Porojen matkassa 28.7.- 4.8.2006
- pitkin Saariselkää ja Itäkairaa.

 

 

Tämä tarina kertoo porojen matkasta Itäkairaan. Kesä on 2006. Tarina on tosi vain omassa päässäni. Ehkä se oli heille nuoruuden kesä. Ihana matka Lappiin.
Kaikkea ei voi kirjoittaa. Sensuroida täytyy ajatuksiaankin. Kun palaa ihmisten ilmoille, alkaa vatulointi. Tunturissa on eri elämä. Täällä toinen. Ne eivät käy yksiin. Pitää ymmärtää, että vaellus on kuin uni. Se on muuta kuin tämä arki. Mikä vaelluksella on totta - ei täällä ole. Siellä on toinen etiikka. Toinen laita tietä. Toiset asiat. Toinen maailma asuu siellä. Siellä olet vapaa. Täällä kaiken vanki. Täällä pitäisi opetella olemaan ajattelematta. Silleen ei loukkaisi ketään. Aina sitä on kuitenkin toisten tiellä. Sanoi tai ajatteli. Tarina alkaa.

Ensin luonnehdin persoonia. Luonnehdinnat ovat omiani. En ole psykiatri. Siksi niitä ei pidä ottaa vakavasti. Minä vain omassa päässäni olen näin observoinut. Muuta ei siellä olekaan. Pienen pieni observatorio vain.

 

Hannu. Sanotaan Soppa vaan. Lehmon Beckenbauer. Sylkee nahkakuulan vaikka avaimenreiŽästä. Puhuu harvakseltaan. Tekee enemmän. Kevään ylioppilas. Vaelluksen eleetön mutta vastuullinen apuveturi.

 

Miika. Sanotaan että Soikkeli. Warettajien kuningas. Kulkee kuin kurki suolla. Jalkoja riittää hänellä. Suorittaa ihmiskoetta kansatieteen laitokselle. Miten vähillä vaatteilla voi tulla toimeen pohjoisessa. Tehtäessä unohdettiin hermot. Siksi kulkee aina hyvällä päällä. ”Tarviitko? Minulla ois se levyllä!”

 

Rampe (oik.). Kävelevä MAOL. Tiedemies. Kontrollifriikki. Vaellus on pelkkää tiedettä. Derivoi polun mutkat. Maaston vaihtelu on pelkkää algoritmia. Laskee muonasta joulet, beccerellit ja fotonit. Kieltäytyy laktoosista ja maltoosista. Ei hyväksy laskennallista poikkeamaa eikä epävarmuutta. Leukaparta muistuttaa Leninistä. ”Laskettaisko nyt joulet? Ootko ihan varma?”

 

Juho. Mr Feeder. Sotvaaja. Joka äidin toivevävy. En tiedä onko hämäläisiä vai näytteleekö hän. Jos Soppa on majakka, niin Mr Feeder on perävaunu. Kyseenalaistaa yleiset totuudet. Tekee tytöille permanentin. ”Tuolta vessalta!”

 

Heikki. Suunnistaja. Selkien Sisu. Ensimmäistä kertaa pohjoisessa. Sosiaalista elämää nuotiopaikoilla. Lyylit ovat mahdollisuus, joka on hyödynnettävä. ”En minä iske – minähän vaan juttelen.”

 

Tomi. Porukan vaiteliain mies. Rinkka keikkuu kahdessa metrissä. Hän steppailee yli kivien ja kantojen. Verkkaisesti tulevat sanat. Niin myös aamutoimet. Kun diesel lämpiää, joutuu matkakin. "Ee - ee oo tosi!"

 

Noora. Ei tiedä vielä alkaisiko upseeriksi. Vai lähtisikö malliksi Pariisiin. Suosittelen jälkimäistä.  Hänellä on siihen avut. Sai lahjaksi ruskeat silmät ja terävän kielen. Ajatus liikkuu valonnopeudella. Hän on varttunut. Ei sano aina enää sitä, mitä ajattelee. Mietin siksi, mitä ajattelee hän. Hymy ei hyydy ikänä. Porukan iloinen pilleri. Pitää huolta toisista. "Mtssä ntopri, vts ttä ihn tss ztsz!" "Mitäh!" "Kuuntele!"

