KONTIOLAHDEN LUKION LAPIN LEIRIKOULU 2011

Nettisivut: http://koulut.kontiolahti.fi/lukio/lappi2011/

Kuvia: http://koulut.kontiolahti.fi/lukio/Kuvat/lappi_S11_galleria/index.htm

Aika: 29.8. – 3.9.2011

Ketä: 69 opiskelijaa, 6 opettajaa, Klasu, 3 avustajaa

Bussit (2 kpl): Pohjolan Matka, Joensuu. Kuljettajina Jukka ja Sami.

Reitti: Kontiolahti – Kontiomäki – Raatteen tie – Kuusamo – Sodankylä – Kiilopää – Inari – Kiilopää – Kuusamo – Taivalkoski – Jokijärvi – Kontiomäki – Kontiolahti

Majoitus: Tievatupa (PTK, Partaharju), isäntänä Pertti Tamminen

Vaellus:  Neljä vaellusryhmää reiteillä:

1. Tievatupa – Kiilopää – Luulampi – Tievatupa, sekä Kuivakurun kultareitti
2. Kiilopää – Luulampi – Kivipää – Vellinsärpimä – Saariselkä
3. Tievatupa – Niilanpää – Suomunlatva – Kopsusjärvi – Ruijan polku – Tievatupa
4. Tievatupa – Ruijan polku – Tammakkolampi – Suomunruoktu – Rautulampi – Niilanpää – Tievatupa

Tarvikkeet:

-          PJ-teltta, kamiina

-          Vaellusteltat 24 kpl

-          Trangiat kaasupolttimin 26 kpl

-          Retkimuonat Blå Band ja Knor 320 ps

-          Kaurahiutaleet n. 15 kg (a´60 g/hlö/vrk)

-          Kiisselijauhe 12 kg

-          EA-tarvikkeet, 2 pussia/vaellusryhmä

-          Laavuvaatteet 2kpl/vaellusryhmä

 

Ma 29.8.2011

Aamulla klo 5.30
Syysaamu valkenee hämäränä. Lukion piha täyttyy rinkkaselkäisistä nuorista. Rinkan lisäksi olkapäällä tai käden taitteessa roikkuu putkikasseja ja koulureppuja. Lukiomme neljäs Lapin leirikoulu eskaloituu.

Bussinkuljettajat avaavat ruuman ovet. Sinne pakkaamme siistiin järjestykseen rinkat, matkakassit, vaelluskengät. Omaan osastoonsa sijoitetaan parikymmentä suurta muovilaatikkoa. Niiden sisältä löytyy vaellustelttoja 24 kpl, trangioita 26 kpl, kaasupulloja puolen sataa kappaletta, retkimuonia 320 pussia, kaurahiutaleita 18 kiloa, kiisseliä 12 kiloa, Ea-tarvikkeita 10 pussia ja mitä kaikkea muuta. On huovutustarvikkeita, matkaeväitä, muutama läppäri, lauluvihkoja, kameroita laatikollinen jne.

Leirikoulua on valmisteltu jo vuosi. Ensimmäiset varaukset on tehty jo edellisen leirikoulun aikaan. On varattu Tievatupaa, varaustupaa, ruokapaikkoja, Siidaa, porotilaa, Kallioniemeä, Raatteen tietä jne. Opiskelijoille on pidetty oppitunteja, jaettu trangia- ja telttaryhmiä, selvitelty vaellusryhmien kokoonpanoa, pidetty vanhempainilta, kokoonnuttu lukemattomia kertoja valvojien palavereihin.

Ja tässä ollaan lukion pihalla maanantaiaamuna klo 5.30. Lähtö on itkua vaille. Paikalla on 68 opiskelijaa, 7 opettajaa, 3 avustajaa. Viime tipassa pari sairastunutta on jäänyt matkasta pois. Parille opiskelijalle ei ole kotoa heltynyt lupaa lähtöön. Kaikki vanhemmat eivät luota siihen, että matkamme olisi moraalisesti ja kasvatuksellisesti oikeaoppinen.

Näin on tehty jo kolmena syksynä aiemminkin. Pidettyämme useitten vuosien ajan luontoliikuntakurssia kotiseudullamme herättelimme ajatusta viedä koko lukion 2. vuosikurssi Lappiin. Niin syntyi leirikoulun suunnitelma. Ohjelmassa on Raatteen tietä, Siidaa, Taivalkoskea, porotilaesittelyä, maantiedettä, biologiaa, kirjallisuutta, kulttuuria jne. Ja kaiken hyvän päälle kolmen päivän vaellus Saariselällä. Valvojiksi lähtevistä opettajista ei ole ollut pulaa. Leirikoulusta, Lapista ja vaeltamisesta kiinnostuneita on riittänyt. Erinomainen vahvistus joukkoomme on seurakunnan nuorisotyöntekijä Klasu. Hän luovuttaa mukaamme telttoja, trangioita, retkimuonia, EA-tarvikkeita ja pari avustajaa. Ja tietysti lähtee itse mukaan. Klasun kanssa toki olemme vaeltaneet jo vaellusripareitten puitteissa toistakymmentä vuotta.

Matkaan..
Lukio jää taaksemme kun bussit kääntyvät kylältä kohti pohjoista. Olemme saaneet Pohjolan Matkoilta kaksi erinomaista kuljettajaa Jukan ja Samin. Molempia heitäkin polttelee Lapin kuume. Kaikki hyvä tehdään matkalaisten eteen. Heidän kanssaan ei tarvitse vääntää reiteistä, ei lisäajoista, ei tauoista. Kaikki sujuu yhdessä sovitusti.

Ensimmäiset pari tuntia nuoriso ottaa takaisin univelkaa. Valvojan mieli askartelee vielä varusteissa. Tulikohan kaikki tarpeellinen matkaan? Miten pärjäämme vaelluksella? Entä jos joku sairastuu, saa vamman, ei kykene kulkemaan? Valvojienkin kohdalla on tullut muutos. Kuviksen opettajamme ja kaikesta sielustaan Lapin ihminen Ritva ei päässyt mukaan. Saimme kuitenkin avustajaksi kuvataiteen opiskelija Hannan, joka on samalla sokean opiskelijamme avustaja.

Kontiomäessä pidämme ensimmäisen tauon. Huoltoaseman vessa nielee matkalaisia. Naisten puolella on aina jonoa. Kaikista surkein tilanne on muuten Kemijärven ABC:llä, jossa ison huoltoaseman naisten vessassa on vain pari pyttyä. Onkohan ajatus ollut, että käyköön matkalaiset seinän vierustalla. Tehdään kyllä hienot myymälät ja ravintolat, mutta WC:lle ei ole ollut kunnon tilaa. Seuraavan kerran voisimme tyttöjen kanssa kuseksia Kemijärvellä hienon liikenneaseman seinustalla.

