jauru.....

      Lemmenjoki elokuussa 2010






    Ti 3.8.

    Lähden aamulla aikaisin, 5n maissa kohti pohjoista. Loppukesän aamu on valoisa. Eteläisen Suomen elokuinen helle vaihtuu koko ajan pohjoista kohti mentäessä viileämmäksi ja kosteammaksi. Kymmenet kerrat olen ajanut pohjoiseen Kuusamon, Kemijärven tai Savukosken kautta. Mennyt itäiseen Lappiin, Itäkairaan, sieluni maisemiin.

    Nyt on toisin. Olen lähtenyt pakoon syntymäpäivää, ehkäpä koko tätä ikääntymistäkin. Siksi maisemakin on nyt uusi. Pitkäaikainen unelma Lemmenjoen vaelluksesta on aika vihdoin toteuttaa. Vaikka eihän ole kuin vaivainen viikko kun palasin Itäkairasta. Viikon verran samottiin siellä puolijoukkueellisen porovaeltajajoukon kanssa. Taivallettiin Marivaarasta Tahvolle, Vongoivalle, Hammaskuruun, Luirolle, Kopsukselle. Olipahan se pientä reeniä uutta reissua varten. Ja jos ei muuta, niin opetti taas kaipaamaan yksinkulkemista.

    Kontiomäen Shellin jälkeen käännän Hiacen keulan kohti Paltamoa, Puolankaa, Pudasjärveä, Rovaniemeä. Yli 20 vuotta sitten ajoin kerimäkeläisten nuorten kanssa tätä tietä kohti Pallaksen ja Keimiötunturin vaellusta. Sekin vaellusnuoriso alkaa jo ikääntyä ja lähennellä neljää kymmentä. Aika rientää. Tempus fugit.

    Rovaniemellä etsiskelen ruokapaikkaa. Tyydyn lopulta tyhjänoloiseen Pizzeriaan ja Quattro Stagioniin. Citymarketista käyn vielä täydennystä eväisiini. Sitten on vuorossa jo Meltaus, Kittilä, Pokka. Kittilässä yritän etsiä retkeilykaupasta kaasua ja rinkan sadesuojaa. Matkalla olen tajunnut, että ehkäpä varakaasu voisi olla tarpeen. Pojalta lainaamani koekäytössä olevan uuden LJK-rinkan varusteisiin ei sadesuojaa kuulu. Rinkkaa olisi ulkoilutettava testivuorokausia varten. Vaellusrinkaksi siitä ei ole. Sen näkee jo yhdellä silmäyksellä. Rinkka on leveä ja turpoaa kuin Aunuksen mummot. Turhia rensseleitä ja solkia on koko pataljoonalle.

    Kittilän retkeilykauppa ei minulta montaa tähteä saa. Kaasua ei ole. Rinkan sadesuojakin on vain S-kokoa. Himoiten katson tarjouskorin Joutsenen untuvapusseja. Tosin tarjoushinta on etelän normaalihintaa kovempi. Pussitkin on ties kuinka kauan säilytetty kompressiossa. Mitäpä sitä nyt yhtä etelän vetelää varten retkivarusteita alkaisi täällä välppäämään. Kaasuakaan ei varmaan sitten Lapin sodan ole Kittilässä kukaan kysellyt. Yksi purkki löytyy Teboilin takavarastosta. Ja hintaa on niin kuin antiikkitavaralla yleensäkin.

    Pokkaa kohti ajaessa päällyste loppuu. Ikivanha asfaltti on pantu pakettiin. Lie viety Heinolan moottoritien tarpeisiin. Saavutan lopulta Hirvassalmen tienoon. Parkkeeraan Hiacen porotilan jälkeiselle hiekkakönkäälle. Kartasta olen tutkaillut, että tästä olisi parikymmentä kilometriä Lemmenjoelle, Morgam-Viipukselle ja Kultahaminaan. Njurgalahti ja venekyyti eivät nyt houkuttele. Haluan olla yhtä yksin kuin Itäkairassakin.