 

Piia. Hänellä on musta vyö karatessa. Vai oliko se judossa. Pidän enemmän henkseleistä. Se on niin saksalaista nahkahousujen kanssa. Hän lyö maahan vastustajat. Heittelee aamupalaksi aikuisia miehiä. Välipalalla syö poropoikia. Ei se ole totta. Hän on iloinen ihminen. Ja lempeä, Ei tee pahaa ampiaisellekaan.

 

Jukka. Jota sanotaan Romppaseksi. Pomppii polkujen ulkopuolella. Sanoo, että rinkka painaa ja hiertää. Hyppii silti kuin nuori gaselli yli kantojen. Juniori.

 

Elisa. Ensimmäinen vaellus. Seuraa sivusta miten täällä tulee käyttäytyä. Taltioi mieleensä kuvat tunturin päältä ja nuotion ringistä. Nauru pidentää ikää. Kuulitko hänen koskaan olevan eri mieltä?

 

Ilona ja Lauri. Nuoret rakastavaiset. Kyyhkyslakka on auki. Kurkistamme joskus sisään. Mietimme onko Laurilla enää omaa elämää. Ilona on pustan neito. Hän on istunut nuotiossa. Entiset valkoiset legginsit kertovat sen. Lauri tuntee linnut, tietää kasvit. Ihmettelemme oppimisen määrää. Valoisat kesäyöt. Teltta vaivaiskoivujen katveessa. Nuoruus. Kukkia ja mehiläisiä. Huh, huh. "Lauri!" "Mitä?" "Lauri!!".

 

Joonas ja AP. Partiopoikia. Tulevia Baden-Poweleita. Heillä on modifioitu retkikeitin. Ja irtovarrella lettupannu. Mitä heillä ei ole, sitä ei tarvita. Et kuule, että he valittaisivat. Ennen poronkusemat loppuvat kuin heiltä kunto. Letutkaan ei lopu ikänä. "Nii." "On se"

 

Keke. Hänelläkin on vyö kungfudussa. Vieteriukko. Oli muutama vuosi sitten vaellusriparilla. Haluaa nyt palata lapsuuden muistoihin. Liikkuu öisin kaupungilla. Punnitsee vakavasti maaseudulla elämisen vaaroja.

 

 

Jutuissa mukana myös:

Tefke. Nuorisoryynääjä. Miksi ei karvat kasva hänellä? Aatun sukua. Vaellus on pelkkä tekniikkalaji. Tellukäännöksiä ja monot tiukemmalle. Oletko nähnyt hänen tiskaavan koskaan. Tai kokkaavan. Tai kantavan ruokaa tunturiin. Ehkä hän elää pelkällä punaisella nortilla. Kouluttaa Sasua.

 

Muhis. Pastoroitu. Upseeri ja herrasmies. Mistsu on auto. Muhis on kalastajien kuningas. Veneessä on nelkytäheppaa. Alamitta on alle kuusi kiloa. Harrastaa talvisin pro-pilkkiä. Vauhti kiihtyy vaelluksilla iän myötä. ”Minä voisin olla jonkun riparilaisen isä.”

Vanha Jäärä. Olin nuori ja vetreä vaeltaja vielä 90-luvulla. Lenkosin Rintalankin nelsonilla kanveesiin. Vedin etunojaa satakertaa. Nyt horjun neljänkympin ja kuoleman välillä. Nojaan ylämäessä sauvoihin. Alamäessä istun aisalla. Olen mustalaisten hevonen. Selkä on kuin rautakanki. Vinossa kuin Pisan torni. Mies, jolta jäi kaikki puolitiehen..

 

 

Kontiolahden lukion retkue melkein kokonaisuudessaan. Ei muista tähän olisikaan. Vaikea on tehdä tästä tiedettä. Eikä ole petrilehikoinen mukana joka mutkan takana. Kravatti sopii tänne huonosti. Norssilaisillekaan ei tämä käy. Ei ole uutta lakanaa joka yöksi. Konalan väelle tämä on piece of cake. Me vaellamme kuin nuoret gasellit. Kohotamme siipemme kuin kotkat. Juoksemme emmekä näänny.

