöllä herään muutaman kerran
kääntämään kylkeä. Lavitsa ei ole pehmeään kotipatjaan tottuneelle ruumiille
mieleen. Kerran käy kämppämyyräkin pyörähtämässä pääpuolessa. Ei tämä Wiljami
ole. Hänet on kuulemma päästetty jo autuaimmille ruokapusseille Eskon toimesta.
Ehkä se Wiljamin Tilda-rouva etsiskelee syötävää taikka makuupaikkaa. En
hyväksy kuitenkaan vierasta samaan makuupussiin. Tällä ikää nukkuu mieluummin
yksikseen, vaikka lie millainen nymfi pyrkimässä samoille sijoille.
16.4. Lauantai. Härkävaara - Nummerusaapa - Tahvon tupa
Keli on yöllä muuttunut suojan
puolelle. Vilkaisen aamulla ikkunasta ulos. Räystäät tippuvat. Sinne meni se
pakkanen ja lentokeli. Ei tullut taaskaan Uittipiekan keliä. Siihen
tarvittaisiin joku tosimies. Tämmöisellä marjanpoimijalla ei ole sinne asiaa.
Lentokeliä taitaakin olla vain Kemppisen kirjoissa. Meillä muilla nuoskaa ja
muniin saakka upottavaa sohjoa. Ja olihan ne 70-luvun hanget toista maata.
Mekin ajelimme veljen kanssa traktorilla pitkin hankia 70-luvun alussa. Kouluun
sai sujutella metsiä pitkin suksella tai jalan. Nyt ei ole hankia kuin
kirjoissa – tai jonakin harvana aikaisena aamuna. Mihin se tämä maailma menee?
Hangetkin loppuvat. Täytyy moni laulu kirjoitta uusiksi. Nykylapsi ei edes
tiedä, mitä se hankiainen on. Vaan tekeekö sen tietäminen ketään autuaaksi.
Hangella hiihtäminen kylläkin. Aamupalan jälkeen laitamme kamppeet kasaan.
Sitten hyvien hankien toivotukset ja muuli luomisen työhön.
Pohdin mielessäni suuntaavani
Nummerusaavan kautta Tahvolle. Vanha kelkanjälki viekin kohti Nummerussaapaa.
Joenvarresta on melkoisen hankala löytää enää ylityspaikkaa. Lopulta pieni
kannas löytyy, josta pääsen yli. Aurinko helottaa pilvettömällä taivaalla.
Tuuli pyyhki aapaa. Hanki kantaa kelkan jäljessä. Voiko tämä enää hienompaa
olla!
Nummerusaavan poroaidalla
muistuu mieleen, miten pojan kanssa neljä vuotta sitten tuppuroitiin kohti
Tahvoa. Hangella aidan takana keittelin hernekeittoa. Pojalla oli puhti poissa.
Pientä sielua vitutti olan takaa. Minua säälitti nuoren miehen kärsimys. Ukko
toi nuoren miehen kairaan kuolemaan. Mutta ehkäpä koettelemus on kääntynyt
kadetin mielessä voitoksi. Constantem decorat honor!
Aidan jälkeen seuraan yhä
enemmän kohti länttä vievää kelkan jälkeä. Nummeruusaavan jälkeiseltä laelta
olisi vain parin-kolmen kilometrin lasku Jaurulle. Mutta hanki ei kanna. On
pakko tehdä ketunlenkkiä kelkanjäljen mukaan. Ura kestää kuitenkin juuri ja
juuri. Siellä täällä sompa uppoaa ja suksi hukkuu soseeseen. Matka kuitenkin
jatkuu. Tulen jo lähelle Äimivuotsonmaahan vievää poroaitaa Auhtiselässä. Lopulta
kelkan jälki kääntyy kohti Jaurua. Tulen parin kilometrin päähän alas Tahvosta.
Loppumatka on jo tuppurointia. Hanki pettää. Kassit kastuvat. Ahkio vaipuu
soseeseen. Ylärinteessä se tökkää muutaman kerran juurakkoon. Parissa
alarinteessä on pakko kahlata siksakia. Ahkion aisat vonkuvat mutkalla. Välillä
tuntuu, että tällä ahkiolla on oma tahto. Se on päättänyt hirttää vetojuhtansa.
Ymmärrän häntä. Mikä halavatun järki on vetää moista pulkkaa pitkin poikin
tämmöistä korpea. Vaan tätähän tänne tulin tekemään. Nyt saa ruumis ja sielun
piruparka maksaa talven iloista. Ja vaikka tämä olisi miten raakaa ja veristä
touhua, niin ainahan tämä normityöpäivän voittaa. Sinne sorvin ääreen ei ole
ikävä. Eikä liene kollegoillakaan minua.
Energia alkaa olla lopuillaan.
Olen puoli päivää horjunut samoilla jaloilla. En pane yhtään vastaan kun
saavutan Jaurun sillan ja Tahvon poroaidan. Viimeinen kilometri alkaa olla jo
pakkopullaa. Matkalla tulee vastaan kelkoilla pari yhtiön miestä. Vaihtavat
muutaman sanat ja kaasuttavat tiehensä.
Tahvolla tekee lähtöä neljän
hengen senioriseurue. Säälien he vilkuilevat rekeäni ja miehenkuvaa, joka
höyryää kuin kyntöhevonen. Tupa on ikäsusien jäljeltä lämmin. Pilkkeitä on
tehty pataljoonaa varten.