    Vaihdan kamppeet ja pakkaan rinkan täyteen. Taas on ylimääräistä tavaraa. Ruokaa ja vaatetta varmasti liikaa. Mutta mitään ei henno jättää poiskaan. Jalkaan laitan kumisaappaat ja vaelluskengät nostan rinkan liepeen alle roikkumaan. Alkumatkan jänkät näyttävät sen verran kosteilta, etten hirviä lähteä matkaan ilman kumisaapasta.

    Kello on jo iltakahdeksan tienoossa kun nostan rinkan pykälään. Selvittelen itseni läpi parista poroaidan portista. Sitten alan tarpoa jänkää. Suo on kosteaa. Kiertelen kantavampia kannaksia pitkin. Muutama puropahanen on ylitettävä loikalla. Onnistun kuitenkin säilyttämään kassit kuivana.

    Muutaman kilometrin tarpomisen jälkeen tavoitan poroaidan varren. Aidan vieressä kulkee poropolku. Sitä on ilo talsia. Keli on hieno. Ilma joltisenkin lämmin. Ilta-aurinko punertaa maisemaa. Parin tunnin kulkemisen jälkeen hämärtää jo hieman. Puoli yhdentoista tienoossa laskeskelen kulkeneeni jo vajaan peninkulman. Tavoitan Lakivaaran jälkeisen puropahasen. Sen varteen on asetuttava yöksi. Pitkä ajopäivä painaa jo. Pystytän teltan ja kokkailen pöperöt. Räkkää on melkoisesti. Kovin kauaa ei tee mieli istuskella ulkosalla. Tiskaan trangian. Nostan rinkan puun alle. Virittelen sadesuojan rinkan päälle. Sitten telttaan ja unille.

    Ajatukset pyörivät vielä matkan varrella. Pieni huoli tulevasta askarruttaa. Mitenkähän täällä menee? Vannoutuneelle Itäkairan kävijälle tämä on kuin aviorikos. Loukkaantuukohan Itäkaira minuun? Tällä se äijä nyt hupailee muitten kukkuloitten perään. Ei ole Itäkaira ensi kerran enää edes tunteakseen. Antaa tulla tuulta ja tulikiveä. Ajatus syntymäpäivästäkin ahdistaa päivä päivältä enemmän. Nyt tajuaa, että elämä karkaa käsistä. Parhaat vaelluspäivät on jo eletty ja nähty. Elämä alkaa olla enää pelkkää jäähdyttelyä.

     


    Ke 4.8.
    Aamun sää näyttää lupaavalta. Yöllä ripeksi hieman vettä. Tänään ei kuitenkaan sada. Poro kävi yöllä rapistelemassa teltan läheisyydessä. Puron solina siivitti unta.

    Kokkailen aamupöperöt. Kokoilen kamppeeni kasaan. Kumisaappaat jätän vaivaiskoivun alle. Otetaan tulomatkalla jalkaan, jos ylipäätään olen takaisin tulossa. Sitten matkaan. Seurailen poroaidan vartta. Aita nousee yhä ylemmäksi. Kaikkialla ympärilläni on laveasti polveilevaa tunturia. Välissä vetisiä jänkäkaistaleita, pieniä puropahasia. Itäkairan tapaiset terävät ja rakkaiset huiput puuttuvat kokonaan. Ei ole kurujakaan. Silmä lepää maisemassa. Yhtään kulkijaa ei näy. Porotkin ovat enimmäkseen vain yksinäisiä hirvaita. Samaa sukua siis olemme. Pari kertaa riekkopoikue pelmahtaa edestäni lentoon.

