Ti 3.8.
Lähden aamulla aikaisin, 5n maissa kohti pohjoista.
Loppukesän aamu on valoisa. Eteläisen Suomen elokuinen helle vaihtuu koko ajan
pohjoista kohti mentäessä viileämmäksi ja kosteammaksi. Kymmenet kerrat olen
ajanut pohjoiseen Kuusamon, Kemijärven tai Savukosken kautta. Mennyt itäiseen
Lappiin, Itäkairaan, sieluni maisemiin.
Nyt on toisin. Olen lähtenyt pakoon syntymäpäivää, ehkäpä
koko tätä ikääntymistäkin. Siksi maisemakin on nyt uusi. Pitkäaikainen unelma
Lemmenjoen vaelluksesta on aika vihdoin toteuttaa. Vaikka eihän ole kuin
vaivainen viikko kun palasin Itäkairasta. Viikon verran samottiin siellä
puolijoukkueellisen porovaeltajajoukon kanssa. Taivallettiin Marivaarasta
Tahvolle, Vongoivalle, Hammaskuruun, Luirolle, Kopsukselle. Olipahan se pientä
reeniä uutta reissua varten. Ja jos ei muuta, niin opetti taas kaipaamaan
yksinkulkemista.
Kontiomäen Shellin jälkeen käännän Hiacen keulan kohti
Paltamoa, Puolankaa, Pudasjärveä, Rovaniemeä. Yli 20 vuotta sitten ajoin
kerimäkeläisten nuorten kanssa tätä tietä kohti Pallaksen ja Keimiötunturin vaellusta.
Sekin vaellusnuoriso alkaa jo ikääntyä ja lähennellä neljää kymmentä. Aika
rientää. Tempus fugit.
Rovaniemellä etsiskelen ruokapaikkaa. Tyydyn lopulta
tyhjänoloiseen Pizzeriaan ja Quattro Stagioniin. Citymarketista käyn vielä
täydennystä eväisiini. Sitten on vuorossa jo Meltaus, Kittilä, Pokka.
Kittilässä yritän etsiä retkeilykaupasta kaasua ja rinkan sadesuojaa. Matkalla
olen tajunnut, että ehkäpä varakaasu voisi olla tarpeen. Pojalta lainaamani
koekäytössä olevan uuden LJK-rinkan varusteisiin ei sadesuojaa kuulu. Rinkkaa
olisi ulkoilutettava testivuorokausia varten. Vaellusrinkaksi siitä ei ole. Sen
näkee jo yhdellä silmäyksellä. Rinkka on leveä ja turpoaa kuin Aunuksen mummot.
Turhia rensseleitä ja solkia on koko pataljoonalle.
Kittilän retkeilykauppa ei minulta montaa tähteä saa. Kaasua
ei ole. Rinkan sadesuojakin on vain S-kokoa. Himoiten katson tarjouskorin
Joutsenen untuvapusseja. Tosin tarjoushinta on etelän normaalihintaa kovempi.
Pussitkin on ties kuinka kauan säilytetty kompressiossa. Mitäpä sitä nyt yhtä
etelän vetelää varten retkivarusteita alkaisi täällä välppäämään. Kaasuakaan ei
varmaan sitten Lapin sodan ole Kittilässä kukaan kysellyt. Yksi purkki löytyy
Teboilin takavarastosta. Ja hintaa on niin kuin antiikkitavaralla yleensäkin.
Pokkaa kohti ajaessa päällyste loppuu. Ikivanha asfaltti on
pantu pakettiin. Lie viety Heinolan moottoritien tarpeisiin. Saavutan lopulta Hirvassalmen
tienoon. Parkkeeraan Hiacen porotilan jälkeiselle hiekkakönkäälle. Kartasta
olen tutkaillut, että tästä olisi parikymmentä kilometriä Lemmenjoelle,
Morgam-Viipukselle ja Kultahaminaan. Njurgalahti ja venekyyti eivät nyt
houkuttele. Haluan olla yhtä yksin kuin Itäkairassakin.