Laitan saunan tulille. Kokkailen
puhelinkopissa pöperöä. Sitten saunaan. Löyly tekee eetvarttia syntiselle
sielulle. Istun löylyn jälkeen saunan portailla. Tässä on tullut odotettua
kesää ja syksyä ennenkin. Miten nopeaan nämä vuodet menevätkään. Ne suorastaan
karkaavat pois. Sinne menivät menneet vaellukset. Sinne katosi nuoruus. Sama
musta aukko on niellyt vaellustoverit ja muistot menneistä reissuista.
Pitäisköhän tähän jäädä istumaan ja viimeistä tuomiota odottamaan. Tuolta se
maailmanloppu selän takaa idästä joku aamu humahtaa. Vain Trangian kattilat
löytyy tuhkasta, kun maailma palaa.
Saunan jälkeen otan pientä
iltapalaa. Laitan kamiinaan pari kalikkaa yöpakkasia varten. Sitten kallistun
Tahvon ritsille. Uni tulee ilman suurempia houkutteluja.
17.4. Sunnuntai. Tahvon tupa - Vongoivan pahta - Vongoivan kammi - Tahvon tupa
Aamulla on pari astetta
pakkasta. Yöllä on satanut pari-kolme senttiä uutta lunta. Päätän lähteä
käymään Vongoivan kammilla. Aamupalan jälkeen nousen suksille ja nousen kohti
Vongoivan pahtaa. Aurinko kimmeltää hangella. Ohitan Tahvon takaisen
halkopinon. Tai halkojunahan se on. On se siinä ainakin kymmenen vuotta
seisonut. Onkohan joku Metsähallituksen insinööri taikka Vapon mies kadottanut pinon
kirjanpidosta? Vai olisiko jäänyt sotakorvausjunasta? Siinä se seisoo ja
odottaa maailmanloppua.
Nousen kohti Pikkupovivaaraa.
Hanki kantaa hyvin. Povivaaralla mietin noustako pahdalle vaiko ei. Päätän kuitenkin
koettaa. Nousen itäpuolta ylös. Yöllinen pakkaslumi takkaloi hieman. Tunturin
kuvetta voi siksi nousta vaikka kohtisuoraan.
Räystäällä tuulee, niin kuin
tunturissa pitääkin. Näkymä huikaisee. Tuolla Vongoiva, tuolla Vuomapää ja
Siula. Kauaa ei räystäällä jaksa seisoskella. Tuuli käy sen verran, että alkaa
puntti tutista. Muutama kuva pitää kuitenkin ottaa. Täällä ei ole keväästä
mitään tietoa. Aivan kuin Vongoivan tienooseen ei kesää tulisikaan. Mutta
tuleehan se. Viime heinä-elokuun vaihteessakin täällä sai kulkea ilman paitaa.
Käännän sukset alarinteeseen. Suunnistan
kohti kammia. Täällä on kuin laskettelurinteessä. Väkeä vaan on vähemmän kuin
Levillä saati Ylläksellä. Eikä afterskikään ole kummoista. Metsäsuksilla ei
oikein saa telemark-käännöksiä. Laskettelu on vähän semmoista kansakoululaisen
könyämistä. Jalka kääntyy ensin saappaassa 90 astetta. Sitten saapas 45 astetta
ja suksi kääntyy 180 astetta minne sattuu tai ei käänny minnekään. Mutta alas
tullaan.
Kammilla on hiljaista. Ei ole
ruuhkaa. Kaivan lapiolla tulipaikan esiin. Teen kynsitulet. Joku
Metsähallinnon mies tai rajojemme rohkea vartija on ajanut Lynxillään
keittovartaan solmuun. Käristän makkaraa. Istuskelen hangen laidalla. Muistelen
kesää. Tässä vietettiin iltaa. Ilta-auringossa loikoilin nurmella. Oli lämmin.
Kerran olin täällä syyskuun puolivälissä. Oli koleaa, satoi. Isuin kammissa ja
ajattelin, että jään tänne talveksi – tai lopuksi ikää. Olisi pitänyt jäädä.
Ajattelen tässä entistä opettajaani Lappalaisen Penttiä. Hän oli tätä kammia
rakentamassa. Niin kuin Tahvon tupaakin. Tänä talvena Pentti laittoi netissä
esille kammin ja Tahvon rakennusvaiheista skannaamiaan kuvia. Hienoa työtä
Pentti! Nostan hattua teille vanhat Itäkairan isät ja äidit, ikäsudet!
Laskettelen alas kohti Tahvoa.
Puurajan männikössä tapaan parivuotiaan hirvenvasan. Vasa koettaa könytä minua
karkuun paksussa lumessa. Hirvi on jäljistä päätellen pyörinyt pienellä
tontilla. Koettaa varmaankin etsiä syötävää naavasta ja kuusenkerkistä. Eiköhän
olisi hirviraukalla ollut helpompiakin paikkoja elää. Olisi syntynyt poroksi,
niin tuossa se läpsyttelisi sorkat levällään karkuun pitkin tunturin kuvetta.
Ei se aina evoluutiokaan tuota oikeaa tulosta. Syntyy hirviä Itäkairaan ja
ihmisiä maailmaan. Vai onko luonnonvalinnan tarkoitus tuottaa mahdollisimman
suurta kärsimystä mahdollisimman monelle. Kaipa se Darwin osaisi tähän vastata.
Lopulla matkaa alkaa jo hanki
pettää. Muutaman kerran uin muniani myöten soseeessa. Lopulta saavutan Tahvon.