    Taivallan taukoja pitämättä. Sieltä täältä nappaan mustikoita ja jängän laidan hilloja suuhuni. Sállejotoaivin laidalta alkaa melkoisen kostea jänkä. Jo ylämaalla joutuu kierittelemään, ettei vaelluskenkä kastuisi. Keinottelen itseni yli poroaidasta ja kierrän jänkää pohjoisen puolelta. Jängän laidassa on melkoisesti hillaa. Niitä etsiskellen ylitän lopulta jängän. Eroan poroaidan varresta ja suuntaan kulkuani kohti kaukana häämöttävää Morgam-Viipusta.

    Viibosaivin etelälaitaa on mukava kulkea. Aivin laita nousee verkkaan. Yhä komeammat maisemat avautuvat kohti etelää. Lopulta saavutan Morgam-Viipuksen. Nousu Viipuksen huipulle tapahtuu kuin huomaamatta. Nyt voi jo rinkan laskea hetkeksi selästä. Edessä avautuu koko Lemmenjoen laakso. Maisemat ovat upeat. Kutsutaanhan tätä Lemmenjoen kanjoniksikin. Eipä puutu kuin muutama intiaani ja kavioiden kopse. Ehkäpä tämä on meidän Sierra Madremme. Eihän tällä tosin lemmen kanssa ole mitään tekemistä. Liekö nimensä mukaisesti koskaan lämminkään. Yhtä romantiikkaa ja kaihomieltä kaikki karttasanat. Taisivat läpinäijät ja –ämmit kusta aikanaan kartantekijöitä silmään pahan kerran. Luettelivat etelän vetelälle karttanimiä miten mieleen juolahti. Intoa puhkuen kartanvääntäjä raapusteli nimet kieli keskellä suuta karttalehdelle. Vittukeinon Peskihaaraakin nyt kun vaikka ajattelee, niin hymyilyttää.

    Viipuksella on lämmin. Napostelen hieman suklaapalaa. Otan talteen muutaman kuvan. Mieleen pyrkii ajatus, että tämän ehkä olisi halunnut näyttää pojillekin. Jospa he tulevat tänne joskus. Mutta hempeilyt sikseen. Aasi rinkan alle ja matkaan. On jo lähdettävä alas kohti Lemmenjokea.

    Viipukselta laskeutuminen on omanlaisensa seikkailu. Alkumatka on loivaa, polveilevaa poluntynkää. Lemmenjoen kanjoni avartuu alla. Sen takana nousee Ruitoskaidi ja Morganmaras. Koko tuon vastapäisen tunturilaidan halkaisee Morgamoja kuin mikäkin lemmenlaakso.

    Lasku jyrkkenee koko ajan sitä mukaa, mitä alemmaksi kohti laaksoa kulkee. Pieni pelko painaa persuksissa siitä, että painavan rinkan alla jalka lipeää ja nilkka tai polvi pettää alta. Hipsuttelen varoen kuin mikäkin eläkeukko. Laaksonenkin kehuu uusimmassa kirjassaan, miten nautinnollista oli ahkion kanssa talvikelissä sujutella Viipukselta jokivarteen. On se melkoinen erämies – niin teoissa kuin sanoissakin. Tällainen kuusenperseessä kasvanut kompurajalka joutuisi talvikelissä tekemään melkoisen ketunlenkin, että pääsisi ehjänä joelle. No nyt on kesä, eikä ahkio roiku perässä. Lopulta saavutan alamaan. Alan etsiskellä ylityspaikkaa. Vajaan kilometrin päästä yläjuoksulta sellainen löytyy, poroaidan vierestä.

    Ylityksen jälkeen jatkan matkaa Crockseilla kohti Morgamojaa. Nousen poroaidan vierustaa jyrkkänä putoavan pienen puropahasen varteen. Siinä on pienen tauon paikka. Tänään ei ole vielä tullut oikein syötyä mitään. Ojan vartta noustessa tulevat vastaan ensimmäiset kullankaivajien jäljet. Vaskaajia ei nyt näy. Kun saavutan Kultahaminan ja Morgamojan Kultalan välisen valtatien,  tulevat vastaan myöskin ensimmäiset vaeltajat tällä turneella. Koko eilisen illan ja tämän päivän olen kulkenut tapaamatta ketään. Oli vain jänkää, tunturin laitaa, poropolkuja, Morgam-Viipus. Nyt eteen tupsahtaa päiväreppulaisia. Muutama tyylikkäästi pukeutunut parempaa sukupuolta edustava pieni ryhmäkin retkikamppeissaan. Hajuveden merkki jää minulle arvoitukseksi. Varmaa on kuitenkin, ettei se rukiista ole.