 

 

28.7. perjantai

 

Herään jo puoli viiden kieppeillä. Lähtö alkaa olla taas itkua vaille – vanhaan tapaan. Vuosi vuodelta sama juttu. Edellisyö menee kamppeitten kanssa turatessa. Kaikki vermeet ovat levällään viime tippaan. Ja kokoajan empätiijä, että mitä ottais ja mitä jättäis. Miten tätä ei koskaan opi? Miksi pitää kaikki jättää aina viime tippaan?

 

Nyt on uutta se, että talon loputkin miehet lähtevät samaan matkaan. Tätä varten olen elänyt. Tietysti salaa toivonutkin, että joku päivä juniorit kulkevat Lapin polkua. Nyt se päivä on tullut. Kyllä sielua lämmittää. Yksi unelma täyttyy tänään. Vanhempi kokoaa jo tottuneesti rinkkaansa neljännelle riparivaellukselle. Nuorempi ensimmäiselleen. Silti polvi on pojasta suuresti jalostunut. Ukko alkaa köntistyä. Nouseva polvi taas katsoo vaellukseenkin intomielellä. Erämaa armoillamme, ajattelee hän.

 

Tarnsu ajetaan seukkarin siimekseen ja alkaa bussin pakkaaminen. Alakerta on jokseenkin täyteen pantu. Ei paljon kiilapoikaa sekaan sovi. Sinne katoavat bussin mahaan rinkat, makarit, eväät, teltat, kaasut. Nuoriso taas käy sijoilleen ja koettaa saada katkenneesta unesta kiinni. Sompamies on vanhan polven ohjastajia. Ei paljon puhu. Murahtelee kun tiellä jotakin outoa tapaa. Silti Scania taittaa vakaasti taivalta. Meitä on bussin täysi vaeltajia. Ensin on parikymmentä riparilaista. Heillä neljä ohjastajaa ja puolen tusinaa isoa. Sitten tämä porojen tokka, jossa 15 sarvipäätä ja meikäläinen.

 

Matkalla sitä miettii ja änkyröi mielessään taas. ”Mitenkähän tästä selvitään?” Jaksaako juniorit? Entäs itse? Aivolohko loihtii mieleen vaikka mitä pelkoja. Entä jos kaikki epäonnistuu? Reissu pilalla? Miten selität sen? Silti matka kohti pohjoista on aina iso elämys. Tässä eskaloituvat koko vuoden toiveet. Hei vaan hetkeksi kavala maailma! Pois mielestä työn kirous! Edessä tunturit, kurut, nuotiotulet ja yötön yö. Mietityttää se, miten selviän yksin. Mitä jos tulee jalka poikki? Mitäs porovetäjä nyt syö. Yksin joutuu puuroa pöperöimään ja itsekseen juttelemaan. Ettei vaan joutuisi tästä hoitoon kesken matkan.

 

Kuusamossa tukeudumme jo vuosien takaa perittyyn tapaan syödä pötsi täyteen Baari Martaissa. Yhä vaan yhtä iloiset Koillismaan rouvat tiskin takana. Taas kattavat meille pöytään purtavaa. Syödään ja laulu luikautetaan. Sitten vielä puuttuvia eväitä hankkimaan. Rahat Prisman kassalle ja kas Wilhelmit ynnä metwurstit talteen. Juniori miettii tietä riparitytön sieluun ja sijoittaa Nutellaan. Oikein se on tuossa ikää. Tällä ikää jo ajattelee yksin ruokaa. Nuoren mielessä seura on etusijalla.

 

Kemijärvellä Teboilin pihassa katselee Kemijärven vettä. Sieltä se valuu jostakin Luiron takaa. Kovasti kaihertaisi nousta Kemihaaraan ja sieltä lähteä polkemaan. Mutta ehkä toiste.