Vaihdan kamppeet ja pakkaan rinkan täyteen. Taas on
ylimääräistä tavaraa. Ruokaa ja vaatetta varmasti liikaa. Mutta mitään ei henno
jättää poiskaan. Jalkaan laitan kumisaappaat ja vaelluskengät nostan rinkan
liepeen alle roikkumaan. Alkumatkan jänkät näyttävät sen verran kosteilta,
etten hirviä lähteä matkaan ilman kumisaapasta.
Kello on jo iltakahdeksan tienoossa kun nostan rinkan
pykälään. Selvittelen itseni läpi parista poroaidan portista. Sitten alan
tarpoa jänkää. Suo on kosteaa. Kiertelen kantavampia kannaksia pitkin. Muutama
puropahanen on ylitettävä loikalla. Onnistun kuitenkin säilyttämään kassit
kuivana.
Muutaman kilometrin tarpomisen jälkeen tavoitan poroaidan
varren. Aidan vieressä kulkee poropolku. Sitä on ilo talsia. Keli on hieno.
Ilma joltisenkin lämmin. Ilta-aurinko punertaa maisemaa. Parin tunnin
kulkemisen jälkeen hämärtää jo hieman. Puoli yhdentoista tienoossa laskeskelen
kulkeneeni jo vajaan peninkulman. Tavoitan Lakivaaran jälkeisen puropahasen.
Sen varteen on asetuttava yöksi. Pitkä ajopäivä painaa jo. Pystytän teltan ja
kokkailen pöperöt. Räkkää on melkoisesti. Kovin kauaa ei tee mieli istuskella
ulkosalla. Tiskaan trangian. Nostan rinkan puun alle. Virittelen sadesuojan
rinkan päälle. Sitten telttaan ja unille.
Ajatukset pyörivät vielä matkan varrella. Pieni huoli
tulevasta askarruttaa. Mitenkähän täällä menee? Vannoutuneelle Itäkairan
kävijälle tämä on kuin aviorikos. Loukkaantuukohan Itäkaira minuun? Tällä se
äijä nyt hupailee muitten kukkuloitten perään. Ei ole Itäkaira ensi kerran enää
edes tunteakseen. Antaa tulla tuulta ja tulikiveä. Ajatus syntymäpäivästäkin
ahdistaa päivä päivältä enemmän. Nyt tajuaa, että elämä karkaa käsistä. Parhaat
vaelluspäivät on jo eletty ja nähty. Elämä alkaa olla enää pelkkää jäähdyttelyä.
Ke 4.8.
Aamun sää näyttää lupaavalta. Yöllä ripeksi hieman vettä. Tänään ei kuitenkaan
sada. Poro kävi yöllä rapistelemassa teltan läheisyydessä. Puron solina
siivitti unta.
Kokkailen aamupöperöt. Kokoilen kamppeeni kasaan.
Kumisaappaat jätän vaivaiskoivun alle. Otetaan tulomatkalla jalkaan, jos
ylipäätään olen takaisin tulossa. Sitten matkaan. Seurailen poroaidan vartta.
Aita nousee yhä ylemmäksi. Kaikkialla ympärilläni on laveasti polveilevaa
tunturia. Välissä vetisiä jänkäkaistaleita, pieniä puropahasia. Itäkairan
tapaiset terävät ja rakkaiset huiput puuttuvat kokonaan. Ei ole kurujakaan.
Silmä lepää maisemassa. Yhtään kulkijaa ei näy. Porotkin ovat enimmäkseen vain
yksinäisiä hirvaita. Samaa sukua siis olemme. Pari kertaa riekkopoikue
pelmahtaa edestäni lentoon.
Taivallan taukoja pitämättä. Sieltä täältä nappaan
mustikoita ja jängän laidan hilloja suuhuni. Sállejotoaivin laidalta alkaa
melkoisen kostea jänkä. Jo ylämaalla joutuu kierittelemään, ettei vaelluskenkä
kastuisi. Keinottelen itseni yli poroaidasta ja kierrän jänkää pohjoisen
puolelta. Jängän laidassa on melkoisesti hillaa. Niitä etsiskellen ylitän
lopulta jängän. Eroan poroaidan varresta ja suuntaan kulkuani kohti kaukana
häämöttävää Morgam-Viipusta.