    Hieman hämmentynein mielin tulen Morgamojan Kultalaan. Asetun rannan nuotiopaikalle ruoan tekoon. Selkäni takana on Kultala, vastapäätä Petronellan kukkulat, vieressä Morgamojan sauna. Sinne ei tosin ole asiaa muilla kuin varaustupalaisilla. Pöperöä kokkaillessani paikalle saapuu muitakin turisteja. On pariskuntia Saksanmaalta, Ranskasta, joku Suomestakin. Ulkomaalaisten toiminta on rivakkaa. Makuupussit laitetaan tuulettumaan. Vaihdetaan ylle after-hiket. Äkkiä tässä kokee olevansa ihan muusta maailmasta, tai ainakin toiselta vuosikymmeneltä.

    Syötyäni kokoan kamppeeni ja nousen ylätasangolle tuvan taakse. Löydän teltalleni pienen kolon vaivaiskoivun takaa. Sitten teen pienen lenkin Morgamojan varressa. Peseydyn purossa ja istuskelen rantakivikolla. Ojan varret on kaivettu kaikkialta vähintäänkin kertaalleen. Joku kaivaja on latjannut valtavan matkan kiviä pengerrykseksi ojan varteen. Tässä on mennyt monen miehen elämäntyö - pienen ojan varressa. Kultakaudella 1950-luvulla täällä oli elämää. Täällä majailivat Pellinen, Kulta-Korhonen, Ikola ja Kokko. Naapurivaltauksilla monet muut elinkautiset.

    Täällä vietti yhden syyskesän 1949 Petronella. Tuli tänne nuoren tumman geologi Säynäjärven kanssa. Kulkivat hurjan matkan nelostien varresta Hirvasvuopiolta. Vaelsivat kahden Kuivakurulta Sotajoelle, Ivalon Haminaan ja siitä Menesjärvelle. Huikea matka halki tuon erämaan Jänispäitten kautta Viipukselle ja lopulta tänne Morgamojalle. Mitä lienee nuori geologi reissun aikana kokenutkaan Petronellan kanssa. Petronella vei kultamiestenkin sydämet. Kokkaili, parsi ja pesi heidän vaatteitaan. Lämmitti rannan turvesaunaa. Nukkui nykyisen kämpän paikalla sijainneessa Korhosen kämpässä, jota myöhemmin alettiin Pellisen kämpäksi kutsua.

    Petronellan lähtö oli varmasti melkoinen tapaus kultamiesten elämässä. Poliisi vie Petronellan Ivalossa heidän käsistään. Laittaa tähtösen rautoihin ja kuljettaa etelään. Kultamiesten mieli on maassa. Raumalan Nipalta pääsee itku. Miestä on aivan läpsittävä lättyyn, että järki palaisi. Eikä Petronella tule enää koskaan takaisin. Vuosikymmenet kultamiesten mielissä on vielä toive nähdä tuo kesän suloinen olento. Mutta sitä kesää ei enää tule. Seireeni on poissa – iäti.