 

Sodankylässä ihastellaan vanhaan tapaan pikkuista puukirkkoa. Istutaan hetki penkissä ja katsellaan vuosisatain taa. Laulut lauletaan ja matkaa jatketaan.

 

Tievalla kaivelemme bussin mahaa. Rinkka kuntoon aamua varten. Eväät jakoon. Typertynein ilmein nuori vaeltajaa koettelee rinkkaansa. Vaelluksen totuus alkaa valjeta. Vaikeinta koko vaeltamisessa onkin taakan kantaminen. Eikä ole mistä ottaa sherpaa. Kukin kantaa itse eväänsä, telttansa ja vermeensä. Omakaan rinkka ei kevene vuosien saatossa. Aina kuitenkin jää jotakin puuttumaan. Käymme vielä saunassa. Hiljaista miestä lauteet täynnä. Klasu loihtii epätoivoa. Tapa kohdata tulevaa se on hänellä. Uimme Kakslauttasessa. Kangistaa se kylmyys nuorenkin miehen.

 

 

 

29.7. lauantai, Aittajärvi - Sarvioja

Aamulla lähtö Tievalta kohti tunturia. Pieni tauko Kuukkelilla. Käydään hankkimassa kalaluvat. Varsinainen ryöstökalastus tapahtuu tällä tiskillä. Puiston vesissä ei paljon jalokalaa ole. Lupa maksaa kuitenkin kuin olisi kullankaivuuseen menossa.

 

Kuukkelilla juon munkkikahvit. Katselen pihakahviota. Mieleen tulee vaellus kerimäkeläisten kanssa 15 vuotta sitten. Silloiset nuoret ovat nyt päälle kolmekymppisiä isiä ja äitejä. Jänkhä-Inka joi kahviansa ja hymyili päälle. Veken taivaaseenlähtö oli enää tuntien päässä. Itsekin on tässä jo vanhettunut. Omakin jälkikasvu nyt jo mukana. Olo on kuin vanhalla ruunalla. Aika juoksee ohi. Menneet vaellukset ovat kuin eilinen. Niitä ei kiinni saa. Muistella voi yrittää. Silti olen onnellinen tästä päivästä. Pitäisi osata tarttua hetkeen. Ollaan hyvillään ja kiitollinen tästä, mikä on nyt. Carpe diem!

 

Kuutuan tie on entisellään. Eipä tätä paljon parannella kannata. Aittajärville alkaisi hallitsematon ralli. Paras olisi katkaista tämäkin pikataival jo puolesta välistä. Jäisi joku mahdollisuus Suomullekin vielä soljua vapaana.

 

Parkkipaikalla nostamme rinkat selkään. Alkumarssi Suomulle ja joesta yli. Riparilaisetkin tulevat jälkeemme. Isommat pojat tukevat ensikertalaisia. Istun mättäällä ja ajattelen. Tästä sen on lähdettävä. Pieni sielu ei vielä tiedä, mitä edessä odottaa. Kohta totuus kirkastuu – tai synkistyy. Sitä toivoo, että nuori vaeltaja jaksaisi jotenkin nämä pari ensimmäistä päivää. Sitten matka alkaa mennä. Vasta kolmantena päivänä huomaa tunturit. Tai ymmärtää purojen solinan. Näkee kurujen kauneuden. Muistuu mieleen Romppalan Rambo. Poika unohti vaelluskengät bussiin. Läpsytteli sitten koko reissun sandaaleissa. Mutta ei hymy hyytynyt kaverilla kertaakaan. Per aspera ad astra!

 

Porojen kanssa alamme painua kohti Maantiekurua. Helanderin kotamajalla pysähdymme. Pari vanhempaa vaeltajaa on tulossa jo tunturista pois. Lämmittää ajatella äijien mieltä. Tietää, että poislähdön päivä ahdistaa. Mutta kun ei tännekään voi jäädä. Tai miksi ei voisi?