Viibosaivin etelälaitaa on mukava kulkea. Aivin laita nousee
verkkaan. Yhä komeammat maisemat avautuvat kohti etelää. Lopulta saavutan
Morgam-Viipuksen. Nousu Viipuksen huipulle tapahtuu kuin huomaamatta. Nyt voi
jo rinkan laskea hetkeksi selästä. Edessä avautuu koko Lemmenjoen laakso.
Maisemat ovat upeat. Kutsutaanhan tätä Lemmenjoen kanjoniksikin. Eipä puutu
kuin muutama intiaani ja kavioiden kopse. Ehkäpä tämä on meidän Sierra
Madremme. Eihän tällä tosin lemmen kanssa ole mitään tekemistä. Liekö nimensä
mukaisesti koskaan lämminkään. Yhtä romantiikkaa ja kaihomieltä kaikki
karttasanat. Taisivat läpinäijät ja ämmit kusta aikanaan kartantekijöitä
silmään pahan kerran. Luettelivat etelän vetelälle karttanimiä miten mieleen
juolahti. Intoa puhkuen kartanvääntäjä raapusteli nimet kieli keskellä suuta
karttalehdelle. Vittukeinon Peskihaaraakin nyt kun vaikka ajattelee, niin
hymyilyttää.
Viipuksella on lämmin. Napostelen hieman suklaapalaa. Otan
talteen muutaman kuvan. Mieleen pyrkii ajatus, että tämän ehkä olisi halunnut
näyttää pojillekin. Jospa he tulevat tänne joskus. Mutta hempeilyt sikseen.
Aasi rinkan alle ja matkaan. On jo lähdettävä alas kohti Lemmenjokea.
Viipukselta laskeutuminen on omanlaisensa seikkailu.
Alkumatka on loivaa, polveilevaa poluntynkää. Lemmenjoen kanjoni avartuu alla.
Sen takana nousee Ruitoskaidi ja Morganmaras. Koko tuon vastapäisen
tunturilaidan halkaisee Morgamoja kuin mikäkin lemmenlaakso.
Lasku jyrkkenee koko ajan sitä mukaa, mitä alemmaksi kohti
laaksoa kulkee. Pieni pelko painaa persuksissa siitä, että painavan rinkan alla
jalka lipeää ja nilkka tai polvi pettää alta. Hipsuttelen varoen kuin mikäkin
eläkeukko. Laaksonenkin kehuu uusimmassa kirjassaan, miten nautinnollista oli
ahkion kanssa talvikelissä sujutella Viipukselta jokivarteen. On se melkoinen
erämies niin teoissa kuin sanoissakin. Tällainen kuusenperseessä kasvanut
kompurajalka joutuisi talvikelissä tekemään melkoisen ketunlenkin, että pääsisi
ehjänä joelle. No nyt on kesä, eikä ahkio roiku perässä. Lopulta saavutan
alamaan. Alan etsiskellä ylityspaikkaa. Vajaan kilometrin päästä yläjuoksulta
sellainen löytyy, poroaidan vierestä.
Ylityksen jälkeen jatkan matkaa Crockseilla kohti Morgamojaa.
Nousen poroaidan vierustaa jyrkkänä putoavan pienen puropahasen varteen. Siinä
on pienen tauon paikka. Tänään ei ole vielä tullut oikein syötyä mitään. Ojan
vartta noustessa tulevat vastaan ensimmäiset kullankaivajien jäljet. Vaskaajia
ei nyt näy. Kun saavutan Kultahaminan ja Morgamojan Kultalan välisen
valtatien, tulevat vastaan myöskin ensimmäiset vaeltajat tällä turneella. Koko
eilisen illan ja tämän päivän olen kulkenut tapaamatta ketään. Oli vain jänkää,
tunturin laitaa, poropolkuja, Morgam-Viipus. Nyt eteen tupsahtaa
päiväreppulaisia. Muutama tyylikkäästi pukeutunut parempaa sukupuolta edustava
pieni ryhmäkin retkikamppeissaan. Hajuveden merkki jää minulle arvoitukseksi.