Raatteen tiellä
Ämmänsaarella käännymme kohti Raatteen tietä. Sen verran tulee leirikouluunkin isänmaallisuutta mahtua, että talvisotaa voidaan muistella. Raatteen portilla ensimmäinen joukkue suunnistaa museoon. Toisen joukkueen voimin tutustumme tien varteen jääneeseen neuvostoarmeijan kalustoon, rikkiammuttuun panssarivaunuun ja muutamaan tykkiin. Raatteen tien uhrien muistoksi pystytetyllä muistomerkillä 105 vaskikelloa soittaa tuulessa nuorten miesten muistolle. Näille seuduille jäi arviolta 20000 nuorta miestä joulu- ja tammikuun taisteluissa 1939-40. Heitä ei kuulunut koskaan kotiin. Jonnekin tänne kapean tien viereen pakkaseen ja suon laitaa nyykähti liian monen nuoren miehen, pojan vasta nupustaan auennut elämä. Vaskikellojen alla yksinkertainen kuparilaatta muistuttaa: ”Vaikka ihminen kuolee – muisto elää”.

Tässä tulee mietittyä ja nuorisolle tarinoitua kaikenlaista. Niin kuin sitäkin, että kuinka kansanarmeijan piti olla parin viikon läpimarssin jälkeen Oulussa. Kolonnan hännillä kulkivat leipomot, soittokunta ja paraatijoukot. Tähän jäi voitonparaati. Mutta miten hilkulla kaikki oli. Tälläkään puolella kaikki ei ollut kohdallaan. Ei osattu odottaa hyökkäystä, ei joukkojen tuloa, ei sotaa. Ei ollut varustauduttu. Puolustusta ei nähty tarpeelliseksi. Päättäjien näköalattomuudesta huolimatta täkäläiset katsoivat isänmaan, sen pellot, talot, töllit, koulut, kylät, asumisen muodon, täkäläisen elämisen tavan sen arvoiseksi, että sitä puolustetaan ja sen edestä kuollaan. Että täällä voitaisiin elää niin kuin on tavattu elää. Samaa asiaahan sitä pohditaan nytkin. Meidänkin kotiseutumme viimeinen varuskunta on vasaran alla. Sen jälkeen koko Itä-Suomen lähin varuskunta on Sortavalassa. Eikähän se ihan pieni pataljoona ole. Eiköhän ne tarpeen tuleen meidänkin maistamme huolehdi. Etenkin kun päättäjillä ei ole enää tarvetta koko isänmaatamme puolustaa.

Hiljaisen oloisina nuorisomme pakkautuu takaisin busseihin. Yhden jos toisen mielessä kiertää ajatus yli 70 vuoden takaisesta talvesta. Mitä ajateltiin kodeissa kun nuorta miestä ei kuulu kotiin, ei täällä eikä Ukrainan aroilla. Oliko kaikki sen arvoista? Miten meille olisi käynyt, jos sen ajan nuoriso ei olisi tarttunut aseeseen maata puolustaakseen. Retkeilisimmekö täällä? Olisiko meitä olemassakaan? Jussi muistelee viime talvista varusmiesaikaansa Rajalla. Hänen näkökulmansa näihin asioihin on tuoreempi. Samalla muistissa monta kokemusta siitä, mitä on vetää fyysinen ja henkinen vieteri katkeamispisteeseensä syksyn sateissa ja talven pakkasissa. 70 vuotta sitten ei ollut vaihtoehtoa. Tai ehkä oli – kuole tai puolustaudu.

Hiljainen kansa, Kuusamo, esitelmiä..
Suomussalmen jälkeen pysähdymme vielä Hiljainen kansa istallaatiota ihmettelemään. Reijo Kelan hieno ajatus kainuulaisen kansan sielun kuvasta vanhalla viljelyssuolla on alkanut elää omaa elämäänsä. Tästä on tullut yksinkertaisuudessaan hätkähdyttävä pysäkki matkalla pohjoiseen. Tässäkö on Kainuun ja koko pohjoisen ja itäisen Suomen loppu? Vuosikymmenien jälkeen meistä jää jälkeemme enää nämä hiljaiset suot, tien varren tönöt kiinninaulattuine ikkunoineen, heinäseipäät suon laitaan. Kaikki elävät ovat valuneet etelään. Kotiseutua ei enää ole kuin valokuvissa, muistoissamme ja suon laidan turveseipäissä.

Kuusamossa parkkeeraamme bussit Prisman pihaan. Ykkösjoukkue aloittaa ruokailulla BaariMartaissa. Kakkosjoukkue sykyilee Prisman hyllyjen välissä etsien lisämuonaa vaellusta varten. Kokeneet vaellusketut latjaavat kärryyn sisäfilettä, kananrintaa, Halloumia ja muuta iltanuotiolla kateutta aiheuttavaa. Kolmen vartin kuluttua vuoroa vaihdetaan. Kakkosjoukke täyttää kupunsa BaariMartain seisovasta pöydästä. Puolentoista tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkuu jälleen kohti pohjoista. Tällaisen porukan syöttäminen ja ostoksilla käyttäminen alkaa jo vaatia pientä logistiikkaa. Ihailtavan hyvin kuitenkin kaikki ovat määrähetkellä bussissaan. Ketään ei tarvitse odottaa. Matka voi jatkua. Keula kohti pohjoista.

Aloittelemme opiskelijoiden tekemien etukäteistöiden purkamista. Kukin on parinsa kanssa valmistellut muutaman sivun esitelmän jostakin ennalta sovitusta aiheesta. Ne koskettelevat tietenkin Lappia monelta kulmalta. On töitä sotahistoriasta, kirjallisuudesta, kulttuurista, lestadiolaisuudesta. On esitelmiä raakuista, poroista, sopuleista. Käsitellään matkailua, vaeltamista, kullankaivuuta ja mitä kaikkea. Esitelmiä kuunnellessa ajattelee näiden leirikoulujen mieltä. Mitä nuoriso ehtii kuuden päivän aikana nähdä, kokea, oppia? Vaellusosuus on vain kolme päivää. Silti sen valmistelu ja toteuttaminen vie valtaosan kaikesta suunnittelusta, varusteista, huolesta. Meno- ja tulomatkan tutustumiskohteet ovat kuitenkin nekin tärkeitä. Matkalla ehtii nähdä paljon ja ennen kaikkea ajatella, sulatella kokemaansa. Ehkäpä se nuoren päässä jonakin päivänä jäsentyy osaksi omaa maailmankuvaa ja jopa katsomustakin.