Ennen Kaarnepäälle nousua pidämme taukoa poroaidan jälkeisellä nuotiopaikalla. Syödään eväitä. Tunnelma on rento. Joka juttu naurattaa. Nyt ollaan vapaita. Kaikki hieno on edessäpäin. Kun teemme lähtöä, tulee ripariporukkakin tähän. Tavoitan nuorimmaisen katsetta. Poika on sitä mieltä, ettei tunnu missään. Hyvä tulee. Joku vanhemmista on jo kireällä. Juttu ei luista. Tulee vain murahduksia ja kettuilua. Rinkka painaa jumalattomasti. Ei jaksaisi kantaa. Olkapäät ovat muusia. Veri ei kierrä. Selkä on poikki. Jalat huutavat hoosiannaa. Mutta tämä on ihanaa! Semmoista se on meidän vaeltajien ensimmäinen päivä tunturissa.

 

Nousemme Kuotmuttipään laitaa kohti Kaarnepäätä. Ihailemme maisemia. Pilvettömän taivaan sininen. Kurujen vihreys ja tunturin kupeen lukemattomat värisävyt. Painumme Kaarnepään laitaa kohti Sarviojaa. Tauolla katselemme kohti itää. Vielä on käymättömiä tuntureita. Sarviojan saavutamme jo hieman ennen klo 6:tta. Kokkailemme tutulla nuotiopaikalla. Pia ei löydä kaasua. Taisi jäädä bussiin. Lainataan hänelle. Toisella nuotiopaikalla on myös porukkaa. Käyvät ilmoittautumassa kiiminkiläisiksi. Onnea heille!

 

Illalla 8:n jälkeen tulevat riparilaiset. Hyvin ovat tulleet. Poikakin on iloisella päällä. ”Kevyttä kamaa.” Ei tunnu missään!”, tuumaavat pojat.

Illalla kokkaillaan. Isostytöt harjoittelevat osaansa. Pikkuisille pitäisi olla puurot valmiina. Hyvin menee. Vielä vietetään yhteinen iltahetki nuotiolla. Yksi unelma eskaloituu tässä. Siinä istuvat muiden joukossa jälkikasvuni. Lappi ja tunturit vievät jo heitä. Ei paha. Sitten iltalaulu. Sekin vie parinkymmenen vuoden takaisiin tunnelmiin. Tätä laulua on täällä Lapissa aina laulettu. Porukka on vaihtunut. Mutta laulut ovat samat. Ja vitsit.

 

Lopulta asetutaan nukkumaan. Ensimmäinen yö tunturissa on kylmä. Vain muutama aste lämpimän puolella. Mitenkähän lapset pärjäävät? Mitä tästä tulee? takaisin ei voi enää kääntyä. Mieli askaroi vielä ensimmäisen päivän tunnelmissa. Miettii tulevaa. Nyt olisi aika alkaa nauttia tästä.

 

Vanha opetus vaeltamisen saloihin: "Ensimmäisenä päivänä pelkää, että tähän kuolee. Toisena päivänä pelkää, että ei kuolekaan.”

 

 

 

30.7. sunnuntai, Sarvioja - Paratiisikuru - Ukselma - Muorravaarakka - Anterinmukka

Ensimmäinen yö tunturissa on pikkuisilta ohi. Aamupala ei tulekaan teltalle. Mikä pettymys! Totuus valkenee. Eikö täällä ole mitään palvelua? Porojen aamutoimet sujuvat jo itsenäisemmin. Trangia tulille. Kaurahiutaleita pari kourallista veteen. Sitten hammaspesulle ja telttaa läjäämään. Samaan aikaan viimeinen riparilainen naputtaa vielä lusikalla lautastaan. Eikö puuroa ala kuulua!

 

Pidämme yhteisen aamutuokion. Aurinko lämmittää. Sarviojan nuotiopaikalla on leppeä tunnelma. Tästä alkaa itse vaellus. Tähän asti kaikki on ollut vain alkusoittoa, kosiskelua. Nyt alkavat tositoimet. Porot nostavat rinkat selkään. Ensin yli Sarviojasta. Kerrankin kuivin jaloin. Istumme vielä vartin vastarannalla. Odottelua. Ilona ja Lauri eivät ole vielä saaneet kyyhkyslakkaa kasaan. Kohta he tulevat. Ei tullut riitaa. Kaatuikohan kirnu? Harmi sentään! Mutta ei hätää. Joten matka jatkukoon.