Varmaa on kuitenkin, ettei se rukiista ole.
Hieman hämmentynein mielin tulen Morgamojan Kultalaan.
Asetun rannan nuotiopaikalle ruoan tekoon. Selkäni takana on Kultala,
vastapäätä Petronellan kukkulat, vieressä Morgamojan sauna. Sinne ei tosin ole
asiaa muilla kuin varaustupalaisilla. Pöperöä kokkaillessani paikalle saapuu
muitakin turisteja. On pariskuntia Saksanmaalta, Ranskasta, joku Suomestakin.
Ulkomaalaisten toiminta on rivakkaa. Makuupussit laitetaan tuulettumaan.
Vaihdetaan ylle after-hiket. Äkkiä tässä kokee olevansa ihan muusta maailmasta,
tai ainakin toiselta vuosikymmeneltä.
Syötyäni kokoan kamppeeni ja nousen ylätasangolle tuvan
taakse. Löydän teltalleni pienen kolon vaivaiskoivun takaa. Sitten teen pienen
lenkin Morgamojan varressa. Peseydyn purossa ja istuskelen rantakivikolla. Ojan
varret on kaivettu kaikkialta vähintäänkin kertaalleen. Joku kaivaja on
latjannut valtavan matkan kiviä pengerrykseksi ojan varteen. Tässä on mennyt
monen miehen elämäntyö - pienen ojan varressa. Kultakaudella 1950-luvulla
täällä oli elämää. Täällä majailivat Pellinen, Kulta-Korhonen, Ikola ja Kokko.
Naapurivaltauksilla monet muut elinkautiset.
Täällä vietti yhden syyskesän 1949 Petronella. Tuli tänne
nuoren tumman geologi Säynäjärven kanssa. Kulkivat hurjan matkan nelostien
varresta Hirvasvuopiolta. Vaelsivat kahden Kuivakurulta Sotajoelle, Ivalon
Haminaan ja siitä Menesjärvelle. Huikea matka halki tuon erämaan Jänispäitten
kautta Viipukselle ja lopulta tänne Morgamojalle. Mitä lienee nuori geologi
reissun aikana kokenutkaan Petronellan kanssa. Petronella vei kultamiestenkin
sydämet. Kokkaili, parsi ja pesi heidän vaatteitaan. Lämmitti rannan
turvesaunaa. Nukkui nykyisen kämpän paikalla sijainneessa Korhosen kämpässä,
jota myöhemmin alettiin Pellisen kämpäksi kutsua.
Petronellan lähtö oli varmasti melkoinen tapaus kultamiesten
elämässä. Poliisi vie Petronellan Ivalossa heidän käsistään. Laittaa tähtösen
rautoihin ja kuljettaa etelään. Kultamiesten mieli on maassa. Raumalan Nipalta
pääsee itku. Miestä on aivan läpsittävä lättyyn, että järki palaisi. Eikä
Petronella tule enää koskaan takaisin. Vuosikymmenet kultamiesten mielissä on
vielä toive nähdä tuo kesän suloinen olento. Mutta sitä kesää ei enää tule.
Seireeni on poissa iäti.
Vielä hetken Morgamoja kukoistaa. Kämppää laajennetaan. Täällä
oli kauppa, kahvila, lentokenttä Jäkälä-Äytsillä. Sitten yhtäkkiä kaikki oli
ohi. Pellisen traaginen loppu, johon onneton rakkaus lienee hänet suistanut, on
lopun alkua. Kokko muuttaa kylille Ranta-Marin viereen. Korhonen pakenee
ulkomaille epäonnistunutta konesavottaansa. Jäljelle jäävät vain vanhentuneet
elinkautiset yksinäisyydessään. Petronellan kukkulat muistuttamassa onnen ja
toivon ajasta. Sitten on kaikki entinen kadonnut. Kulta-aikaa ei enää ole.