Viimeinkin Tievalla..
Saavutamme Tievan illalla kahdeksan tienoossa. Sataa. Näinköhän huomenna kastumme. Käymme iltapalalle. Nopean palasen oton jälkeen odottaa majoittuminen ja saunat. Majoituksesta käydään pientä vääntöä. Jokaiselle ei ole omaa sviittiä tarjolla. Retkeilymajan tapaan samaan tupaan saattaa tulla eri sukupuoltakin olevia. Lopulta saavutamme yksimielisyyden. Kukin on tyytyväinen yösijaansa. Oma vaellusryhmäni täyttää MetsäPaavon. Pari vaeltajaa asettuu majoiksi tuvan suuren pöydän alle. Me vetäjätkin koetamme löytää myöskin sijaa, johon asettua.

Saunavuoron aikana aloitamme vaelluksen varusteiden jakamisen. Varustetiski perustetaan Vanhan Tievan olohuoneeseen. Kukin trangiaryhmä saa tiskiltämme vaellusmuonat, trangiat, kaasut, teltan, kaurahiutaleet, kiisselit. Kun viimeinen vaeltaja on palannut saunasta ja kaikki varusteet on jaettu, pidämme vielä pienen briefingin vetäjien kanssa. Aamulla ei ole juuri aikaa tupakoida. Vaellusryhmät olisi hyvä saada aamupalan jälkeen taipaleelle.

Käyn vielä lyhyesti saunassa. Sitten on jo etsittävä yösijaa. Vetäjien kesken vaihdetaan vielä muutama sananen huomisesta agendasta. PJ-teltta tulisi pystyttää. Oman vaellusryhmän pari vaeltajaa hieman huolestuttaa. Näinköhän kaikki saadaan matkaan - ja vielä takaisinkin. Sitten unten maille. MetsäPaavon arkaainen punkka kutsuu houkuttelevasti. Aamulla neljän aikaan jo heräilin matkalle lähtöön. Nyt on jo yli puolen yön. Unta ei tarvinne juuri houkutella. Moni asia pyörii silti mielessä. Hetki MetsäPaavon pikkukamarissa palauttaa mieleen muistoja – kipeitäkin. Tippahan siinä silmään tulee muistoja käännellessä. Sitten uni armahtaa.

 

Ti 30.9.

Porukkamme saapuu aamupalalle ihailtavan ajoissa. Pitkä eilinen matkapäivä ja myöhälle venynyt ilta ei tunnu nuorisoa painavan. Muutamat Tievan varttuneet vaeltajat katselevat nuorisomme aamupalastelua kiinnostuneena. Joku kyseleekin, että aiotteko te todella selvitä tunturissa näiden pipopäiden kanssa. Toteamme, ettei ole huolta. Kyllä nuoriso meistä tunturissakin huolen kantaa.

Pystytämme kuljettajien avustuksella PJ-teltan. Minnan ja Ninan päivänkakkaralaiset saavat telttaan vieläpä maavaatteen ja keskuslämmitystä varten kamiinan.

Kollegan kanssa tarkastelemme MetsäPaavon edustalla vaellusryhmämme varustusta. Käydään vielä läpi yhteisten tarvikkeiden mukaantuloa. Ovathan kaikki vaellusteltat, trangiat, kaasut matkassa. Entä laavuvaatteet, eväät, sadevarusteet? Timin rinkkaa latjataan uusiksi. Kaikilla ei ole vielä oikein kuvaa siitä, miten rinkka tulisi pakata. Kohta on Timinkin rinkka timmi kuin kumisukka. Monellehan tämä on aivan ensimmäinen vaellus laatuaan. Ei ole ihme, että rinkan pakkaaminen kysyy uusintoja. Me vetäjät olemme tätä tehneet jo lukemattomat kerrat ennen. Niinpä tässä ymmärtää toista jo puolesta sanasta tai pään liikkeestä. Ainakin mitä tähän vaeltamiseen tulee.

Vaellus alkakoon
Lähdemme liikkeelle Muotkan Majojen kautta kohti Ruijan polkua. Ensimmäinen pieni tauko pidetään ja parin kilometrin päässä puiston rajalla. Samaan taukoon ennättää myös Klasun ja Ainon ryhmä. He tavoittelevat yöpaikakseen Suomun latvan laavua. Meidän kohteemme on Kopsusjärvi tai tarkemmin Tammakkolammen kammi. Vesan, Antin ja Juhon ryhmä taas suunnistaa Luulammen kautta Kivipäälle ja Vellinsärpimään. Minna ja Nina Hannan kanssa taas liikkuvat lähempänä Kiilopäätä. He pääsevät tutustumaan myös kullanhuuhdonnan saloihin.

Erkanemme Ruijan polulle. Samaan aikaan alkaa hienoinen vesisade. Nuoriso kaivaa esiin sadevarusteita. Taukopaikalla suon laidalla on väsyneen oloista väkeä. Kulkemisen kivuliaisuus ja rinkan paino tyrmistyttävät. Ensimmäinen päivä alkukilometreineen on koko vaeltamisen vaikeinta osuutta. Monelle ensikertalaiselle tällainen marssiminen painavan repun kanssa on yhtä tuskaa. Nuori sielu ajattelee jo kuolemaa. Onneksi toisena päivänä tuskaan alkaa tottua. Kolmas päivä on jo kotimatkaa. Silloin voi vaeltamisesta jo nauttiakin.

Kohmeiset nuudelit ja sopuleiden vaellus
Puolivälissä päivämatkaa pidämme ruokataukoa Ruijan polun varressa hyvän matkaa ennen Kopsuksen saksalaistietä. Tyttöjen trangiaryhmä kokee ensimmäiset vastoinkäymisensä. Trangian poltin onkin heillä väärää mallia ko. keittimeen. Kaiken hyvän päälle nuudelit valahtavan keittimen kaatuessa kankaalle. Vesisateessa ja kylmän kohmeessa pientä sielua jäytää. Tänne piti tulla kylmämään ja kuolemaan. Urheasti tytöt kuitenkin keittävät uutta sörsseliä ja lusikoivat sitä tuulensuojaan. Lopuksi kaikki kääntyy nauruksi yhden todetessa, että hänen keittiökokemuksensa rajoittuu veden pohjaan polttamiseen.