    Vielä hetken Morgamoja kukoistaa. Kämppää laajennetaan. Täällä oli kauppa, kahvila, lentokenttä Jäkälä-Äytsillä. Sitten yht’äkkiä kaikki oli ohi. Pellisen traaginen loppu, johon onneton rakkaus lienee hänet suistanut, on lopun alkua. Kokko muuttaa kylille Ranta-Marin viereen. Korhonen pakenee ulkomaille epäonnistunutta konesavottaansa. Jäljelle jäävät vain vanhentuneet elinkautiset yksinäisyydessään. Petronellan kukkulat muistuttamassa onnen ja toivon ajasta. Sitten on kaikki entinen kadonnut. Kulta-aikaa ei enää ole. Muistotkin haalistuvat vanhuuden myötä. Kuolema saapuu viimeisenä vieraana. Pyrkyreitten palstalta löytyy kaikille heille tilaa. Viimeinen valtaus ei ole suuren suuri. Arkku sopii siihen juuri ja juuri. Kullattua kirstua ei ole heillä kellään. Suurimmatkin isomukset on tuuli vienyt mennessään.

    Niin nopeasti katoaa tämä ihmisen elo. Hetken hurma, nuoruus, miehisyyden voima ja uho. Naisen käsi ja kosketus yhdessä kiihkeässä kesäillassa. Ja pian kaikki on mennyt. Jäljellä haalistuva muisto kesästä, joka ei enää koskaan palaa. Etkä mitään tätä saa mukaasi. Kaikki on mennyt. Seireenit ovat vain unelmien maassa. Ei Petronellaa oikeasti ole olemassakaan.

    Palaan teltalleni. Mönkkäreitten ääni kuuluu Kultalan valtatieltä. Jostain puron rannasta kaikuu aggregaattien iltasoitto. Ennen nukkumaan menoa katselen viereisen nuotiopaikan elämää. Nuorehko isä pienen tyttärensä kanssa paistaa räiskäleittä. Ajattelen tippa silmässä poikiani, joidenka kanssa on vaellettu monta reissua. Sekin on nyt mennyttä aikaa, eikä palaa koskaan. Kömmin telttaan. Sukellan Joutsenen mahaan. Nukuttavahan tässä on jos meinaa huomenna elää. Yöllä sataa. Ilma on muuttunut koleaksi. Tuulee pohjoisesta.

     


    To 5.8.

    Herään yöllä muutaman kerran kovaan vesisateeseen. Aamullakin sade yhä ropisee kankaaseen. Tuuli pieksää teltan liepeitä. Noustava kumminkin on. Kokkailen aamupöperön petäjän alla teltan takana pienessä sateessa. Eilinen aurinkoinen ja lämmin sää on poissa. On sumuista, kosteaa. Puhaltava tuuli tuntuu kylmältä. Teutaroin märän teltan läjään ja LJK:n liepeen alle.

    Matkaan vaan aasi! Nousen mönkkärin uraa pitkin kohti Pellisen lakea. Harmi, että nähtävää ei nyt juuri ole. Takana häämöttävät sumuverhon takana Petronellan kukkulat. Verhon taakse ne taisivat jäädä kultamiehiltäkin. Lienevätkö koskaan saaneet äidinrinnan jälkeen moista nähdä. Vaikka eiköhän se kaikki estetiikka ja erotiikka ole ylimainostettua nykyäänkin. Hyvä ruoka on aina parempaa. Vaikka ei sekään enää näillä vuosilla maistu siltä kuin nuorempana.

    Koetan ottaa muutaman kuvan Pellisenlaella. Tämän pitäisi kuvata Pellisen Jukan pään profiilia. Onkohan moinen huumori ollut hyväntahtoista vaiko ilkeää. Ehkäpä vain Pellinen sen itse tiesi.

    Lentokenttää olisi tehnyt mieli käydä vilkaisemassa. Tässä kelissä ei sateen pieksämässä sumuverhon taa jäävässä kiitoradassa lie paljon nähtävää. Niinpä erkanen mönkkärinuralta ja kiertelen Jäkälä-Äytsin laitoja kohti jokivartta. Aggregaatin laulu soi harmaan sumuverhon takaa. Tämänpäivän kullankaivaja on työmaallaan. Eldorado ei anna rauhaa. Pihlajakurun laidalta katselen kullankaivajan kömmänää. Sellaisesta tuskin Pelliset, Pihlajamäet ja Korhosen haaveilivatkaan. Kunnon kesähuvilan kokoinen talo. On varastoa, saunaa, mönkkäriä, aggregaattia, tynnöriä ja vaikka minkälaista tarvekalua pitkin kurun pohjaa. Alempana Jäkälä-Äytsin varressa kaivinkone rouhii maata. Ehkäpä kulta löytää etsijänsä. Joku etelän vetelä saa siitä korun kupeelleen.