Muistotkin haalistuvat vanhuuden myötä. Kuolema saapuu viimeisenä vieraana.
Pyrkyreitten palstalta löytyy kaikille heille tilaa. Viimeinen valtaus ei ole
suuren suuri. Arkku sopii siihen juuri ja juuri. Kullattua kirstua ei ole
heillä kellään. Suurimmatkin isomukset on tuuli vienyt mennessään.
Niin nopeasti katoaa tämä ihmisen elo. Hetken hurma,
nuoruus, miehisyyden voima ja uho. Naisen käsi ja kosketus yhdessä kiihkeässä
kesäillassa. Ja pian kaikki on mennyt. Jäljellä haalistuva muisto kesästä, joka
ei enää koskaan palaa. Etkä mitään tätä saa mukaasi. Kaikki on mennyt. Seireenit
ovat vain unelmien maassa. Ei Petronellaa oikeasti ole olemassakaan.
Palaan teltalleni. Mönkkäreitten ääni kuuluu Kultalan
valtatieltä. Jostain puron rannasta kaikuu aggregaattien iltasoitto. Ennen nukkumaan
menoa katselen viereisen nuotiopaikan elämää. Nuorehko isä pienen tyttärensä
kanssa paistaa räiskäleittä. Ajattelen tippa silmässä poikiani, joidenka kanssa
on vaellettu monta reissua. Sekin on nyt mennyttä aikaa, eikä palaa koskaan.
Kömmin telttaan. Sukellan Joutsenen mahaan. Nukuttavahan tässä on jos meinaa
huomenna elää. Yöllä sataa. Ilma on muuttunut koleaksi. Tuulee pohjoisesta.
To 5.8.
Herään yöllä muutaman kerran kovaan vesisateeseen. Aamullakin
sade yhä ropisee kankaaseen. Tuuli pieksää teltan liepeitä. Noustava kumminkin
on. Kokkailen aamupöperön petäjän alla teltan takana pienessä sateessa. Eilinen
aurinkoinen ja lämmin sää on poissa. On sumuista, kosteaa. Puhaltava tuuli
tuntuu kylmältä. Teutaroin märän teltan läjään ja LJK:n liepeen alle.
Matkaan vaan aasi! Nousen mönkkärin uraa pitkin kohti
Pellisen lakea. Harmi, että nähtävää ei nyt juuri ole. Takana häämöttävät
sumuverhon takana Petronellan kukkulat. Verhon taakse ne taisivat jäädä
kultamiehiltäkin. Lienevätkö koskaan saaneet äidinrinnan jälkeen moista nähdä.
Vaikka eiköhän se kaikki estetiikka ja erotiikka ole ylimainostettua
nykyäänkin. Hyvä ruoka on aina parempaa. Vaikka ei sekään enää näillä vuosilla
maistu siltä kuin nuorempana.
Koetan ottaa muutaman kuvan Pellisenlaella. Tämän pitäisi
kuvata Pellisen Jukan pään profiilia. Onkohan moinen huumori ollut
hyväntahtoista vaiko ilkeää. Ehkäpä vain Pellinen sen itse tiesi.
Lentokenttää olisi tehnyt mieli käydä vilkaisemassa. Tässä
kelissä ei sateen pieksämässä sumuverhon taa jäävässä kiitoradassa lie paljon
nähtävää. Niinpä erkanen mönkkärinuralta ja kiertelen Jäkälä-Äytsin laitoja
kohti jokivartta. Aggregaatin laulu soi harmaan sumuverhon takaa. Tämänpäivän
kullankaivaja on työmaallaan. Eldorado ei anna rauhaa. Pihlajakurun laidalta
katselen kullankaivajan kömmänää. Sellaisesta tuskin Pelliset, Pihlajamäet ja
Korhosen haaveilivatkaan. Kunnon kesähuvilan kokoinen talo. On varastoa,
saunaa, mönkkäriä, aggregaattia, tynnöriä ja vaikka minkälaista tarvekalua
pitkin kurun pohjaa. Alempana Jäkälä-Äytsin varressa kaivinkone rouhii maata.
