Perjantai-illan ja yön aikana ajan pohjoiseen, aluksi kyselemään yösijaa pojalta Sodankylästä. Lähtö on ollut koko ajan epävarmaa. Perinteinen kevään ahkionvetoreissu on jäänyt töitten takia tekemättä. Ihminenhän ei nykyään ehdi kuollakaan, jos työmaalla on niitä tekemättömiä töitä. Hiihtoreissun jääminen söi miestä ihan sisuskaluja myöten ja jäi harmittamaan. Ajattelin sitten varastaa lukujärjestystyöltä kesän alusta pari arkipäivää ja tehdä pikavisiitin Itäkairaan. Edellisiltana nakkelin Hiacen sikaosastoon kaikenlaista retkirompetta, telttaa, trangiaa, makuualustaa, kumisaapasta, pussillisen kauraryynejä ja pari purkkia hernekeittoa. Perunat, ruislimpun ja makkarapaketin ajattelin ostaa matkan varrelta.

On jo puoliyö kun saavutan Sodankylän. Raitilla on valoisaa kuin etelän keskipäivässä. Aikamiespojat rälläävät avolavoillaan raittia eestaas. Marketin pihan parkissa päivystetään vielä.

Pojan kämpillä on menossa ratkaisutaistelujen jälkeinen jälkipuinti. Nuorilla isänmaan toivoilla riittää vielä virtaa. Lähdemme yhden autolastin voimin tankkaamaan torigrillille. Ensimmäiset pohjoisen itikat hyökkäävät iholle jo grillijonossa. Makkaraperuna-annosta lapioidessa ajattelen tätä pohjoisen nuorten miesten arkea. Lyhyt ja valoisa kesä on elettävä kokonaan. Turistit ja kesälomilleen palanneet pohjoisen neidot on kontrolloitava. Lyhyttä valoisaa hetkeä ei saa hukata. Pitkän ja pimeän talven ehtii sitten nukkua. Kukin kömpii asunnolleen kuin karhu pesäänsä. Toimeen herätään vasta keväthankien aikaan. Käynnistetään Lynxi ja ajellaan tuntureille ensimmäistä valonkajoa etsimään.

Lauantai 8.6.

Seitsemän jälkeen aamusella juomme pojan kanssa aamukahvit. Tarinoimme lyhyesti kesän suunnitelmista. Niitä ei oikein ole tarinoitaviksi. Lomat ovat suuremmissa käsissä. Ja mitäpä sitä työn orja lomalla tekisi! Ehtiihän sitä haudassa lomailla sitten ihan kyllikseen. Valaisevan ja toivorikkaan tarinoinnin päätteeksi pakkaan omaisuuteni ja kiittelen yösijasta. Sitten Hiace tulille ja matkaan. Poika jää työmailleen.

Ajelen kohti Lokkaa. Keli on vielä aurinkoinen ja ukostavan lämmin. Itätaivaalla nousee mustia pilviä. Säätiedote uhkailee maailmanlopun säitä Itä-Lappiin. Saa nähdä, millainen kulkukeli tästä vielä kehittyy. Tanhuassa piipahdan paikallisessa marketissa. Kauppa on sellaisen R-kioskin kokoinen nurkkaus. Siinä on kaikki tarpeellinen. On maitoa, makkaraa ja olutta. Tilauksesta varmaan saa arkunkin ja Hiluxiin ne kirotut turbon siivekkeet. Muutapa ei tässä ajassa tarvitsekaan.

Lokan jälkeen alkaa metsäautotie, jota sitten piisaakin rapiat 50km. Matkalla alkaa ukkonen. Vettä tulee taivaalta enemmän kuin maahan mahtuu. Kuoppainen, kelirikon jälkeinen tie peittyy lammikoihin. Pihtijoen sillan jälkeen tieura kapenee. On ajettava kieli keskellä suuta. Sateen pehmittämä ura tahtoisi viedä Hiacea Metsähallituksen tontille. Saavutan Marivaaran tien. Mietin menoa Pajuojan varteen. Jonkin matkaa ajettuani totean, ettei sinne ole autolla vielä asiaa. "Akka tieltä kääntyköön" - sananlaskua muistellen käännän keulan takaisin ja palaan Pihtiojalle. Siitä lähtee tienpohja kohti itää. Ura on kuitenkin sen verran pehmeä, ettei sitä ole autolla asiaa lähteä kokeilemaan. Parkkeeraan Hiacen tienmutkaan. Jonkin aikaa pidän pahinta sadetta autossa. Sitten aloitan tavaran välppäämisen. Kun ei oikein osaa sanoa, että kuinka pitkäksi aikaa metsään meinaa jäädä, on eväittenkin lajittelu vähän arpomista.