Me veturit kokkailemme petäjän alla omaa menyytämme. Sekin sujuu meillä ilman pitempiä puheita. Samalla pohditaan hiljakseen ryhmämme tilaa. Yhteen ääneen ihmettelemme vielä kunkin jaksamista, varusteiden kirjoa ja hyvää mielialaa, jonka vaistoamme porukasta. Meille vetäjille kaikki hyvä on vielä edessä. Vaelluksen alku tuo hyvän mielen. Tätä on vielä edessä kolme päivää. Siinä saamme taas osaksemme kaiken hyvän. Tämän hienon porukan, iltanuotiot, juttelut, yöt teltan hämärässä, nämä maisemat, alkavan ruskan värit tunturin kupeessa, tunturipurojen solinan, Kopsuksen autiuden ja sen takaa Nattasten kummut. Kaikki on vielä edessä päin.

Ja niin jatkamme matkaa. Taitamme kulkumme saksalaistielle, joka nousee kohti Rautupäiden laitaa. Ylhäällä pidämme taukoa. Edellisvuonna oli niin lämmintä, että olimme täällä pelkässä t-paidassa. Ampiaiset pörräsivät ympärillämme. Nyt on koleaa ja kosteaa. Silti maisemat herättävät ihailua porukassamme. He ovat hyvillä mielin kaikesta uudesta, mitä näkevät ja kokevat. He juttelevat, nauravat, iloitsevat toisen osuvista sanoista, kommelluksista, varusteista tai yhdessä jaetuista herkkupaloista.

Saksalaistien varressa on ruumiita toisensa perään. Sopuleitten vaellus on vaatinut uhrinsa. Vähä väliä sopuli kiirehtii polkumme poikki tai rapisee viereisessä sammalikossa. Ihmettelemme kaatuneitten vaeltajien määrää. Sopulivaelluksen ymmärtäminen ei ole hetkessä käsitelty. Asiasta käydään pitkällistä pohdintaa. Allegoriaa ihmisenkään elämään ei unohdeta. Entäpä jos omankin populaatiomme nälkävaellus ruoan löytämiseksi joskus alkaa? Ellei liene jo alkanut.

Yö Tammakkolammella
Saavutamme Kopsukselle laskevan puron illalla viiden tienoossa. Nousemme vielä Tammakkolammen kammille, johon asetutaan majoiksi. Ilman eri käskyä nuoriso alkaa etsiä paikkaa teltoilleen. Pian on telttakylä pystyssä yläkummulla. Teltan oviaukolta avautuu Kemppisen Lumikuru-kirjan kuvan kaltainen maisema, Tammakkolampi, Kopsusjärvi, Nattaset. Ympärillä alkavaa ruskaa, aavistus syksyn hämärää ja tulevaa kaamosta.

Kokoonnumme kokkailemaan nuotiolle. Virittelen poikien kanssa laavuvaatteen tuulen ja sateen suojaksi. Kohta käryää pannuilla sisäfileet, pihvit, kanansuikaleet. Joku lämmittää tortillaa. Toiset kokkailevat retkimuonapusseista oudonnäköistä keittoa. Joku kärventää lenkkimakkaraa. Pariin kattilaan vispataan lettutaikinaa. Tasainen puheensorina ympäröi nuotiopiiriä. Sitä katkaisevat nauruntyrskähdykset ja riehakkaat huudot.

Kollegan kanssa käymme kantamassa purolta vettä nuotiopaikalle. Vesipaikalle onkin matkaa reilun puoli kilometriä. Yhtä trangian kattilaa ei kannata kerrallaan kuljetella. Matkalla muistuu mieleen edellissyksyn vastaava reissu. Mitä kaikkea on ehtinyt vuoden aikana tapahtuakaan. Edellisen reissun jälkeen kaikki oli osaltani katkolla. Viime talveen oli tarkoitus päättyä työurani kuin näitten vaellustenkin. Jotenkin kuitenkin asiat kuitenkin päätyivät niin, että jälleen olemme täällä. En osaa vieläkään sanoa, onko se hyvä vai huono. Menneessä vuodessa ei muuta muistelemista sitten olekaan. Kaikki on muistissa yhtä pimeää.

Nuotiopiirissä käydään vielä yhteistä juttutuokiota. Sitten siirrymme kaikki sisälle kammiin. Miten voi niin pieneen kammiin sisälle neliön suuruisesta oviaukosta mahtua 20 vaeltajaa? Niin vain mahdumme. Puheensorina täyttää hämärän kammin. Nuoriso vähentää vaatetustaan kuumassa kammissa. Käydään läpi päivän tapahtumia. Nauretaan kommelluksille. Ihastellaan Lapin hiljaisuutta. Täällä olemme keskellä erämaata yksinäisessä hämärässä kammissa. Sitten aloitamme lettumarathonin. Lettu letun perään valmistuu kahdella pannulla. Voirasia tyhjenee. Samoin käy hillopurkeille. Lettulautanen kiertää kädestä käteen. Letut häviävät kammin kuumaan, savuiseen hämärään. Lopuksi kaikki on syöty. Ensimmäinen vaelluspäivä on päätöksessään. Pari vaeltajaa on jo nukahtanutkin kammin lavitsalle.

Ulkona on jo pimeää kun vaeltajat lähtevät hyvän yön toivotusten saattelemana haparoimaan teltoilleen. Vielä ennen yön tuloa me vetäjät kertaamme päivän vaellusta ja matkalla koettua. Pohdimme myös hieman huomisen reittiämme. Parin vaeltajan flunssa askarruttaa. Näinköhän uskallamme kuljettaa heitä Rautulammelle saakka?

Kammi on kuuma lettukestien jälkeen. Pitkälle yöhön täytyy ovea pitää hieman raollaan. Sitten uni voittaa. Muutaman kerran herään yöllä. Katselen hämärässä kammissa ympärilläni. Hätkähdän mennyttä vuotta. Kaikkea sitä, mitä on kokenut, saanut kestää. Nyt olen kuitenkin tässä, Tammakkolammen kammissa. Katselen sitä kaikkea kaunista, minulle luovuttamattoman tärkeää, mitä ympärilläni on. Haluan painaa muistooni kaiken näkemäni, muistamani. Kätken sen syvälle mieleni verkkokalvolle. Tässä on hyvä olla. Tähän voisi jäädä.

 

Ke 31.8.