Ehkäpä kulta löytää etsijänsä. Joku etelän vetelä saa siitä korun kupeelleen.
Pienessä sateessa laskeudun kohti Máttit Ravadaksen laitoja.
Mielessä on monenlaisia kysymyksiä. Se, mitä olin tulopäivänä ajatellut tästä Lemmenjoesta
kulkiessani yksin Pokan tien varresta, on pakko unohtaa. Ei tästä vanhasta
kullankaivajien kanjonista ole enää mitään vanhaa jäljellä. Ei voi mitään
sille, että koneellinen kullankaivuu ja mönkkäreitten armeija tuhoaa
kansallispuiston idean. Miten olisi ollut viisasta antaa näitten kultamaitten
säilyä vanhan ajan kullankaivuun kulttuurin kuvana. Kukin voisi kaivaa ja
vaskata kultansa ilman konevoimaa.
Luulisi ulkomaisten retkeilijöittenkin karsastavan tällaista
puistonkäyttöä. Puiston säännöissä luetaan ukaasit siitä, ettet saa tehdä tulta
muuanne kuin tulipaikoille. Yöpyminen on suotavaa vain telttapaikoilla. Jätteet
on kuljetettava kotiin. Niin tulee puistossa ollakin. Putkaa, vankeutta ja
linnaa sille, joka jättää tänne roskansa. Taikka virittää telttansa minne
sattuu. Vaan miksi joku saa ajella valtoimenaan mönkkärillään. Bensiinin katku
tervehtii kulkijaa. Toinen laulattaa aggregaattiaan yötä päivää. Joku saa raahata
kaivinkoneet tänne korpeen ja raapia puiston ikiaikaiset purojen rannat raiskioksi.
Jonkun päättäjän suhteellisuudentaju ei ehkä ole kohdallaan. Vaan eipä ole
ikävä näille kultamaille enää.
Laskeudun Máttit Ravadaksen rantaa myötäillen kohden itse
Ravadasta. Ravadaksen nuotiopaikalla asetun tauolle. Nuori ranskalaispariskunta
syö pussikeittoa halkovaraston seinustalla, suojassa sateelta. Heillä on
varmaan hyvä suhde. Syödään kahden, kuljetaan kahden lopun ikää. Laitan
pienet kynsitulet ja kokkailen pyttipannua. Koetan hieman kuivailla samalla
sateen kastelemaa paitaa ja sukkia. Pariskunta katoaa joen yli. Olikohan
deodoranttini valinta väärä. Tai aamupuro liian vahvaa.
Kokoillessani jo romppeitani kasaan tulee nuotiopaikalle
keski-ikäinen pariskunta ja nuorehko nainen. Emme vaihda sanaakaan, mutta
seuraan heidän tarinointiaan. Seurue on kevyehköllä joskin laadukkaalla varustuksella
liikkeellä, ilmeisesti valtaukselle menossa. Ehkäpä minunkin on parempi jatkaa
matkaa. Ettei joudu ajattelemaan syntiä. Mitäpä sitä kenenkin varustusta
miettimään ja mittailemaan. Niinpä sipaisen yli Ravadaksesta ja alan taittaa
taivalta kohti Ravadasköngästä. Vähitellen sade taukoaa. Maisema on silti
kosteaa, sumuista. Kulkeminen maistuu yksinäisen puurtamiselta. Ajatukset
risteilevät mielessä. Tietokone päässä rapisuttaa kiintolevyä. Muistot
pulpahtelevat mieleen. Verkkokalvolla kulkee kuvia. Mukava täällä puolen
Ravadasta on kulkea. Ei kuulu mönkkärin pärinä, ei aggregaatin soitto. Tulisiko
tänne sittenkin joskus uudelleen. No ei nyt sentään!