Sade taukoaa kahden jälkeen. Nokialaiset kumit alle ja rinkka selkään. Lähden tarpomaan Pihtijoen vartta kohti itää. Vesi on jonkinmoisen korkealle, ei nyt missään kevättulvan mitoissa enää kuitenkaan. Arpoilen, että missä koettaisi joesta ylipääsyä. Samalla tihuutta hieman vettä. Muutoin on lämmin, kesäinen keli. Lunta ei maassa enää ole, vaikka vielähän täällä muutama viikko sitten oli oikea hiihtokeli. Pihtijoen kämppä häämöttää vastarannalla. Kämpän jälkeen joki tekee jyrkän mutkan. Siinä päätän mennä yli. Taivuttelen kaatuneesta koivunlatvasta itselleni taistelusauvan. Sitten saappaat jalasta, housut pois ja vesistön ylihyökkäys voi alkaa. Hetken käy mielessä ajatus, että tähän kun vielä uppoan, niin harmittavasti matkan teko päättyy ihan alkumetreille. Mutta eipähän tarvitse raatoa kaukaa hakea. Näillä lohdullisilla ajatuksilla hyökkään yli. Loppujen lopuksi vettä on vain polveen saakka. Läpyttelen samalla innolla munasillani kämpälle saakka.

Pihtijoen kämpällä on tyhjää. Näillä tuvilla taidetaan liikkua lähinnä lumien aikaan. Silloinkin yhdet ja samat naamat täällä käyvät vieraskirjaa täyttämässä. On Eräkulkuria, Kytökorpea, Härköstä ja prinsessaa. Samat nimet aina Uittipiekassakin. Härkävaaraan sentään joku turistikin eksyy. Näillä siunauksilla levittelen Trangian laverille. Kokkaus alkakoon. Pihtijoesta käyn ämpärillisen vettä. Tulvavedestä ei ole oikein juotavaksi. Eläinkuntaa on sankollisessa enemmän kuin ison talon navetassa. Kaikenlaista alkueläintä ja ameebaa pyörii sankonpohjalla siihen malliin, ettei tee mieli keittämättä vettä juoda.

Ravintolapäivällisen aikaan sää selkenee. Istuskelen kämpän portailla ja ajattelen, miten tässä reilu vuosi sitten huhtikuussa arvoin keliä. Olin tullut aamupäivällä Uittipiekasta ja einehdin tässä Eräkulkurin kanssa. Mietiskelin, että onko asiaa saman päivän mittaan vielä ehtiä Härkävaaraan. Hankea ei ollut. Lumi upotti pohjiin saakka. Lähdin kuitenkin tästä joen etelälaidan puolta itää kohti. Kiertelin hakkuaukion laitoja ja lopulta oikaisin Suopattipuron yli, Suopattivaaran itälaitaa kohti Kortumaojaa. Poromiesten jälki pelasti loppumatkan ja iltasella olin jo Härkävaarassa. Lueskelin nyt kämpän vieraskirjasta, että Eräkulkuri ja Härkönen joutuivat seuraavana päivänä tekemään ensin ilman ahkioita uraa pitkän pätkän poromiesten jäljille saakka. Keli katosi sillä reissulla alta monelta kulkijalta. Nyt ei ole lumesta vaivaa, jotenka päätän lähteä vielä tämän illan lukuun hoipertelemaan kohti Härkävaaraa.  Eipähän tule pimeäkään – vaikka menisi matkalla könytessä seuraavaan aamuun asti.

Viiden tienoossa lakaisen kämpän, pyyhin pölyt pöydältä tarkastajaa varten. Nostan rinkan pykälään ja lähden läpsyttelemään vanhan latuni jälkiä. Kiertelen tukkitien pohjaa muutaman kilometrin ja oikaisen sitten Suopattipurosta ja kosteasta jängästä yli. Suopattivaaran laitamaa kiertävä vanha tukkitien pohja on pehmeä. Lammikoita ja upottavaa mutalikkoa joutuu kiertelemään tuon tuostakin. Onpa sulamisvedet tehneet kokonaisen pienen lamminkin vanhan tukkitien pohjalle. Rantaa olisi vaikka kesämökin rakentaisi. Taitaa vaan vedet hävitä ennen juhannusta tästä merestä!