Siellä on tuttua väkeä. Esko ja Reijo – Itäkairan elinkautiset. Kertovat kuulleensa
jo parina päivänä tarinaa muulista joka vetää vanerilaitaista JRää. Arvasivat,
että kenenkä reki on kyseessä. Sitähän on kohta kuin entisajan hevosmies. Aina
puhuteltiin hevosta. Koni tunnettiin jo kaukaa. Kaiveltiin hampaita, potkittiin
renkaita ja kuunneltiin mahan murinaa. Miehelle ei kukaan puhunut mitään. Tavaramerkkihän
se on tämäkin. Eihän se ole terveen hommaa vetää vanerilaitarekeä pitkin
Itäkairaa. Tarinoimme Eskon ja Reijon kanssa pitkin iltaa. Mukava nähdä
ikäsudet pitkästä aikaa elävinä. Vuosien saatossa on luettu toistemme retkistä
vain kämppäkirjoista. Niissä ei yleensä pitkiä novelleja ole. Enemmänkin vaikka
tyyliin: ”Reijo! Söin ruokavaraston. Esko.” Lämmitän saunan. Löylyjen jälkeen
istun taas pitkän aikaa portailla.
Varaustuvan puolella majoittuu
ikäiseni pariskunta etelän mailta, Helsingistä. Sanovat olevansa kolme viikkoa
täällä reissussa. Hieman kademieli ailahtaa sielussa. Siinä ehtii jo hiihdellä
melkoisen tovin. Näen pariskunnan kasvoista, että Itäkairasta on nautittu.
Näillä muistoilla jaksaa taas jonkin aikaa sietää etelän elämää – jopa pääkaupunkia.
Reijo laittaa teltan pihalle pystyyn ja käy sinne yksiöönsä unten maille. Me
Eskon kanssa laitamme vielä maailman ja tuonpuoleisen asiat järjestykseen. Pannaan
taivaan karsinat kohdalleen. Jaetaan paikat uudelleen. Helvetin peräseinä
vartaan papistolle ja yhdistyksen saarnamiehille. Viimeistä perukkaa myöten
karsinat on nyt pantu järjestykseen kuin kämpän pilkkeet Kiehis-Ahdin jäljiltä.
Semmoisesta taivaan ylisen järjestelystä olisi jopa Huovis Veikko vainaakin
hyvillään.
18.4. Maanantai. Tahvon tupa - Peuraselkä - Jussinmurusta - Mantoselkä - Vieriharju
Yöllä on ollut pari pakkasastetta.
Aamupöperön jälkeen raatataan vielä tovi. Sitten valjastan muulin reen eteen ja
matka ylös Jerusalemiin alkaa. Toivotaan, että taas törmäillään. Eihän
edellisestäkään tapaamisesta ole kuin viisi vuotta. Jos ei ennen nähdä, niin
nahkurin orsilla viimeistään. Koetan sitten huudella jotakin sieltä
peräseinältä sinne paremmalle puolelle.
Peuraselässä on pakko haukata
huikopalaa. Kaurapuuron hyötysuhde on sen verran vaatimaton. Sillä ei pysy tässä
kelissä reki montaa tuntia liikkeessä. Jos meinaa pelkällä puurolla elää,
joutuu parin-kolmen tunnin välein kattilallisen kiehauttamaan. Vaan hyväähän se
puuro on. Parasta pöperöä, mitä täällä voi nautiskella. Etenkin kun syyskelissä
kerää kyytipojaksi hillaa tai mustikkaa. Omasta puolestani voisin hyvinkin vaelluksen
elää pelkällä puurolla. Toki mustikkakeittoa ja ruisleipää saisi olla
lisukkeeksi.
Sitten Murustan mäkeä ylös
Öljymäelle. Tässä netotaan talven hiihtoharjoittelu. Yöllä satanut takkalalumi
auttaa kiipeämistä. Suksi ei juuri luista. Mutta ei se vedä taaksekaan päin.
Takkala tuntuu ahkionkin pohjassa. Tämän on kuin luomisen työtä - hidasta ja
varmaa. Pumppu kilkuttaa kuin ortodoksikirkon kello. Mutta ylös noustaan. Olen
kuullut, että ensikertalaisia pelotellaan Murustan mäellä. Että siihen kuolee.
Ja jos vielä huonommin käy, niin ei kuolekaan. Vaan eihän tuo mitään ole
nykytyöelämään nähden. Ennen kiipeäisi kaksi viikkoa yhtä soittoa Murustan
mäkeä, kuin viettäisi päivän kunnan virkamiehenä. Mutta ensin on tienattava
rahat puuroon, että voi tulla tänne itseään rääkkäämään ja töitä pakenemaan. Onneksi
ei ole vaelluksen ensimmäinen päivä. Sanotaanhan sitä jo rippikouluvaeltajillekin
totuuksia. Että vaelluksen ensimmäisenä päivänä sitä pelkää, että kuolee. Ja
toisena päivänä pelkää, ettei kuolekaan. Kolmantena päivänä vasta alkaa matka
joutua. Siinä toivossa kipua minäkin Murustan mäkeä.
Murustalla suuntaan poroaidan
vartta kohti Jussinmurustaa. Aavalla ei näy vanhaa jälkeä, mutta metsän
kätkössä näkee, että on tästä joku ihminenkin mennyt. Onneksi hanki vanhalla
jäljellä kantaa. Muutaman kerran ajattelen, että olisi pysähdyttävä tauolle
suksien voiteluun. Se tuntuu kuitenkin niin isolta työltä että annan olla.