Saavutan Ravadaskönkään. Hymyilyttää hieman könkään
aitaaminen. Tulee mieleen Korkeasaari. Täällä ei näy aitauksessa jääkarhua. On
vain Ravadaksen putos. Parempihan se on aidata kauttaaltaan. Ei tämmöinen
etelän vetelä pääse kurkkimaan ja putoamaan. Joku päivä varmaan Sokostikin
aidataan ja Luirojärvi. Ettei turisti puroa, kaadu, joudu uimasilleen.
Parempi se on niin. Mikään ei ole niin viisas kuin ihminen. Paitsi
Metsähallitus.
Pidän taukoa Ravadaskönkään alapuolella. Täältä vielä kuitenkin
voi katselle putousta. Kuivattelen taas paitaa. Kolmen nuoren vaeltajan seurue
tulee myös tauolle. Nyökkäilemme kuten kuuluu. Sen kummempia sanoja ei
vaihdeta. En muutenkaan ymmärrä, miksi tänne korpeen pitäisi tulla tarinoimaan.
Sitä vartenhan täällä ollaan, että saa olla yksikseen ja hiljaa. Aikanaan
sotavaltiossa opetettu nyökkäys riittää tervehdykseksi. Se on muistissa selkärangassa,
vaikka en upseeri olekaan. Enkä siis siten herrasmieskään. Sotamiehillä ja
kaikenkarvaisilla ylivääpeleillä pyyhitään korsun lattiaa kun sota tulee.
Ylitän Ravadaksen. Nousu järveltä on melkoinen. Näkymät
järvelle ovat hienot. Kanjonin laidan petäjikkö on komeaa. Siellä täällä on
puolukkaa. Sieniä olisi vaikka koko armeijalle. Läpsyttelen kohti Lemmenjoen
Kultalaa. Joelta kuuluu moottorin ääni. Etelän turisteja ajelutetaan. Polku on
mukava kulkea. Maisema joelle hivelee silmää. Joen takana kohoaa
Viipustunturit. Onhan tämä kanjoni maineensa veroinen. Kun ei vain näe kaikkea
mitä takapihalla tapahtuu. Niinhän se on meidänkin elämässä. Pääasia, että
kuisti on kunnossa ja etupiha puhtaana. Takapihalla saa olla vaikka mitä romua.
Sisällä saa lyödä, ryypätä ja huutaa kunhan ei ääni naapuriin kuulu. Sehän on
kuin elämää kansallispuistossa ja sen takamailla.
Tallustelen Kultahaminaan. Satamassa on jokivene. Sen isäntä
ja emäntä näyttävät menevän kotakartanoonsa. Pihalla on kymmenkunta mönkkäriä.
Toinen mokoma varmasti purojen varressa. Könkäällä on telttoja kuin
sotilasleirissä. Väki näyttää olevan tsekkejä, ranskalaisia, saksalaisia ja
joku ruotsin sanakin kaikuu huoltorakennukselta päin. Hiippailen korvat
luimussa ohi rakennusten etelän puolelle tannerta. Asetun tyhjälle
nuotiopaikalle. Aivan sen lähistöllä on tsekkien telttaleiri. Asukkaat
näyttävät kuitenkin pyörivän huoltorakennuksen suunnalla.
Käyn virittämässä telttani ylös könkäälle kauemmas
retkeilijöistä. Teltta on läpeensä märkä. Onneksi nyt ei kuitenkaan sada. Kyllä
siinä yön yli pääsee. Nuotiopaikalla kokkailen iltapöperöä. Tänään joutuu
paistamaan räiskäleitäkin. Tajuan nimittäin siinä istuessa ja paitaa
vaihtaessa, että nythän on huomisaamuna Hiroshiman muistopäivä. Hiroshima
muistuttaa joka vuosi myös omasta tragediastani, syntymäpäivästäni. Johan
semmoisten kauheitten asioitten muistoksi voi muutaman letun tempaista.