Matkalla törmään vanhan tukkikämpän pohjaan. Perustuksista voi päätellä paikalla olleen itse kämpän lisäksi myös saunan ja tallin. Kaukana kaikesta tämäkin kartano on sijainnut. On tainnut tulla kauppareissulle matkaa – ainakin sulan maan aikaan. Liekö Lokkaa lähempänä ollut minkäänlaista Markettia.

Sää on lämmin. Itikoita alkaa inistä korvan juuressa iltaa kohden. Kahdeksan tienoossa saavutan Kortumaojan poroaidan. Juomavesi onkin jo loppu. Kortumaojan vesi maistuu raikkaalta. Istuskelen jonkin aikaa poroaidan portin luona. Ensimmäisen päivän kiireestä ei tahdo päästä millään eroon. Koko ajan pitäisi painaa kuin olisi tuli persuksen alla. Portin pieleen on joku kulkija ripustanut Yamahan käyttöohjekirjan ja DVD:n. Siitä voi sitten vaikka iltalukemisiksi pyörittää läppärissä kelkkavideota ja pohdiskella, että mikä on vikana kun ei kulje. Saattaahan toki olla, että Yamahaansa kylläntynyt poromies on levitellyt kelkan korjausohjeet tarkoituksella pitkin jänkää. Ajatellut, että saa olla viimeinen reissu tällä reellä näissä selkosissa. Ei tarvi enää ohjekirjaa lueskella eikä Härkävaarassa pc:llä dvd:tä illan kuluksi selailla.

Näitä mietiskellessäni silmäilen karttaa ja pohdin, että kuinkahan kaukaa sitä kiertäisi Vittukeinon Peskihaaran latvan itseänsä sinne upottamatta. Tätä on varmaan tarkoitettu sillä sanasella, mitä alinomaa on tottunut kuulemaan: ”Painu …!” Jos nyt ei kovin syvälle kuitenkaan..

Otan varman päälle ja pysyn erossa mainitusta kohteesta – kuten aina. Nousen pari-kolme kilometriä poroaidan laitaa kohti pohjoista. Vasta sitten otan suuntaa kohti Härkävaraa. Kuusikko ei ole kovin kaksista käveltävää. Välillä on vetistä ponukkoa, jossa saa koko ajan katsoa, mihin kuoppaan jalkansa pudottaa. Niistän vain lyhyesti Vittukeinon Peskihaaran latvat. Kumisaappailla jängällä kävely on jopa helpompaa kuin kuusikossa könyäminen. Välillä on pakko istua hetkeksi alas kelon päälle. Hörpiskelen vettä kenttäpullosta ja pureskelen omenaa. Pidemmälle tauolle ei jaksaisi jäädä. Härkävaara odottaa.

Saavutan Peskihaaran laitamat kymmenen maissa. Kiertelen jonkin aikaa joen laitaa ja mietiskelen yli menoa. Kaikkialla näyttää yhtä pahalta. Lopulta könyän joen rantapenkereelle ja yritän tempoa saappaita jalasta. Molemmat pohkeet kramppaavat ihan kympillä. Pohkeissa tuntuu kuin puukolla pistettäisiin ja sitten vielä kahvaa myöten käännettäisiin. Sama juttu aina näitten märkien säpikkäitten kanssa. Pitäisi varmaankin olla mukana joku, joka hellästi irrottelisi saappaat jalasta ja varmaan vielä kantaisi joenkin yli. Semmoista ei nyt ole, eikä koskaan tulekaan apuna olemaan. Oma vika, jos ei mies tällä ikää saa saapasta itkemättä jalasta! Läpyttelen sitten yli joesta ja samalla innolla loput sadat metrit Härkävaaran tuvalle. Autiota on.