Tuuli tuivertaa ja jängän laidalla juoksee lumi. Tuuli käy pohjoisesta. Siksi
keli pysyy viileänä. Lämpötila on juuri ja juuri pakkasen puolella. Eli kaiken
kaikkiaan olosuhteisiin nähden hieno keli. Entisaikaan tässä kulki vanhan
poroaidan reunustaa porojen jylkkäämä ura. Ovatkohan tokat pienentyneet? Vai
onko niin, että nykyinen porosukupolvi jolkottelee mieluummin kelkkauria?
Sitä vartenko poromiehet ajelevat niitä jolkottelu-uria tänne kairaan? Kohta
ne porotkin alkavat vaatia semmoista jokatalvista luistelu-uraa,
niin kuin ihmisenlapsille on käynyt. Perinteistä ei hiihdetä enää kuin metsäsuksilla.
Ei kai se porokaan enää umpisessa kahlaa, jos luistelubaanaa on tottunut jolkottamaan!
Matkalla laitan viestiä pojalle
ja kyselen vaalituloksia. Sanoo Johtajan päässeen läpi. Minkähänlainen
PerusSuomi siellä odottaa. Ettei olisi kunnan virkamiehellä kohta edessä
kilometritehdas. Kun kaatavat vielä sen EUn, niin aloitetaan porojenkin
teurastus vanhaan tapaan erotuksella. Kurkku saa olla suora taikka väärä.
Lehmille annetaan taas nimet. Ja mitä kaikkea kurjaa siitä seuraakaan.
Jussinmurustalla on autiota.
Keitän jotakin kanakeiton litkua ja mussutan leipää. Teen pienet tulet ja mustaan
pari makkaraa. Tämä Jussinmurustan gourmee ei juuri jää top kymppiin. Syötävä
silti on, mikäli meinaa tänään tempoa ahkiota Vieriharjuun.
Keskipakoilta alkaa hieman
käytetympi ura kohti Mantoselkää. Tästä Murustan ja Vieriharjun välistä pidän.
Tässä on jotakin olennaista Itäkairasta. Synkkiä kuusikoita, aukeitten laitoja,
jänkää, kitukasvuista vaivaiskoivikkoa. On kuusenperseitä karhun elää. On
riekkojen käkätystä ja metson lentoa. Vanha poroaita kruunaa reitin. Mikäpä
tässä on sujutella issekseen. Täällä ei tule työsuojeluasiamies
virkaehtosopimus kourassa ensimmäisenä perään kyselemään, jos tuonne
kuusenperseeseen nyykähtää. Sinne saisi ukko jäädä maailmanloppuun saakka. Eikä
kukaan kaipailisi tai huutelisi perään. Täytyypä panna kuuset mieleen..
Vesi alkaa olla vähillä. Unohdin
tietenkin juomapullon Tahvolle - dementikko. Juomapullon virkaa täyttää
tetsarissa roikkuva limpparipullo. Keskihaarasta noukin vettä, mutta se on sen
verran soista, ettei tee mieli juoda.
Mantoselässä pidän pientä
taukoa. Tässä on tullut istuttua ennenkin. Tässä on kuin olisi matkalla ei
minnekään. Liikennettä ei Mantojan ja Mantoselän kämppien välillä nyt näy. Eikä
bussiakaan kuulu. Siispä poroaidan vierustaa kohti Vieriharjua. Aavalla ennen Vieriharjua
hankia upottaa. Siksi hiivin hengittämättä pitkin aavan laitaa. Nousta tuppuroin
Vieriharjun laitamaa. Porojen tamppauskentällä sose upottaa pohjia myöten.
Lopulta olen perillä. Matkaa tuli tänään muutama poronkusema. Loppumatkasta
alkoi jo olla hiki.
Vieriharjussa on neljä
senioriretkeilijää, jotka tapasin lyhyesti jo Tahvolla. Heillä on pitkä 10
päivän reissu loppupuolellaan. Ihailtavaa hommaa. Mietin, että mitenkä näitä seniorivaeltajia
pitäisi oikein puhutella. Seniori kuulostaa niin thatcherimäiseltä konservatismilta.
Kemppinen sanoi itseään Tunturikoivun lastuissa ikäsudeksi. Olisiko siinä asiaa?
Ne varsinaiset retkeilijät, jotka ovat vielä alle eläkeiän voisivat olla niitä tunturisusia.
Päätoimisiksi retkeilijöiksi siirtyneet sitten niitä ikäsusia. Meikäläisen tapaiset
huuhailijat olkoot vaikka retkuilijoita. Tulipahan tämäkin etymologia ratkaistua. Tästä voi sitten
Vaellusturinoissa aloittaa parin vuoden lähdekriittisen polemiikin. Annan siihen luvan.
Lämmitän saunan ja teen hieman
pilkkeitä. Istun saunassa pitkän tovin. Illalla tarinoidaan pitemmän kaavan
mukaan vaelluksista. Ikäsusilla on jo kymmenet talvivaellukset takana. Teen
vielä iltapuuron. Katselen pöydän ääressä Vierihaaraa. Lunta on vähänlaisesti.
Täällä näkee kevään tulon. Miten erilaista lumimaisema on täällä ja
Vongoivalla.