Heräämisen hetki kammissa on tunnelmallinen. On hiljaista, levollista. Takana unenomainen yö. Muistissa eilisen päivän ja illan tapahtumat. Edessä toisen päivän matka ylös tunturiin ja Rautulammelle. Viritän kamiinan pienen tulen. Kurkistan kammista ulos. On sumuista ja kosteaa. Suoranaista sadetta ei vielä kuitenkaan ole. On kömmittävä ulos. Virittelen tulta nuotiopaikalle nuorisoa varten. Vähitellen nuoriso saapuu yksi kerrallaan nuotiopaikalle. Etsitään eilisillan kattiloita. Kaivellaan eväspussista kaurahiutaleita ja kiisselijauhoa. Monen mielessä on viileä viime yö. Pieni pelko päivän vaelluksesta askarruttaa.

Pian aamupalaa lusikoidaan naamaan. Sitten keräillään kamppeita kasaan. Kohta alkaa telttojen purkaminen ja pakkaaminen. Kollegan kanssa avustamme majoitusten purkutalkoissa. Pari telttaa otetaan tytöiltä kannettavaksemme.

Kammille saapuu pari varttunutta naisvaeltajaa. He kertovat olleensa jo toista viikkoa vaelluksella. Jokaisena vaelluspäivänä on satanut. Ehkä se ei oikein anna kuvaa pohjoisen vaellussäistä pitemmässä juoksussa. Eikä varmaankaan aina nosta mielialaakaan. He saavat kuitenkin lämpimän kammin seuraavan yönseudun majapaikakseen. Ehkäpä yö kammissa hoitaa haavoja. Tai ainakin kuivaa varusteita.

Kohti Suomunruoktua
Aloitamme nousun kohti Kopsusnokkaa. Aamu-unisuus karisee silmistä seuraavan parin kilometrin matkalla. Ylhäällä pidämme taukoa ja hengähdämme. Kännykän kenttä saa eloa nuorisoon. Soitetaan äidille ja kamuille. Mietimme muiden ryhmien kohtaloa. Mitenkähän he ovat selvinneet?

Tässä tulee aina mieleen muutaman vuoden takainen porovaellus. Lähdimme Luirolta ja päätimme taivaltaa Kopsusjärvelle seuraavaksi yöksi. Oikaisimme kohti Kopsusta Aitavaaran kautta. Jo Aitaojan ylitys vaati sillanrakennusta. Varsinainen Getsemane odotti Kopsuksen itäpuolisessa maastossa. Se oli yhtä pirunkirkkoa. Soisia pounukkoja, puronvarsia, lampareita, ryteikköä, kallionkielekkeitä. Satatonninen kartta ei kertonut asiasta mitään. Liekö kartanpiirtäjäkään joka kulmaa siellä kulkenut. Muutama tunti paloi, että pääsimme Kopsukselle. Iltapala maistui sillä kertaa ja yöunikin.

Vanhalla Museokämpällä odottaa Suomun ylitys. Kengät kainaloon ja kipaisu yli Suomusta. Vastarannalla tuskaillaan hyytävää Suomun vettä. Kukin koettaa kuivailla kylmässä kurttuisiksi kylmettyneitä varpaitaan. Varpaat näyttävät vanhan mummon räpylöiltä. Vaelluskenkä olisi vielä saatava jalkaan. Muuten ei matka joudu. Suomunruoktulla odottaa ruokataukoa. Ilman eri ohjetta nuoriso kokoaa trangiat, noutaa vedet ja alkaa kokkailla muonaansa.

Pihan lämpömittari näyttää pari lämpöastetta. Siinäkin lienee pari liikaa. Kädet kohmeessa kokkailemme. Ryhmällä on kuitenkin tallella hyvä huumori. Parille autiokämpässä asustavalle vaeltajalle hymähdellään heidän kipaistessa pikaisesti vessan polulla. Nuoriso tahtoo näyttää, ettei ulkona ruoanlaitto tämän kummempi koetos ole.

Kollegan kanssa nautimme oman menyymme kämpän seinustalla. Ripeksii ohutta tihkua. Ilman hansikkaita sormet tahtovat kohmettua. Päälle on vedettävä lisävaatetta. Kassit kutistuvat rusinoiksi. Alaleuka lyö loukkua. Lämpimän kesän jälkeen kone ei ole tottunut vielä kylmään. On varmaan kesän öljyt koneessa. Ensimmäisen kerran sulan maan aikana joudun Lapin vaelluksella turvautumaan pitkiin kalsareihin. Onko se tämä sää vai ikä, mikä koettelee. Ei sinänsä, että tässä iässä enää mitään säästettävää olisi. Vanhat hammaspaikat eivät vaan enää siedä kalinaa. Kovin kauaksi aikaa ei tee mieli jäädä tähän makoilemaan. Lämpimän ylläpitämiseksi on paras jatkaa matkaa.

Ylös Rautulammelle
Pian suuntaamme yläjuoksun vartta kohti Rautupäitä ja Rautulampea. Matka Suomunruoktusta ylös Rautupäille on hieno. Tunturit avautuvat eteemme. Porotokka kulkee polkumme edessä. Riekko ääntelee tunturikoivikossa. Sopuli kiirehtii jalkojen edestä varvikkoon. Koivun lehti punertaa jo. Ruska saapuu tunturiin. Syksy on tullut. Kesä on jälleen ohi. Edessä on pimeää kaamosta, elollisen kuolemaa..

Rautupäille noustessa alkaa kone lämmetä. Kelikin lämpenee hieman. Sade loppuu. Pidämme taukoa puurajassa. Nuoriso makoilee tunturikoivikossa. Käydään keskustelua ja välillä pientä painia. Tytöt hallitsevat tarinoinnin suuntaa. Poikien osaksi jää kuunnella huuli pyöreänä tai lohkaista jotakin asiaankuulomatonta. Vetäjien suupieleen nousee hymynkare dialogia kuunnellessa. Ei tämä hassumpaa koulunpitoa ole.

Rautupäillä ihastelemme eteen avautuvia tuntureita. Alhaalla makaavat pilvet estävät kaukaisimpien huippujen piirtymisen. Silti näkymässä on nuorisolle uutta ja ihmeellistä. Suurin osa on ensi kertaa tunturissa. Näistä on luettu vain kirjan sivuilta. Kaukana vaeltava porotokka kiinnittää huomiota. Minne se menee? Mistä se tulee? Kenelle se kuuluu? Ehkäpä Maggan Paulus tai Ulla vastaavat siihen ylihuomenna.