Asetun taloksi ja laitan saunan tulille. Löylyjä odotellessa pureskelen pientä iltapalaa. Itikkaa on tuvassa siihen malliin, ettei edes ajatus yöksi jäämiseksi tule mieleen. Könyän saunaan ja makoilen lavitsalla kuin raato ruumishuoneella. Mielessään ajattelee päivän – tai oikeammin illan – matkaa. Jotenkin sitä oli talvella ajatellut, ettei taida tänne olla asiaa alkukesän aikoihin. Ettei noista jängistä ja jokien latvoista pääse yli. Mutta vaikeampaahan tämä oli ahkion kanssa umpisoseessa. Kulkeminen on aina, kesät ja talvet, niin paljon kiinni kelistä. Varmasti kunnostakin. Mutta tämmöinenkin vanha kaakkikin tämän matkan saa kuljettua, kunhan malttaa hissutella ja könytä kaikki kuusenpersukset, jängänlaidat ja jokipenkereet.

On jo puoli kahden tienoo yöllä kun etsiydyn telttaan. On valoisaa, vaikkakin taivas pilveilee. Nukkumattia ei tarvitse kauaa odotella. Päivän könyäminen tuntuu jaloissa. Saunan antama lämpö raukaisee. Miestä viedään unten maille.

Sunnuntai 9.6.

Yöllä havahdun pari kertaa siihen, että sade ropajaa telttakangasta vasten. Sää on viilentynyt. Kylmä ahdistelee nukkujaa. Olisi pitänyt laittaa pitkää päälle ja mummon antamat villasukat jalkaan. Kun sitä ei ole enää mikään nuori, verevä urho enää. Käännän kylkeä ja jatkan unia. Niitä riittää aina kahdeksaan saakka. Joutaahan sitä pyhäaamuna nukkua kun ei papinkelloakaan kuuluu töihin hätyyttelemään.

Kömmin kämppään aamupalalle.

Tänään matkani käy Jussinmurustalle. Jaurulle, Vongoivalle, Anteriin tekisi pienen sielun mieli, mutta kun keskiviikkoaamuna täytyy olla sorvin ääressä kello seitsemän tai työpaikan avaimet otetaan pois. Ei sitä kaikkea saa, mitä mieli tekee - eikä ainakaan sitä. Se pitää miehen oppia! Niinpä päätän tehdä rengasmatkan Jussinmurustan ja Peskihaaran  kautta takaisin tänne Härkävaaraan ja huomenaamulla sitten kuljeskella Uittipiekkaan – jos Luoja suo.

Otan vähäiset tavarani selkään – syötävää, karttalaukun, kameran, puukon ja puntarin ja alan nousta kohti pohjoista Härkävaaran ja Nummerusaavan laitaa. Härkävaara ei ole kummoinenkaan kukkula, mutta kun se on muusta maastosta koholla, voi puuston takaa hahmottaa Vongoivan tunturit. Keli on lämmin, joskin puolipilvinen.

Parin tunnin läpyttelyn jälkeen tavoitan Keskipakoille menevän poroaidan. Aivan suoraan Jussinmurustalle siis en osautunut. Onhan toki tämän aidan vierustaa tullut aiemminkin käveltyä ja ahkiota vedettyä. Aita näyttää siis joltisenkin tutulta – kuin kotoisalta. Talvikelissä tässä vielä ajattelee aina, että pitkäkö on matka Mantoselkään ja illaksi Vieriharjuun. Nyt läpyttelen kuitenkin vain Jussinmurustan laavulle.

Laavulla teen pienet tulet. Paistan makkaraa ja einehdin eväitä. Ei tämä paikka nyt mikään maailman napa ole, mutta vieraskirjan mukaan kulkijoita on kumminkin ollut tasaiseen tahtiin. Talvisaikaan tässä on mukava levähtää, kulkipa sitten Mantoselän tai Jaurun suuntaan. Mantoselän suuntaan mentäessä edessä on yhdet Itäkairan hienoimmat kuusikot ja aapasoiden laitamat. Idässä pilkehtii pitkin matkaa näkyviin Korvatunturin rosoiset huiput ja naapurin puoleiset tunturit. Mutta Jussinmurustan laavulta ei näe muuta kuin vastapäisen pienen penkereen.

Niinpä jatkan matkaa kohti Peskihaaraa. Läpyttelen polunpohjaa pitkin. Välillä harhaudun siltä ja sitten etsin sen uudelleen alleni. Lopulla matkaa ennen kämppää oikaisen jo suunnalla. Tiedä sitten menikö se vaaksaan vai vaaraan. Kämppä tössähtää kuitenkin eteeni. Päivälevolla kämpässä oleva vaeltaja havahtuu sisään tullessani. Otan pientä evästä ja juotavaa. Vaihdamme muutaman sanan. Sitten toinnut matkaan. Härkävaaran sauna lämmittää mieltäni rämpiessäni Peskihaaran suota yli.