19.4. Tiistai. Vieriharju - Naltio - Karhuoja
Lähdin aamulla Vieriharjusta kahdeksan tienoossa. Hanki on
juuri ja juuri kohmeessa. Ikäsudet jäävät aamupalalle. Tarinoimme. He kertovat
tämän olevan 60x-juhlavaellus. Alkuaan he tulivat Saariselälle hiihtämään
muutamana vuotena. Silloin näkivät tunturista tulevia onnellisen näköisiä
ihmisiä. Niin lähdettiin ensin kesävaelluksille. Kerran joku kertoi
talvivaellusten autuudesta. Mies teki itse lasikuituahkiot ja niin lähdettiin.
Ja sillä tiellä ollaan. Syksyllä ja kevättalvella Itäkairan kutsu houkuttaa.
Matkaan on päästävä. Tutut kyselevät, että mitä te siellä teette? Onhan niitä
metsiä lähempänäkin.
Mietiskelen ikäsusia. Heille nämä vaellukset ovat elämän
kohokohtia vuodesta toiseen. Näitten takia jaksetaan pitää kuntoa yllä.
Reissuja suunnitellaan monena iltana. Jälkeen päin katsellaan valokuvia.
Muistellaan, mitä nähtiin ja ketä tavattiin. Pienessä porukassa on
turvallisuutta, seuraa, tarinakaveria. Eipä ole paljon tämän parempaa terveyden
ja hyvinvoinnin ylläpitäjää. Sen takia sitä nuorisoakin pitäisi jaksaa tänne raahata vaeltamaan.
Jos osakin heistä syttyy vaeltamiselle, on se kansanterveydelle iso sijoitus.
Eikä vain kansanterveydelle, vaan ihmisen omalle terveydelle ja hyvinvoinnille.
Vaellusten takia pitää kroppaa pitää kunnossa läpi vuoden. Ei voi jäädä facebookiin roikkumaan
tai baarikärpäseksi notkumaan, jos meinaa täällä rinkkansa kantaa tai rekensä vetää.
Ja kai tästä jotakin muutakin saa kuin lihastreeniä? Ajattelen sitä, kuinka ikäsudet näkivät tunturista
tulevan onnellisen näköisiä ihmisiä. Kertooko se jotakin oleellista tästä
vaeltamisesta? Olenko minä onnellinen täällä? Ainakin näistä remuamisista jää muisteltavaa.
Näillä täällä koetuilla hetkillä on taas jaksettava sitä arkea.
Pohdiskelen tätä yksinvaeltamisen anatomiaa. Moni retkeilijä säälii
yksinvaeltajaa. Omalla kohdallani sääliä herättää ei yksin mies, vaan ahkiokin.
Vanerinen JR27 ei ole sulavimmasta päästä. Ei ole siinä nykytrendin mukaista
pyöreyttä, ei vauhtiraitoja kyljessä. Eikös se ole melkoinen reki vetää, joku
kysyi. Mutta kunniakkaitten jääkärien muistoksi vedän täällä vaikka kivirekeä.
Vielä kun saisi näihin laulaviin Karhuihin Jääkärien marssin sävelen. Pitääpä
soitella Kirvesniemen Harrille, että tässä olisi tuotekehittelyn paikka. Voisi
vaikka tilata semmoisia vaihdettavia soittoääniä Karhun pohjiin, miksei
JRäänkin. Kemppisen lentokelillä voisi laittaa pohjiin vaikka sen Jääkärien
marssin tai jos ei isänmaasta tykkää niin Euroviisujen tunnarin. Takkalaa
varten olisi repussa vaikkapa matkamiehen virsi: ”Minä vaivainen mato matkamies
maan. Monet kuljen mä vaikeat retket. Isänmaatani outona etsiä saan..” Olisi
siinä vastaantulijalle taas pilkan aihetta. Odottakaapas ensi kertaa. Eiköhän
kotikylän kanttori tai musiikinopettaja mulle nuotit sorvaa. Sitten vain
Hartsan tehtaalle ideaa esittelemään. Vaan taitaapi olla nyt vaan niitä
optigrippejä ne suksenpohjat Hartsankin tehtaalla. Niistä ei saa minkäänlaista
laulua aikaiseksi.
Vaikka pakkasta on ollut vain
aste-pari, kantaa hanki nyt aamupäivällä hyvin. Vieriaavalle on viritetty uudet
pitkospuut. Ne ovat semmoista korotettua mallia. Lienee jokin maastomalli tai
evaluaatio. Aavalla on vettä varsin vähän. Joskus tässä on saanut kahlata kuin
kurki. Nyt ei ole sitä huolta. Tällä menolla Kemijoessa on kesällä vettä vain
nimeksi. On taas sähköllä hintaa kun Kemijoki Oy katsoo, että vesi loppuu
turbiinista. Ettei vaan alkaisi Lokassa ja Porttipahdassa pohja häämöttää. Jaurun
ja Nuortin vesien vähyydestä ei parane olla huolissaan. Sinnehän ne päätyy
suuren ja vapaan Venäjän meriin Vienaan. Siellä ei yksi Nuortin vesilitra
paljoa paina. Eikä sekään vaikka litrassa olisi pari kiloa Soklin fosfaattia ja
kilo uraania päälle. ÄitiVenäjän vesissä mönjää riittää. Joka järvenpohjassa
pari ydinsukellusvenettä ja jokunen troolari.