Rehtorin harkintakyky pettää
Matkalla kollega saa kännykkään viestin. Kotiseutumme sanomalehden yleisönosastossa otetaan kantaa Lapin retkeemme. ”Onko rehtorin ja opettajien harkintakyky pettänyt? Leirikoulussa tytöt ja pojat nukkuvat samassa teltassa.” Viestistä keskustellaan nuorison kanssa. Moinen pahanilkinen viesti kuitataan naurulla ja ajatuksella siitä, ettei voi olla totta. Näinkö pieni on jonkun maailma? Eihän täällä nyt sekatelttoja juuri olekaan, ellei nyt seurustelevilla pareilla. Hekin 17-vuotiaita nuoria. Pelkääkö joku moralisti, että täällä voi nähdä paljasta pintaa? Että hikiset ja p..kaiset vaeltajat alkaisivat tässä kylmässä viimassa ensi töikseen ajatella suvunjatkamistoimenpiteitä. Enpä tiennytkään ennen, että tämä vaeltaminen on ihan moraalitonta hommaa. Vaan huonostihan meille kävisi, jos tämänikäinen nuoriso kokonaan unohtaisi asian. Elämiselle tulisi pian pää käteen, mikäli nuori ihminen ei jaksaisi sietää toista sukupuolta. Ehkäpä tekstiviesti kertoo enemmänkin kirjoittajan omista ongelmista. Siitä puhe, mistä puute.

Rautulammen saavutamme viiden tienoossa. Juuri meitä ennen paikalle on saapunut toinenkin koululaisryhmä. Ovat kuulemma Jyväskylän seudun opiskelijoita. Etsiskelemme teltoillemme paikkaa. Nuotiopaikkakaan ei olisi pahitteeksi. Lammen rannan nuotiopaikalla pyörii aikuista väkeä. Teltat on levitetty nuotioringin läheisyyteen. Eipä siihen tee mieli jäädä.

Yöpaikan etsintää
Vessantakaisella toisellakin nuotiopaikalla on jo varaus. Pysähdymme hetkeksi ihmettelemään varausnuotiota. Pari nuorta poikaa on pystyttänyt teltan aivan nuotiopaikan kylkeen. Tuohon jos hyvät tulet tekee niin teltta palaa. Kyselen pojalta, että onko heitä tähän tulossa enemmänkin. Tulkitsen vastauksen myönteiseksi. En malta olla sanomatta paria vienoa sanaa moisesta nuotiovarauksesta. Ei nyt aivan yhteisten nuotiopaikkojen kylkeen ole hyvän retkeilytavan mukaista telttaansa pystyttää. Enemmänkin kuin nuoren ensikertalaisen vaeltajan toiminta, sapettaa minua muut asiat. En jaksa aivan ymmärtää leirikoulun vetäjiä, jotka eivät jaksa ohjeistaa ja opastaa hyviin vaellustapoihin. Eikö vetäjien olisi syytä neuvoa, mihin teltat laitetaan ja miten toimitaan niin, ettei koko Lappia omisteta. Vaan mitenkäpä opastat, jos ensimmäisenä olet omaa telttaasi pystyttämässä ja omasta suusta huolehtimassa.

Kuljeskelemme viimevuotisille telttapaikoille. Jotenkin sinne kivien koloihin ja vaivaiskoivujen sekaan saamme hyvinkin telttamme mahtumaan. Pystytämme mekin majamme entiseen koloon. Vanhaa nuotiopaikkaa hieman kohennellaan. Käydään muutama halko istuimeksi. Pystytetään tuulta ja sadetta varten iso laavukangas. Kohta viriää tunturikoivujen katveessa pieni leirituli. Trangiat kaivetaan esiin. Paistinpannulle lohkaistaan voita. Bakkanaali alkakoon.

Ruoan päälle vispataan taas muutama litra lettujauhoa. Istun pienen kiven päällä ja kollegan kanssa väännämme lettua toisensa perään. Nuotio valaisee vaeltajia. He istuvat kylki kyljessä. Juttu kulkee vaeltajasta toiseen. Sitten pystytämme leirijukeboxin. Kukin saa ehdottaa jotakin tuttu tai tuntematontakin laulua. Se, joka pisimmälle osaa sitä laulaa, saa pisteen. Niin alkaa jukeboxi pyöriä. Siinä kuullaan Eldankajärven jäät, Lapin kesät, Laura Närhet, Jenni Vartiaiset, Paula Koivuniemet, Junnu Vainiot jne. Levy pyörii toista tuntia yhtä soittoa. Tilda ja Otto käyvät kovaa kisaa voitosta. Ihmeteltävää on nuorison muisti. Kappaleita on päässä enemmän kuin Mp3-soittimella.

Kuu hohtaa itäisellä taivaalla. Syksyn pimeä maisema ympäröi meitä. Leirinuotio rasahtelee. Liekit loimottavat poskipäillä. Tässä istumme kylki kyljessä ja olemme osa vaeltajien Lappia. Siellä jossakin varjoissamme istuvat vanhat vaeltajat, Kemppiset, Kojot, vanhat kaukopartiomiehet, kanssamme vaeltaneet veljet, siskot. Tämän hetken olemme yhtä heidän kanssaan. Vaeltajien leirituli palaa edessämme. Ja sama leirituli liekehtii polvesta polveen sisällämme.

Vetäjä puhuu norjaa
Sitten asetumme teltoille ja unta odottamaan. Omalla osallani uni katkeaa jo parin tunnin jälkeen. Joko tuli syötyä räiskäleitä liikaa tai päivän menyyssä oli jotakin sopimatonta. Vatsa haluaa sanoa sopimuksensa irti ruoan käsittelyssä. Kaivelen pimeässä teltassa otsalamppua ja puen jotakin päälleni. Etsin vielä hammasharjan taskuuni. Ymmärrän, että kohta on edessä purukaluston huoltoa öljynvaihdon jäljiltä. On työnnyttävä pimeään yöhön. Kompuroin pimeässä kohti huoltorakennusta. Autiotuvan puucee on ongelmani ratkaisuun aivan sopiva. Eipä tarvitse kuin kurkistaa puuceen luukusta. Peräsuoli kääntyy kurkkuun. Päivän ruokalista tulee nöyrästi ylös. Nojailen muutaman tovin puuceen kanteen ja puhun norjaa pari kolme kertaa. Sitten on vatsa tyhjä.

Vielä puron varteen hammaspyykille. Hieman kylmä puistattaa hartioita. Eihän tämä ensimmäinen kerta ole kun vaelluksella käyn syleilemässä posliinia. Edelliskerran taisi olla Lankojärven puucee, jonka aukkoa tervehdin ruokalistallani jotain vuosikymmen sitten. Teltalle palatessani kysellään yöjuoksuni perään. Valaisen tapahtumaa muutamalla sanalla. Kysyjä ei ole kiinnostunut tarkemmasta toimenpiteen kuvauksesta eikä ruokalistan koostumuksesta. Sukellan Joutsenen sisään ja odottelen unta. Kohta NukkuMatti jo kurkistaa Joutsenen suuaukosta ja pyytää päästä sisään. Kun ei muitakaan seuralaisia unille ole, niin annan luvan.