Härkävaarassa laitan saunan tulille. Ilta alkaa jo tulla vaikka tähän aikaan toki on valoissa läpi yön. Suolla ja rämeen laidassa käy jatkumaton elämä. On linnun laulua, korpin raakkumista, sirkkojen soittoa. Ero talviseen iltaan on totaalinen. Pitkässä talven hämärässä kiirii vain korpin raakunta. Minnekähän tämä kaikki elämä talveksi häviää?

Laittelen saunaa odotellessani tuvassa murkinaa. Kämpälle ei kuulu muita kulkijoita. Eihän täällä tähän aikaan ole turistille mitään nähtävää. Vain tätä suon laitaa ja lintujen laulua. Sitä lienee muuallakin. Jollakin lailla Härkävaaran yksinäisyys hätkähdyttää. Tämmöinen iso kämppäkartano saunoineen, eikä tänne kesäkelissä oikein eksy kukaan. Ei tosin ole polkujakaan tänne kulkea.

Saunan jälkeen alkaa jo väsyttää. Päivän tarpominen painaa pohkeissa. Hakeudun teltalle jo yhdeksän jälkeen. Uni tule joutuisaan. Mielessä painaa vielä pieni huoli huomisesta. Jaksaakohan sitä tarpoa sinne Uittipiekkaan. Pääseekö perille ollenkaan? Entä jos katoa suon silmäkkeeseen taikka kyykähdän jonnekin kuusen juureen. Ei jää kummoista muisteltavaa jälkipolville. Näissä onnellisissa ajatuksissa katoan unten maahan.

Maanantai 10.6.

Herään teltassa jo ennen seitsemää. Kömmin ulkosalle. Näyttää tulevan lämmin päivä. Kokkailen aamupuuron. Laitan teltan läjään ja rinkan pykälään. Härkävaaran kämpän ovi kiinni ja pistolapio oven eteen nojalleen. Sitten tossua toisen eteen. Suunta soiden halki kohti Kortumaojaa. Toissapäivänä olin kuvitellut, että näillä soilla ei edes kurki kykene kahlaamaan. Että vettä olisi vähintäänkin kasseja myöten. Niin märkää oli Pihtijoelta lähdettäessä. Joka paikassa oli kosteaa ja vesilammikoita toisen perään. Mutta nämä jängät taitaa olla yhtä märkiä tai kuivia olipa sitten kevät tai kesä. Siihen luottaen läpyttelen Vittukeinon Peskihaaran latvojen halki kohti Kortumaojaa.

Kortumaojan kautta kuljin jo tulomatkallakin. Pidän pientä taukoa ja täytän juomapulloni raikkaalla vedellä. Tässä olisi oiva kämpän taikka laavun paikka. Olisi Kortumaojassa kirkasta juomavettä. Töyräällä mukavanlainen nuotion paikka. Suojaisaa petäjikköä ja kuusenkäkkyrää. Onhan poromiehet sen nähneet. Siksi kai tähän on poroaitaan tehtykin portti. Portin liepeessä petäjään nojaavat kodanaidakset. Mikäpä tässä on yönsä viettää. Kehnompiakin yösijoja täältä löytyy. Niinpä istun Kortumaojan pienelle sillalle kasvot kohti aurinkoa. Kahmaisen kattilaan vettä. Kaivan hernekeittopurkin ja ruisleivät esiin. Pian röpöttelee kattilassa kuuma hernekeitto. Jälkiruoaksi vielä lämmintä mustikkakeittoa. Eiköhän tällä jaksa Uittipiekkaan saakka.