Semmoisia pyörii mielessä kun
istuskelin Naltiojoen sillalla ja tuijotan virtaan. Naltion pohjoispuolinen
aapa on jo hieman pehmeää. Suksimiehen tulee edetä hiipimällä ja hengittämättä,
ettei uppoaisi. Tähän kun humahtaa muniaan myöten, niin on suossa ja kipeää
tekee. Nyt ei onneksi aivan kastu kassit. Mutta jos pienempi mies olisi tai killuttimet
semmoista vitjamunasorttia, niin heikosti kävisi. Tämähän olisikin oikeastaan
naisten hommaa tämä ahkion veto. Muutenkin ovat semmoista kevyempää
hankikantoporukkaa. Eikä jää kassit koskaan hangen väliin. Joten siskot tänne
vaan luistelemaan. Teiltähän tämä käy kuin Kiira Korvelta piruetit.
Naltion itälaidassa ei näy
suksen saati ahkion jälkiä. Vanha kelkan jälki mutkittelee siellä täällä. Hanki
kantaa kuitenkin. Seuraan vanhan poroaidan vierustaa. Välillä satelee ohutta
pakkaslunta. Tuuli käy pohjoisesta. Onneksi on myötäinen keli. Riekkoparvi
käkättelee aavan laidalla. Kiroilevat varmaankin kulkijaa. Tulla tänne nyt
toisten rauhaa häiritsemään. Lähellä poroaitaa tapaan poronraadon. Tanner on
sen näköinen, ettei poro ole yksin kuolemaa vastaan tässä taistellut. Raato on
alle viikon vanha. Kallo on kadonnut jonnekin. Korvamerkkejä on paha kaivella esiin.
Viereinen kuusen taimi on raapaistu poikki rinnankorkeudelta. Puussa on kynnen
jäljet. Olisiko kuitenkin ollut ahma asialla. Ehkäpä karhusta olisi jäänyt
tantereelle selvemmät jäljet.
Lopulta tapaan uuden poroaidan.
Jotenkin menonhuumassa taikka dementian vaivaamana jään vanhan ja uuden
poroaidan väliin. Uuden poroaidan länsipuolella olisi ollut kelkan ura. Nyt
tuppuroin porojen jälkiä eteenpäin. Kello on puolessa päivin. Samalla loppuu
hankikanto. Viimeiset kolme kilometriä Karhuojalle on yhtä kahlaamista. Onneksi
lunta on vähän. Saappaan varsi riittää hyvin. Silti ahkion veto uppohangessa on
hevosen hommaa.
Saavun Karhuojalle pian
puolenpäivän jälkeen. Matka Vieriharjusta tänne meni yllättävän jouhevasti.
Karhuojan kämppä on tyhjillään.
Laitan saunan tulille ja laittelen pöperöä. Tai ei se nyt ihan pöperöä ole.
Pyttipannua oikeilla perunoilla ja paistettua kananmunaa päälle. Kyytipojaksi
Karhuojan vettä.
Vieraskirjassa kämpästä
käytetään monenlaista nimeä. Useammalle tämä on mökki. Jollekin Tampereen
retkeilijälle taas mesta. Pitäisköhän Tahvon tupaakin alkaa kutsua mökiksi. Vongoivan
kammi voisi olla sitten möksä taikka sikasiisti mesta. Ehkä se kuvaa
kulkijoiden nuorentumista. Kieli on sitä samaa facebooksuomea. Mikähän lie
ahkio sillä kielellä? Olisiko hinuriskiido tai homokelkka?
Onhan tämä Karhuoja vähän
surullisen kuuluisa maahan kaatuva kämppä kuin Päätalon Herkon paikkaansa hakeva
uuni. Minkälainen tulosvastuusopimus lienee ollut firman miehillä näitä kämppiä
tehtäessä. Ei ole pojat paljon jaksaneet lapiota heiluttaa perustusta
tehtäessä. Siihen vain harkko mustikkamättäälle ja laastit sisään. Sitten on
kämppä nyyskällään ensimmäisen routatalven jälkeen. Jospa firmassa onkin sitten
erikseen tämä korjausrakennusosasto, joka kulkee kengittelemässä uudet kämpät
pian toiseen ja kolmanteenkin kertaan. Tämähän on kuin suuressa ja vapaassa
naapurissa, jossa sanotaan olevan taito rakentaa uutta, joka jo valmistuessaan
on vanhaa ja entistä.
Käyn saunassa. Istuskelen taas
saunan terassilla kuten vuosi sitten. Silloin oli lunta huomattavasti enemmän.
Nyt ovat saunan portaat sulat. Ottaisin tämmöisen kesämökin kyllä milloin vain.
Otan pikkuisia päivätorkkuja kun
ulkoa kuuluu ääniä. Kohta pelmahtaa tupaa Vieriharjun ikäsudet. Niinpä olemme
samalla tuvalla, vaikka aamusella luulimme, ettei tässä tavatakaan. He ovat
tehneet melkoisen matkan kulkiessaan Naltion kämpän kautta tänne. Varsinaista
nuorisoa. Siinä olisi meidän Internet-sukupolvelle esimerkkiä.
Istumme iltaa yhdessä. Nautimme
kuurankukka- jälkiruokaa ja räiskäleitä. Puhellaan tästä vaellusten
ruokapolitiikastakin. Koetan vakuutella, että yksinvaeltamisessa on etunsa.
Sitä saa yksin päättää, että syökö puuroa aamulla ja illalla, vaiko pelkästään
aamulla. Ja jos jaksaa perunoita kantaa, voi tehdä vaikka pyttärit. Naisväki
hymähtelee jutuilleni. Miehet pyörittelevät päätään. Heillä kun naiset
kokkailevat ja tiskaavat. Miesten hommaa on pilkkeiden teko ja tuvan lämmitys.