 

To 1.9.

Yö Rautulammella on viileähkö. Jo kuuden jälkeen istuvat ensimmäiset vaeltajat tulen äärellä ja lämmittelevät. Kertovat, ettei unesta ollut tietoa. Nuorison makuupussitkin ovat aika vaatimattomia. Mutta varmasti osin on kyseessä tottumuksen puutettakin. Monella nämä ovat ensimmäiset yöt ulkosalla. Ero omaan lämpöiseen ja pehmeään kotisänkyyn on iso. Rautulammen kivisellä kankaalla ei sateen pieksämässä teltassa uni tule heti silmään.

Nuorisomme ei silti valita. Nuotion loimussa lämmitellään ja kokkaillaan aamupalaa. Kohta joukkio kokoilee telttojaan ja rensseleitään. Pidetään vielä pientä leiripaikan siivoustalkoota ja keräillään muittenkin vaeltajien jälkiä. Leiripaikan tulisi jäädä aina siistimpään kuntoon kuin se on tullessamme ollut. Rautulammella se ei ole kovinkaan vaativa tehtävä. Harmittaa hieman, että Rautulammesta on tullut niin vilkas leiripaikka. Jäljet näkyvät tienoossa. Sitä ei paranna vahvat mönkkärin uratkaan saati vaeltajien roskat ja puun pilkkeet pitkin pihaa. Mutta itsehän tässä ollaan siihen syyllisiä. Mitäs tullaan tänne kuljeksimaan.

Niilanpäätä päin
Nousemme kohti Niilanpäätä. Sää on paranemaan päin. Aurinko pilkistelee pilvien lomasta. Alkava maaruska punertaa. Siellä täällä kullanruskea sopuli viilettää henkensä kaupalla pimentoon. Nuorisolla on iloinen mieli. Täältä saatetaan selvitä hengissä. Illalla odottaa sauna ja Kakslauttasen vesi. Tievatuvan retkeilymajaolosuhteetkin nousevat vaelluksen aikana arvoonsa. Pehmeä patja vaikkapa MetsäPaavon pöydän alla kuvastelee unelmissa. Autuus odottaa Tievalla. Samalla moni pysähtyy ihastelemaan tuntureitten laakeaa näköalaa. Tällaista ei näe missään muualla. Nyt ollaan osa tätä. Tässä on se Lappi, josta on puhuttu ja haaveiltu.

Niilanpään alla pysähdymme ruokatauolle. Purontapainen solisee kivien välissä. Siitä riittää vettä trangiaan. Viimeinen retkimuona tällä vaelluksella valmistuu. Tässä ruokatauossa on kaihoa, haikeutta. Joku pukee sanoiksi. ”eikö voitaisi olla vielä joku päivä täällä?”. Makoilemme varvikossa. Aurinko lämmittää hieman. Nuoriso juttelee. Naurunpurskahduksin muistellaan vaelluksen kohokohtia. Poikien teltan viime öisestä sijoittumisesta vesilammikkoon annetaan asiaankuuluvat kommentit.

Kollegan kanssa kuuntelemme juttelua. Toteamme vaelluksen onnistuneen. Vaeltajien iloiset ilmeet, puheet, naurun helähdykset ovat paras kurssipalaute. Omassa mielessä on huojentunut tunne. Jälleen tämä onnistui. Selvisimme ilman sairastumisia, vammoja. Hyvä mieli jää vaelluksen vetäjienkin mieliin pitkäksi aikaa. Uuden reissun suunnittelun voi jo mielessään aloittaa.

Vielä herättelemme Nooraa, joka nukkuu ruoan päälle sikeitä unia. Kollega kutittelee varvulla, houkuttelee matkan jatkamiseen. Noora tahtoisi nukkua. Ja mikäpä tässä olisi unet ottaa. Tuntureitten sylissä. Mutta matkaa on jatkettava. Tieva odottaa. Siellä saunan lämpö ja tuvan pehmeä patja.

Niilanpäällä kokoonnutaan vielä perinteiseen kuvaan. Niin tekevät tahoillaan Klasun ja Ainon ryhmä kuin Vesan, Antin ja Juhonkin ryhmä. Minnan ja Ninankin ryhmä niin tekevät vaikka kuvaa ei muistoksi jäänytkään. Jokaisen ryhmän yhteinen kokemus on, että koolla on ollut hieno vaellusryhmä. Ja unohtumaton vaellus – vaikkakin lyhyt. Kyllähän tämä moneen kertaan koulun oppitunnit voittaa. Me katselemme vielä Kopsuksen suuntaan. Sieltä tulimme. Idässä kohoavat Sokosti, Lumipäät, Vongoiva. Sinne emme nyt ehtineet. Keväthangilla sitten – ja ehkäpä ensi suvena.

Vaellus alkaa olla ohi..
Taivallamme poroerotuksen ohi Tievalle menevää ladun pohjaa. Viimeiset kilometrit mennään vaisuina. Mielessä ovat yöt tunturin sylissä, iltanuotioiden loimu, teltan hiljaisuus, ruskan puna tunturin kupeessa. Tästä jää kotiinkin vietävää. Muisteltavaa pitkän talven pimeisiin iltoihin.

Tievalla käydään ennen ruokaa pikaisesti suihkussa. Päivällisen jälkeen odottaa tyttöjen sauna. Pystytämme kollegan kanssa jälleen huoltopisteemme. Trangiat, kaasut, jäljelle jääneet eväät, kostuneet teltat palautetaan. Kotona odottaa niiden huolto, pesu, kuivaus.

Saunasta saapuu puhtoista, onnellisen oloista vaeltajaa. Illan tultua Vanhan Tievan olohuoneessa alkaa iltajuhlamme. Laulamme pari tuntia leirivihkomme biisejä, katsomme vaellusryhmien kuvia. Muistelemme tätä lyhyttä vaellustamme. Kolmen päivän aikana ehtii kuitenkin kulkea, nähdä, kokea, vaikuttua. Kollegojen kanssa pidämme vielä yhteisen palautetuokion. Käymme läpi ryhmiemme vaellusosuudet. Kuulemme toistemme suusta tyytyväisiä sanoja. Jaetaan onnen tunteita siitä, että kaikki meni hyvin. Että nuoriso vilpittömästi otti tämän vastaan ilolla. Sama onnen tunne jää mieleemme kun painumme unten maille.