Ruokalevolla meinaa tulla uni. Eskaloituukohan nyt talven univelat? Ikiunen pelossa lähden läpyttelemään etelään päin luotisuoraan menevän poroaidan vartta. Poroaita halkaisee Suopattivaaran harjun muutaman kilometrin matkalla. Maasto nousee tasaisesti. Kuljeskelen irti poroaidan varresta ja katselen maisemaa. Suopattivaaralta näkyy kaukana häämöttävälle Vongoivalle saakka. Suopattivaaran jälkeen poroaita kääntyy kohti länttä ja toinen haara itään. Minä taas otan suunnan kohti Uurto-oivia. Maasto laskee välillä jängän laitaa kunnes alkaa pitkä nousu kohti Uurto-oivia. Nousua riittää kilometri toisensa jälkeen. Täällä näkyy vanhoja hakkujälkiä. Propseja on jäänyt pieniin pinoihin joskus 1960-70 –luvulla. Lieneekö lumi peittänyt pienet pinot ajomiehiltä. Savotointi on näissä kairoissa ollut melko yksinäistä puuhaa. Maalikyliin ei liene ollut asiaa viikkokausiin. Puuta on tuolloin ajettu vielä hevospelissäkin. Olihan tosin jo 50-luvun loppupuolella traktoreita savotalla Savukoskella saakka, mutta näinköhän niillä tänne saakka rymyttiin. Vaan mistäpä tietää. Vaaran laidalta löytyy myös muutama haulikon hylsy. Haulikko ei sentään kukaan ole tänne unohtanut. Pidän Uurto-oivin pohjoislaidalla pientä taukoa. Ruokaa ei jaksa alkaa laittamaan. Syödään sitten Uittipiekassa – jos sinne asti pääsee.

Uurto-oivin huipulla on hienot näkymät joka suuntaan. Täällä teutaroin toissatalvenakin. Selän takaa pohjoisesta aukeaa Vongoiva, Vuomapää, jossain tuolla kaukana Anteri.  Edessä etelässä on Uittipiekan tunturin takana suota silmikantamattomiin, Lokan suuret vedet. Tuolla vielä vähäistä kuusikkoa. Sorvortanselän ja Urakkaselän hakatut tunturinselät. Sorvortankuusikkoakaan ei enää ole. Siinä saa kalasääski ja maakotka lentää pitkän matkan, että löytää pesäpuun itselleen.

Laskeudun Uurto-oivin rakkaista laitaa alas puurajalle. Talvella tämä oli jotenkin helpompaa. Alla leviävää rakkaista rinnettä saati turvetöyräitä ei lumen alta juuri nähnyt. Nyt pitää hyppiä pupujussin tapaan kiveltä toiselle, että pääsee piiloon metsän laitaan.

Petäjikköä jatkuu alas päin pitkän matkaa. Maasto on kuitenkin oivallista kulkea, vaikkakin aika karua. On jängän laitaa, vanhaa petäjikköä, muuta kynttiläkuusi ja etelälaidoilla vaivaiskoivikkoa. Rinne viettää kohti Uurto-ojaa. Vesi lirisee hyvin karikkoisen ojan pohjalla. Joku kahlaaja hyppii kivillä ja kiroaa kulkijaa. Tämän ojan vartta menee talvella latu, joka kiertää Sorvortanselän itälaitaa kohti Uittipiekkaa. Nyt ei kuitenkaan kierrellä mitään latupohjaa. Nousen Sorvortanselän laitamaa. Tähyilen kohti Uittipiekantunturia. Kämppää ei näy, mutta eiköhän se ole tallella.

Kun kulkuni alkaa viettää alas Uittipiekkaa kohden, tulee eteen laaja saraheinäinen jänkä. Jänkä laskee kohti etelää. Keskellä jänkää lorisee pieni puro. Tässä olisi heinää, vaikka lampaat söisi. Porotkin lienevät tässä ruokailleet, koska löydän poronsarvet rinkan päälle. Melkein kävelen pahki linnunpesää. Lintusen osake on rakennettu saraheinän keskelle pienen vaivaiskoivun juureen. Talon emäntä lähtee jalkani juuresta äkäisesti lentoon. Lintu protestoi rankasti pesärauhansa häiritsijää ja kulkee rankasti kiroillen pitkän matkan edelläni. Anteeksi!

Saavutan Uittipiekan jo puoli kuuden tienoossa. Rojautan rinkan kämpän seinustalle ja huokaisen hetkisen portailla. Hiljaista on. Edelliset kulkijat taitavat täälläkin olla viime lumilta. Olen hyvilläni siitä, että jaksoin tänne. Ei tämä normaalia talvikeliä pahempi taival ole. Vuosia olen kuitenkin unelmoinut tästä. Että joskus kesän tullessa voisi täällä kulkea. Ja käydä Uittipiekat ja Härkävaarat. Nähdä tienoot, joita on vain suksien päältä katsellut. Joskus ne unelmatkin toteutuvat!