Niinpä syödään salaatit, pääruoat ja jälkiruoat. Joka vaelluksella tehdään
täytekakku ja juodaan juhlakahvit. Asiaa joutuu mietiskelemään. Ei se ehkä ihan
tuulesta ole, että yksinvaeltajaa säälitään. Minkälainen kulkija se on kun ei
ole ketään kaveria? Eikö se raukka tule toimeen kenenkään kanssa? Mahtaa sillä
olla ankeaa yksikseen jupista ja kattiloitaan lajitella. Onkohan sillä raukalla
edes syötävää?
Sitä pohditaan Karhuojan kämpän
pöydän ääressä. Ja mietitään sitä, että mikä tänne Itäkairaan oikein vetää. Minkä
tähden tänne tullaan vuosi vuoden perään syksyisin ja talvisin? Eikö tähän
kyllästy jo? Koluta samoja seutuja vuodesta toiseen? Vaan joka kerta on jotakin
uutta nähtävää ja ajateltavaa. Tässä näkee ajan kulumisen. Omien voimien
rajallisuus tulee vastaan. Eihän näitä vaelluksia yksin maiseman takia tehdä.
Vaellus on aina myös matka oman sielun syövereihin. Tässä sitä tulee samalla
koluttua omaa elämää läpi. Siinä ilta kuluu menneitä vaelluksia muistellessa ja
niistä jutellessa.
Huomenna kääntyy matka kotiin
PerusSuomeen päin. Nyt jo on kaiho mielessä. On ollut hieno reissu jälleen
kerran.
20.4. Keskiviikko. Karhuoja - Naltio - Kemihaara
Aamupalan jälkeen lähden matkaan
kahdeksan tienoossa. Ikäsudet jäävät vielä aamupalalle. On viimeinen
hiihtopäivä tänään. Yöllä on ollut pari pakkasastetta. Hanki kantaa hyvin.
Tuuli käy edelleen pohjoisesta. Välillä tuiskuttaa hieman jauhomaista lunta.
Nousen poroaidan reunaa vanhan aidan risteykselle. Siitä otan suunnan Naltion
huippua kohden. Nyt on ensimmäinen mahdollisuus nousta Naltiolle. Aina on ennen
olevinaan ollut liian huonoa keliä. Tai laiskuutta, miehen huonoutta, mitä
lieneekin. Hiihtelen metsän siimeksessä Naltion alle. Ahkio seuraa kiltisti
muuliaan. Hieman mietityttää nousu ylös tunturin päälle ahkion kanssa. Onkohan
siinä mitään järkeä?
Nousen aika suoraan ylös.
Ahkiota saa repiä aivan pakoputki piukeena. Onneksi on nämä Saksan Bundeswehrin
tetsarit. Saumat eivät niissä hevin ratkea. Niillä on valloitettu puoli
Eurooppaa. Etukumarassa melkein nenä hankea viistäen etenen. Keuhkot haukkaavat
happea ja pajavasara lyö. Aivan huipulla on paljasta rakkaa. Ahkio ja sukset
täytyy jättää viimeisillä kymmenillä metreillä tien varteen. Ylhäällä on
heikonlainen näkyvyys. Pohjoistuuli juoksuttaa lunta. Korvatunturi peittyy
pyryn taakse. Täällä tajuaa kuinka soitten ja laajojen aapojen keskellä Naltio
on. Aivan kuin aavalle olisi heitetty meteoriitti kyljelleen. Ympärillä on vain
aapaa, kitukasvuista kuusikkoa, rimpiä. Idässä Korvatunturi, Talkkunapää. Rajan
takana suuren äitiVenäjän tunturit ja synkät salot. Pohjoisessa kiemurtelee
Naltiojoki. Nappaan muutaman kuvan. Holotna pyrkii puseron alle. Aloitan
laskeutumisen alas.
Alastulo on melkoinen taitolaji.
Reki kuljettaa miestä. Metsäsuksen kanteilla ei juuri saa otetta hangesta. Pari
kertaa ahkio hirttää minut kuin pakkopaitaan. Reki viskelee miestä kuin
rukkasta pitkin rinnettä. Lopulta toinen aisa antaa periksi. Lasikuitu rasahtaa
poikki. Alas kuitenkin tullaan hengissä. Alan mietiskellä uutta patenttia
tetsarikiinnitykseen. Saisikohan siihen sellaisen peräkoukun, johon ahkion
aisat kiinnittyisivät. Voisi laakeroida kiinnityspisteen. Saisi ahkio heittää
perässä vapaasti volttia. Mies säilyisi kuitenkin hirttäytymiseltä. Ehkäpä
tässä on johonkin kesän sadepäivään askaretta tiedoksi. Aisat ovat joka
tapauksessa uusilla. Koukkuun voisi myöhemmin rakentaa kiinnityksen rollaattoria
varten. Siitä vain äijä koukusta kiinni rollaattoriin. Joku sivari tai maahanmuuttajapoika
voisi sitten työnnellä vanhaa Lapinkävijää pitkin kirkonkylän raittia. Tetsarit
vaan aamulla päälle ja S-Markettiin maidon ostoon. Mikä innovaation paikka!