    Pienessä sateessa laskeudun kohti Máttit Ravadaksen laitoja. Mielessä on monenlaisia kysymyksiä. Se, mitä olin tulopäivänä ajatellut tästä Lemmenjoesta kulkiessani yksin Pokan tien varresta, on pakko unohtaa. Ei tästä vanhasta kullankaivajien kanjonista ole enää mitään vanhaa jäljellä. Ei voi mitään sille, että koneellinen kullankaivuu ja mönkkäreitten armeija tuhoaa kansallispuiston idean. Miten olisi ollut viisasta antaa näitten kultamaitten säilyä vanhan ajan kullankaivuun kulttuurin kuvana. Kukin voisi kaivaa ja vaskata kultansa ilman konevoimaa.

    Luulisi ulkomaisten retkeilijöittenkin karsastavan tällaista puistonkäyttöä. Puiston säännöissä luetaan ukaasit siitä, ettet saa tehdä tulta muuanne kuin tulipaikoille. Yöpyminen on suotavaa vain telttapaikoilla. Jätteet on kuljetettava kotiin. Niin tulee puistossa ollakin. Putkaa, vankeutta ja linnaa sille, joka jättää tänne roskansa. Taikka virittää telttansa minne sattuu. Vaan miksi joku saa ajella valtoimenaan mönkkärillään. Bensiinin katku tervehtii kulkijaa. Toinen laulattaa aggregaattiaan yötä päivää. Joku saa raahata kaivinkoneet tänne korpeen ja raapia puiston ikiaikaiset purojen rannat raiskioksi. Jonkun päättäjän suhteellisuudentaju ei ehkä ole kohdallaan. Vaan eipä ole ikävä näille kultamaille enää.

    Laskeudun Máttit Ravadaksen rantaa myötäillen kohden itse Ravadasta. Ravadaksen nuotiopaikalla asetun tauolle. Nuori ranskalaispariskunta syö pussikeittoa halkovaraston seinustalla, suojassa sateelta. Heillä on varmaan hyvä suhde. Syödään kahden, kuljetaan kahden – lopun ikää. Laitan pienet kynsitulet ja kokkailen pyttipannua. Koetan hieman kuivailla samalla sateen kastelemaa paitaa ja sukkia. Pariskunta katoaa joen yli. Olikohan deodoranttini valinta väärä. Tai aamupuro liian vahvaa.

    Kokoillessani jo romppeitani kasaan tulee nuotiopaikalle keski-ikäinen pariskunta ja nuorehko nainen. Emme vaihda sanaakaan, mutta seuraan heidän tarinointiaan. Seurue on kevyehköllä joskin laadukkaalla varustuksella liikkeellä, ilmeisesti valtaukselle menossa. Ehkäpä minunkin on parempi jatkaa matkaa. Ettei joudu ajattelemaan syntiä. Mitäpä sitä kenenkin varustusta miettimään ja mittailemaan. Niinpä sipaisen yli Ravadaksesta ja alan taittaa taivalta kohti Ravadasköngästä. Vähitellen sade taukoaa. Maisema on silti kosteaa, sumuista. Kulkeminen maistuu yksinäisen puurtamiselta. Ajatukset risteilevät mielessä. Tietokone päässä rapisuttaa kiintolevyä. Muistot pulpahtelevat mieleen. Verkkokalvolla kulkee kuvia. Mukava täällä puolen Ravadasta on kulkea. Ei kuulu mönkkärin pärinä, ei aggregaatin soitto. Tulisiko tänne sittenkin joskus uudelleen. No ei nyt sentään!