Pystytän yksiöni kämpän pihamaalle. Sammalmättäällä on pehmeä patja maata - tai ainakin nukkua.. Käyn virittämässä tulet saunaan. Kannan padan täyteen vettä. Hukkaan heitettyähän se on yhden kulkijan tarpeisiin. Vaan kun ei saunaseuraakaan ole. Päivälle tuli kuitenkin sen verran töpöteltyä ja suota harpottua, että sauna ei tunnu pahalta ajatukselta.

Kämpällä kokkailen itselleni pöperöt. Kortumaojan hernekeitto onkin jo haihtunut metaanina ilmakehään. Kokkailen pyttäriä, johon höysteeksi pari kanamunaa. Illalla voisi vielä tehdä räiskäleitä - jos jaksaa. Sitten saunaan. Saunaan ei muita kulkijoita ilmaannu. Niinpä lyön löylyt ja loikoilen lauteilla itsekseni. Kuljettu matka ja työpaikan murheet pyörivät päässä. Mitenkähän kauan täällä pitäisi itseään rääkätä, että unohtaisi menneet? Ehkäpä vasta hauta vapauttaa ihmisen työelämän, ihmissuhteiden ja itsesäälin kirotuista kiemuroista. Istuskelen pitkän aikaa saunan ulkoterassilla. Ilta on lämmin. Aurinko helottaa vielä korkealla. Ympärillä pesäpuuhiaan aloittelevien lintujen iltasoittoa. Itikoita ei vielä ole. Erämaa on värejä, ääniä, elämää täynnä. Siinä sitä on maansa myyneelle vanhalle yksinkulkijaruunalle vastakohtaa. Ei tämä nyt niin pahalta tunnu!

Illalla teen vielä pienen läjän räiskäleitä ja keitän kahvit. Lueskelen vieraskirjaa. Eräkulkuri on monen muun yksinhiihtäjän tavoin laittanut puumerkkinsä kirjaan. Talvikulkijoiden kommentit herättävät ikävän talveen. Ehkäpä nämä tienoot ovatkin enemmän talvikulkijan mieleen. Jotenkin on sellainen kuva mielessä, että kaikessa karuudessaankin täällä Itäkairassa on talvisin jotenkin kaikkea enemmän. On jotenkin enemmän hiljaisuutta, karuutta, yksinäisyyttä, erämaan tuntua. Vieraskirjasta näkee, että monet tulevat talvisin tänne yksin tai pariskuntina. On siis muitakin, joilla ei ole ketään mukaan lähtijää. Ei ketään, joka suostuisi samoille unille tai samalle kattilalle syömään. Yhä useammin on myös yksinvaeltavia naisia. Onkohan siinä tämänkin lajin tuleva kuva. Miehet katoavat täältäkin. Meitä on kohta enää tien vieruksilla ja historiakirjoissa. Sporttiset ladyt täyttävät kairan niin talvisin kuin kesäisinkin. Siinä on meillä kullervoilla ja kulkureilla mietiskeltävää.

Tiistai 11.6.

Aamulla aikaisin kamat kasaan, puuro tulille ja taipaleelle. On jouduttava, jos meinaa olla seuraavaksi aamuksi sorvin ääressä tuhannen kilometrin päässä. Otan siksi suunnan kohti Pihtijoen tietä. Kiertelen metsikköä ja hypin muutamasta purosta yli Sorvortanselän etelälaidalla. Maasto nousee melko ylös kohti Välilakea. Täälläkin on savotoitu aikanaan. Vanhoja pinon pohjia löytyy useampia. Kun Välilaki taittuu kohti Taltukkaselkää, on edessä jo tuoreemmat hakkuut. Koko Taltukkaselän ja Mukkajoenrovan tienoo on parturoitu tarkkaan. Siinä saa aikaa kulua jokunen vuosisata, että metsä on ennallaan. Vaan onhan sitä Metsähallituksella aikaa odottaa.

Tavoitan metsäautotien ennen Taltukkaselkää. Kilometri toisensa jälkeen köpöttelen tien pohjaa. Tämä ei enää tunnu vaeltamiselta. Vaan sama kai se on, mitä liikuntaa tässä nyt harrastaa. Kunhan köpöttelee vain.

Jo ennen puolta päivää saavutan auton. Heitän rinkan sikaosastoon ja vaihdan vaelluskengät lipokkaisiin. Sitten ajan Pihtijoen sillan töyräälle. Riisun itseni Aatamin asuun ja pulahdan Pihtijokeen. Vesi on jäätävän kylmää. Tuntuu että pää jääty