Hiihtelen poroaidan vierustaa
poroerotukselle. Onneksi alla kulkee kelkan ura. Muutoin jäisin erotuksen
aitauksiin kuin labyrinttiin. Sieltä saisi syyserotuksella joku poroisäntä
päästää turistin vapaaksi. Satatonnisesta kartasta kun ei saa selvää, että
miten poroaidat menevät. Sen verran kartan päälle ymmärrän, ettei näitä aitoja
puoliakaan ole siihen piirrelty. Karttaa tosin ei tule talvikelissä paljon
vilkuiltua. Hankiaikaan kun ei ole väliä sillä, missä hiihtelee. Riittää suurin
piirtein, että osuu jollekin tuvalle yönseuduksi. Kesällä on toisin. Ja ainakin
porukassa vaeltaessa. Aina pitää tietää millilleen, että missä ollaan. Ja
montako kilometriä on mihinkin suuntaan. Ja montako minuuttia seuraavalle
kämpälle. Ja missä on vettä? Ja päästäänkö me enää yli joesta tuosta? Ollaanko
sitä taas eksyksissä? Oletkos sinä koskaan osannut edes suunnistaa - mitä häh?
Yksinkulkijan ei näitä tarvitse miettiä. Viikon saa kulkea vapaasti missä
tahtoo ja miten sattuu. Kukaan ei kysele, että missä kohden ollaan. Mikä tuo
kukkula on? Ja milloin mökki alkaa näkyä? Kunhan pysyy isänmaan rajojen sisällä
ja osautuu jotenkin autolle takaisin. Jaa taas tuli pisteet yksinvaeltelulle 6
-0.
Muistan, miten aloitin
Saariselän vaellukset vanhalla 1970-luvun kartalla. Siinä oli purot ja
korkeuskäyrät välillä piirretty miten sattuu. Taisi olla niitä
turvekartoittajia sen kartan piirtäjät. Kuulemma kartoittaja jäi aina jollekin
mäelle seisoskelemaan ja merkintöjä raapustamaan. Apumiehet pantiin eri
ilmansuuntiin etenemään ja huuteleman, että miltä maasto näyttää. Jos oli fiksu
apumies, niin näköyhteyden jälkeen kävi pitkälleen ja huuteli turpeeseen mitä
mieleen sattui: ”Puroa on ja vaivaiskoivikkoa, taitaa olla kurukin tuossa ja
pari korkeuskäyrää ylös ja alas”. Niin tuli kartat tehtyä. Paikannimetkin
saatiin paikallisilta vääräleuoilta. Niin tuli Vittukeinon Peskihaaraa ja
Vasanlyömäpäätä, Muurivaaraa ja Akanhärkäkurua. Nyt kun on ihmisillä gepsit ja
uudet kartat, niin voidaan kiistellä siitä, miten tänä vuonna on. Onko
Liittohaara nyt Liittohaara vai Peskihaara. Onko Sorvusoja tänään Sarvioja vai
Sarvijoki? Entä Onko Anterinmukka Mukkaköngäs vai Kesko? Samapa tuo lienee.
Kunhan ollaan Suomea. Tai ei sekään enää varmaa ole. Riippuu varmaan
vaalituloksesta. Kohtahan tämä voi olla vaikka Portugalia. On niillä ennenkin ollut
siirtomaita omistuksessaan. Ja taas menee kartat uusiksi! Mitähän se
Vittukeinon Peskihaara olisi Portugaliksi? Taikka Akanhärkäkuru Manoliton
kielellä?
Hiihtelen rauhassa viimeiset
kilometrit Kemihaaraan. Vaellus alkaa olla paketissa. Tämän talven lumet ovat
osaltani koluttu. Ehkäpä tässä on tätä kitumista jatkettava. Töitä tehtävä ja
lapsia opetettava. Eihän tänne ilman palkkaa saa kaurapuuroa hankittua. Eikä
Hiacekaan ihan pyhällä hengellä kulje. Sitä joutuu syyskesän vaellusta taas
suunnittelemaan. Sen toivossa on jaksettava taas sorvin ääressä ahertaa. Monena
iltana joutuu vessassa karttoja selailemaan ja miettimään, että millä
tekosyyllä pääsisi taas pohjoiseen.
Parkkipaikalla rajamiehet
virittelevät kelkkojaan maastureitten perään. Nuori luutnantti käy
kommentoimassa vaellustani. Naureskelee varmaan JR27:lleni. Ne on Intissäkin
poistettu jo talvisodan jälkeen käytöstä. En uskalla upseerin kanssa käydä
juttuihin. Vanhaa aliupseeria pelottaa jo upseerit muutenkin. Tiedä vaikka
sulkeiset pitää tässä Kemihaaran pihassa kun en oikein tervehtinyt. Luikin nopeasti
pois sotilasalueelta. Käyn kahvilla Kemihaarassa. Sitten ahkio ja sukset
kyytiin. Savukoskella käyn vielä huoltoaseman kahviossa. Täällä ei aika muutu.
Samat kasvot, puheet, ajan pysähtyminen vuodesta toiseen. Maailmanloppukin
tulee tähän baariin varmaan Puuperän bussin takakontissa. Kunhan on ensin juotu
kahvit ja tupakoitu. Sitten nostetaan maailmanlopun laatikko pöydälle. Sitä
ihmetellään ja pyöritellään. Juodaan vielä yhdet kahvit. Sitten laatikko
avataan. Ja siinä se sitten on – ihmiskunnan elämä paketissa. Semmoisia tulee
mieleen Savukosken huoltoaseman kahviossa. Sitä loppua odotellessa Hiace kohti
Sallaa. Siellä voisi sen pitsan ottaa. Jos sen olisi nyt ansainnut. Ja vaikka
ei olisikaan, niin tilaan kuitenkin.
jauru