    Saavutan Ravadaskönkään. Hymyilyttää hieman könkään aitaaminen. Tulee mieleen Korkeasaari. Täällä ei näy aitauksessa jääkarhua. On vain Ravadaksen putos. Parempihan se on aidata kauttaaltaan. Ei tämmöinen etelän vetelä pääse kurkkimaan ja putoamaan. Joku päivä varmaan Sokostikin aidataan – ja Luirojärvi. Ettei turisti puroa, kaadu, joudu uimasilleen. Parempi se on niin. Mikään ei ole niin viisas kuin ihminen. Paitsi Metsähallitus.

    Pidän taukoa Ravadaskönkään alapuolella. Täältä vielä kuitenkin voi katselle putousta. Kuivattelen taas paitaa. Kolmen nuoren vaeltajan seurue tulee myös tauolle. Nyökkäilemme kuten kuuluu. Sen kummempia sanoja ei vaihdeta. En muutenkaan ymmärrä, miksi tänne korpeen pitäisi tulla tarinoimaan. Sitä vartenhan täällä ollaan, että saa olla yksikseen ja hiljaa. Aikanaan sotavaltiossa opetettu nyökkäys riittää tervehdykseksi. Se on muistissa selkärangassa, vaikka en upseeri olekaan. Enkä siis siten herrasmieskään. Sotamiehillä ja kaikenkarvaisilla ylivääpeleillä pyyhitään korsun lattiaa kun sota tulee.

    Ylitän Ravadaksen. Nousu järveltä on melkoinen. Näkymät järvelle ovat hienot. Kanjonin laidan petäjikkö on komeaa. Siellä täällä on puolukkaa. Sieniä olisi vaikka koko armeijalle. Läpsyttelen kohti Lemmenjoen Kultalaa. Joelta kuuluu moottorin ääni. Etelän turisteja ajelutetaan. Polku on mukava kulkea. Maisema joelle hivelee silmää. Joen takana kohoaa Viipustunturit. Onhan tämä kanjoni maineensa veroinen. Kun ei vain näe kaikkea mitä takapihalla tapahtuu. Niinhän se on meidänkin elämässä. Pääasia, että kuisti on kunnossa ja etupiha puhtaana. Takapihalla saa olla vaikka mitä romua. Sisällä saa lyödä, ryypätä ja huutaa kunhan ei ääni naapuriin kuulu. Sehän on kuin elämää kansallispuistossa ja sen takamailla.

    Tallustelen Kultahaminaan. Satamassa on jokivene. Sen isäntä ja emäntä näyttävät menevän kotakartanoonsa. Pihalla on kymmenkunta mönkkäriä. Toinen mokoma varmasti purojen varressa. Könkäällä on telttoja kuin sotilasleirissä. Väki näyttää olevan tsekkejä, ranskalaisia, saksalaisia ja joku ruotsin sanakin kaikuu huoltorakennukselta päin. Hiippailen korvat luimussa ohi rakennusten etelän puolelle tannerta. Asetun tyhjälle nuotiopaikalle. Aivan sen lähistöllä on tsekkien telttaleiri. Asukkaat näyttävät kuitenkin pyörivän huoltorakennuksen suunnalla.

    Käyn virittämässä telttani ylös könkäälle kauemmas retkeilijöistä. Teltta on läpeensä märkä. Onneksi nyt ei kuitenkaan sada. Kyllä siinä yön yli pääsee. Nuotiopaikalla kokkailen iltapöperöä. Tänään joutuu paistamaan räiskäleitäkin. Tajuan nimittäin siinä istuessa ja paitaa vaihtaessa, että nythän on huomisaamuna Hiroshiman muistopäivä. Hiroshima muistuttaa joka vuosi myös omasta tragediastani, syntymäpäivästäni. Johan semmoisten kauheitten asioitten muistoksi voi muutaman letun tempaista. Vuoleskelen lettuja varten lastankin. Tsekkityttö kulkee ohi ja vilkuilee pelokkaana. Miettiikö Prahan lyyli, että olisiko puukon kanssa riehuvaa vanhaa äijää käytävä peräti pelkäämään.