Vuoleskelen lettuja varten lastankin. Tsekkityttö kulkee ohi ja vilkuilee
pelokkaana. Miettiikö Prahan lyyli, että olisiko puukon kanssa riehuvaa vanhaa
äijää käytävä peräti pelkäämään.
Tempoilen muutaman letun hillon kanssa naamariin. Koko
taikinaa ei jaksa syödä erkkikään. Se tässä yksin vaeltelussa on harminsa.
Eväitä jää jäljelle aina hullun lailla. Yksin ei jaksa syödä paljoakaan. Eikä
tee usein mielikään syödäkään mitään kummaista. Puuro riittäisi minulle aivan
hyvin koko viikon menyyksi. Mutta eipähän tarvitse jahkailla, että mitä
syötäisiin. Ei tule siitäkään riitaa, niin kuin muistakaan pikkujutuista. Kuten
nyt aamuheräämisestä, teltan paikasta, reitistä, vauhdista, tauoista, kelistä,
jälkiruoasta ja siitä kummallako puolella telttaa arvoisa vaellustoveri haluaa
nukkua. Tämähän on ihan sietämättömän kurjaa tämä yksinvaellus. Ilmankos oikeat
retkeilijät katselevat yksinvaeltajaa säälien. Ei ole tuokaan mörökölli saanut
ketään opponenttia mukaansa. Ei ole raukalla yhtään kohta entistä ystävää eikä
riitapukaria mukana. Yksin joutuu äijäpaha perunansa keittämään ja herkkunsa
syömään. Ei ole sillä ketään, joka sen kattilan likaisi. Ei se saa kuunnella
kaverin suloista kuorsausta ja piereskelyä haistella. On sillä kurjaa! Häh-häh-hää.
Teen vielä pienen lenkin ylhäällä varsinaisella
telttailualueella. Ei ole tänne majoittuminen ja vessareissut keuhkotautisen
hommaa. Näköalat kuitenkin ovat Puijon tornin luokkaa. Käyn vielä
hammaspyykillä rannassa. Hyvin luistaa Jordan suussa kun ottaa mukiin vetensä jokiveneen
Evinruden kupeesta. Voidelluin purukalustoin palaan teltalle. Laittelen rinkkaa
taas sateelta suojaan. Tsekkityttö kömpii teltalleen ritarinsa viereen. Ennen
sitä on vähän vaihdettava yöpaitaa ja laitettava tukkaa. Voi tuota nuoruutta
kun se teetättää kaikkea ylimääräistä.. Hukkaan menee sekin työmaa sanon minä.
Prahan ritari kuorsaa jo.
Pe 6.8.
Heräilen seitsemän jälkeen. Naapurustossa aamuvirkku tsekki
hakkaa halkoja. Ehkäpä tästä joutaa luterilainenkin syntinen nousemaan.
Kompuroin nuotiopaikalle ja laittelen aamupuurot tulille. Muut vaeltajat
näyttävät kokkailevan tuvalla. Puuroa lusikoidessani prahalaiset laittavat
teltat läjään ja nostavat anatomicit selkään. Kohta kokoontuu puolijoukkueen
verran tsekkivaeltajia Morgamojan suuntaan vievälle tieuralle. Sen suurempia
elämöimättä joukko katoaa tunturin taa. Vain joku ruotsalaispariskunta jää
teltalleen. Niinpä protestanttista työn etiikkaa noudattaen seuraan katolisia kanssavaeltajia
ja alan minäkin tehdä lähtöä. Teltta läjään ja rinkka tiineeksi.
Aamu näyttää lupaavalta. Ilma on aurinkoinen ja jo aamusta
lämmin. Eilisestä sateesta, sumusta ja pohjoistuulesta ei ole tietoakaan.
Tänään on se jokatoinenpäivä. Lupaa hyvää matkalla kohti Pokan tietä. Tupa tai
mikä huoltorakennus lieneekään jää nyt tarkastamatta. Laitan Crocksit jalkaan
ja rinkan selkään. Sitten kohti poroaitaa ja ylityspaikkaa. Entiseen aikaan
tässä jossakin lähitienoo