 

Pe 2.9.

Aamupalalle saapuu hieman unisia, mutta levänneen oloisia vaeltajia. Pehmeä patja on antanut hyvät yöunet. Mielessä on onnen ja samalla onnistumisen tunnetta siitä, että vaellus on takana. Selvisimme siitä kunnialla. Tyytyväisin mielin lusikoidaan murot naamaan.

Inaria ja Ivaloa katsastamassa
Nousemme busseihin ja käännämme keulat kohti Inaria. Matkan varrella käydään läpi vielä muutamia opiskelijoiden tekemiä esitelmiä. Magneettimäen kohdalla avataan Jäämerentien historiaa. Kuulijoille valotetaan myös kultamaiden historiaa kuten Saariselän matkailun ensivaiheitakin. Vielä ennen Saamelaismuseoa pysähdymme Inarin saamelaiskirkon parkkiin. Kiertelemme vaitonaisina samelaiskirkon pientä sankarihautausmaata. Nuoret lueskelevat kivien nimiä, syntymä- ja kuolinaikoja, kaatumispaikkoja. Pieni, hienosti kunnostettu sankarihautausmaa hiljentää. Missä olisimme, jos näitä kiviä ei olisi täällä tai kotikirkkomme kankaalla ja niissä lukemattomissa kotiseutujemme kirkonkylissä?

Pysäköimme Siidan pihaan. Kullekin jaetaan Siidan täppä kaulukseen. Esittelijät puhuvat joukkomme pyörryksiin. Katsellaan ulkomuseon rakennuksia, Saraspään hopealöytöä. Ihastellaan vuoden kiertokulun kuvia, ihmetellään ahmanpoikien pienuutta. Saamelaismuseossa olisi katseltavaa vaikka päiväksi. Nuoriso on kuitenkin tottunut kolmen vartin tai 75 min tunteihin. Siinä ajassa ehtii käydä läpi toisen maailmansodan ja kylmänkin sodan vaiheet Berliinin muureineen. Miksei nyt yhtä Saamenmaan historiaa ehtisi.

Kylällä pyörimme matkamuistorysässä. Kollegojen kanssa juomme kahvit. Joskus ennen vanhaan tässä palveli iloisella mielellä nuori Lapin neito. Rupatteli ja tarjosi ilmaiseksi hymyn silmänruoasta puhumattakaan. Nyt ei muutamaan vuoteen ole palvelusta ollut tietoakaan. Tiskin täti konahtelee kuin koiralle, kun en löydä kolikkoa kyllin nopeaan. Asiakas on kiusankappale, turhake. Etelän mies häiritsee pohjoisen ihmisen rauhaa. Ei täällä hymystä tai hyvistä sanoista makseta. Jos ei kahvi kelpaa niin mene kotiisi – turishti!

Ostanpa matkamuistorysästä pari puukkoa kotiin viemiseksi. Ehkä niillä ei pilkkeitä voi vuolla. Mutta ovatpahan muistona. Kuskeille samaan kauppaan laitetaan parit puukot muistoksi. Kannatetaan nyt edes tällä rahalla Näkkäläjärven puotia.

Laskeudumme Ivalon kylälle. Hyvä että bussit on saatu pysähdyksiin, kun alkaa kilpajuoksu paikalliseen pitzeriaan. Palvelukykyhän on Ivalossa tunnettua tasoa. Pitäähän se tämmöisessä matkailukaupungissa niin ollakin. Pitzeriassa yksi ja sama täti rahastaa ja vääntää pitzaa. Pitzan odotusaika on inhimillinen: ”jottain puolisen tuntia”. Niinpä ehdimme kollegan kanssa kierrellä paikalliset matkamuistorysät. Sitten takaisin pitzaluukulle. Istumme ikkunan äären palleilla. Nautimme pitzamme veden kera. Katselemme kylän hiljaista elämää. Syksy on tullut tännekin. Kylä palaa arkeensa. Turisti on käynyt ja mennyt pois. Odotellaan talvea, lunta ja neljänkympin pakkasöitä. Ehkäpä meidänkin on aika valua kotiin päin.

Vielä ennen Tievalle paluuta piipahdamme Kaunispäällä. Kahvilan pihaan on tehty uusi näköalatorni. Retkeläistemme on vihittävä se käyttöön. Joukko ravaa portaat ylös. Juuso kiipeä kaiteelle ja ottaa paidan pois. Sitten riisutaan housutkin. Antaa pohjoisen tuulen puhaltaa ja vilvoittaa. Kyllä Pohjois-Karjalan pojan nahka sen kestää.

Ulla Maggan tarinaa ja illanviettoa
Tievalla Ulla Magga saapuu RAVillaan Vanhan Tievan pihaan. Paulus ei jaksanut lähteä, sanoo Ulla. Äänessä on pientä huolta ja haikeutta. Niin mekin olisimme taas mielellämme Pauluksen kanssa tavanneet. Ulla ottaa tilanteen ja kuulijat haltuunsa. Herkeämättä nuoriso kuuntelee Ullan tarinointia. Siinä kulkevat kuulijoiden silmissä nuoren Ullan matka Lontoosta kauas Lappiin. Kuljetaan hillasoilla Pauluksen kanssa, perustetaan koti, saadaan tytär. Täällä hoidetaan porotokkaa. Paulus kalastaa Luirolla, Kopsujärvellä, Uulalassa. Sitten tulevat turistit, japanilaiset, saksalaiset. Leirikoulun väki kuulee tuossa puolitoistatuntisessa enemmän kuin tähän asti on pohjoisen elämästä kirjoistaan lukenut. Vielä ennen ruoalle menoa hypistellään Ullan tekemiä vaatteita, nahkatöitä, naputellaan noitarumpua.

Illalla on jälleen edessä saunat ja Kakslauttasen virkistävä vesi. Saunomisen aikana pakkaamme bussit. Ruumaan latjataan siistiin läjään tarvikelaatikot, teltat, rinkat, eväät. Tilaa jää vielä matkakasseille ja ostoksillekin. Sitten kokoonnumme taas Vanhan Tievan tupaan. Tutoreitten iltaohjelma alkaa. Nähdään muku-muku –heimonelämää, kuullaan puujalkavitsejä, leikitään porukka pyörryksiin. Väliin lauletaan vihko kannesta kanteen. Ja kun ilta päättyy, soivat jokaisen huulilla Lapin äidin kehtolaulun ja Mäkilohiluoman iltalaulun sanat. Yhden jos toisen silmäkulmassa on kosteaa. Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Niin tämä vaellus, tämä Lapin retkemme, tämä iltamme.