    Tempoilen muutaman letun hillon kanssa naamariin. Koko taikinaa ei jaksa syödä erkkikään. Se tässä yksin vaeltelussa on harminsa. Eväitä jää jäljelle aina hullun lailla. Yksin ei jaksa syödä paljoakaan. Eikä tee usein mielikään syödäkään mitään kummaista. Puuro riittäisi minulle aivan hyvin koko viikon menyyksi. Mutta eipähän tarvitse jahkailla, että mitä syötäisiin. Ei tule siitäkään riitaa, niin kuin muistakaan pikkujutuista. Kuten nyt aamuheräämisestä, teltan paikasta, reitistä, vauhdista, tauoista, kelistä, jälkiruoasta ja siitä kummallako puolella telttaa arvoisa vaellustoveri haluaa nukkua. Tämähän on ihan sietämättömän kurjaa tämä yksinvaellus. Ilmankos oikeat retkeilijät katselevat yksinvaeltajaa säälien. Ei ole tuokaan mörökölli saanut ketään opponenttia mukaansa. Ei ole raukalla yhtään kohta entistä ystävää eikä riitapukaria mukana. Yksin joutuu äijäpaha perunansa keittämään ja herkkunsa syömään. Ei ole sillä ketään, joka sen kattilan likaisi. Ei se saa kuunnella kaverin suloista kuorsausta ja piereskelyä haistella. On sillä kurjaa! Häh-häh-hää.

    Teen vielä pienen lenkin ylhäällä varsinaisella telttailualueella. Ei ole tänne majoittuminen ja vessareissut keuhkotautisen hommaa. Näköalat kuitenkin ovat Puijon tornin luokkaa. Käyn vielä hammaspyykillä rannassa. Hyvin luistaa Jordan suussa kun ottaa mukiin vetensä jokiveneen Evinruden kupeesta. Voidelluin purukalustoin palaan teltalle. Laittelen rinkkaa taas sateelta suojaan. Tsekkityttö kömpii teltalleen ritarinsa viereen. Ennen sitä on vähän vaihdettava yöpaitaa ja laitettava tukkaa. Voi tuota nuoruutta kun se teetättää kaikkea ylimääräistä.. Hukkaan menee sekin työmaa – sanon minä. Prahan ritari kuorsaa jo.

     


    Pe 6.8.

    Heräilen seitsemän jälkeen. Naapurustossa aamuvirkku tsekki hakkaa halkoja. Ehkäpä tästä joutaa luterilainenkin syntinen nousemaan. Kompuroin nuotiopaikalle ja laittelen aamupuurot tulille. Muut vaeltajat näyttävät kokkailevan tuvalla. Puuroa lusikoidessani prahalaiset laittavat teltat läjään ja nostavat anatomicit selkään. Kohta kokoontuu puolijoukkueen verran tsekkivaeltajia Morgamojan suuntaan vievälle tieuralle. Sen suurempia elämöimättä joukko katoaa tunturin taa. Vain joku ruotsalaispariskunta jää teltalleen. Niinpä protestanttista työn etiikkaa noudattaen seuraan katolisia kanssavaeltajia ja alan minäkin tehdä lähtöä. Teltta läjään ja rinkka tiineeksi.

    Aamu näyttää lupaavalta. Ilma on aurinkoinen ja jo aamusta lämmin. Eilisestä sateesta, sumusta ja pohjoistuulesta ei ole tietoakaan. Tänään on se jokatoinenpäivä. Lupaa hyvää matkalla kohti Pokan tietä. Tupa tai mikä huoltorakennus lieneekään jää nyt tarkastamatta. Laitan Crocksit jalkaan ja rinkan selkään. Sitten kohti poroaitaa ja ylityspaikkaa. Entiseen aikaan tässä jossakin lähitienoo