 

Nousemme kohti Hattupäätä ja Paratiisikurua. Suunnistajat Soppa ja Mr. Feeder vetävät juoksuvauhtia. Vanhan pumppu piiputtaa. Diesel käynnistyy hitaasti. Nuorella on eri lailla energiaa. Varsana jaksaa. Ohitamme mäessä kiiminkiläiset. Heillä on oppitunti keskellä rinnettä. Tai ehkä menossa oli messu. Onnea heillekin!

 

Pidämme pienen tauon ennen paratiisia. Makoilemme Sarviojan varressa tunturin kyljessä. Huumori kukkii. Aurinko lämmittää. Alkaa olla helle. Tytöt riisuuntuvat. Ymmärrän, että Luoja loi heistä erilaisia. Estetiikka annettiin kaikki heille. Muistan kuinka Meg Ryan pesi kattilaa Tuiskukurussa. Miten maallinen ja taivaallinen voivat olla yhtä? Rampe puhuu fysiikkaa. Pojat kuuntelevat. Se kiinnostaa heitä enemmän. Estetiikka on ihan turhaa. Väliäkö jos tytöt menevät uimaan. Siinähän voi kastua. Jos olisin nuori poro, laittaisin dödöä. Nyt ei ole enää väliksi vaikka haiseekin. Juna meni jo. Vanhainkoti odottaa. Helpottaa kun ajattelee, että kolmenkympin jälkeen heilläkin kaikki on toisin. Huolestun silti poikaimme tilasta. Onko fysiikka tärkeämpää..

 

Saavutamme Paratiisikurun. Loikoilemme rinteessä ja otamme välipalaa. Uskaliaimmat käyvät uimassa alalammella. Toivottavasti kukaan ei siitä juo. Haihtuukohan estrogeeni vedestä? Testosteronilla ei tässä porukassa pullistella. On koetettava olla mieliksi. Ajattelen kuinka porukan koostumus vaikuttaa. Pelkällä äijäporukalla jutuista puolet ovat K-16. Nyt mukana on tyttöjä. Mennään neitojen ehdoilla. Puhutaan ompelukoneista, koulusta ja anttituiskusta. Rohkeimmat tarinat koskettelevat cosmopolitania tai henkan ja maukan mallistoa. Hyvä niin! Hävettää vain kun ajattelee, miten syntinen sitä itse on.

 

Nousemme Paratiisikurusta kohti Ukselmaa. Tässä huutaa pumppukin hoosiannaa. Reisistä puhumattakaan. Ei tämä kuitenkaan niin paha ole kuin mitä muistelee. Pidetään pari taukoa. Huudellaan kuruun tuleville riparilaisille. Akua kannustetaan. Ei vastausta. Ehkäpä heillä on hiljainen hetki. Teemme nousun Ukselman huipulle. Matkalla pojat pelaavat jalkapalloa. Soppa tahtoo Lehpan voittoon. Täältä voisi tehdä banaanipotkun. Nahkakuula paratiisiin! Ukselmalla on hieno tunnelma. Täällä on aina tuullut. Nyt on tyyntä. Ei pilven pilveä. Silmä lepää. Istumme kivikasalla ja otamme kuvia. Joku soittaa kotiin. ”Kaikki hyvin. Täällä olemme vuorella käymässä. Laittakaa Emmerdaali nauhalle!”

 

Laskeudumme Pirunporttiin. Kuru tuntuu joka kerta yhtä hienolta. Odottaa sitä hetkeä, jolloin Muorran laakso avautuu. Nyt mieltä kaihertaa pieni jännitys. Jaksammeko vielä yli Muorran Anterinmukkaan saakka? Mitä sitten? Onhan valoisa kesäyö. Kuljetaan kunnes ollaan perillä. Istumme hetken Pirunportin suulla. Lumet ovat sulaneet. Lunta ei taida Suomessa olla muualla kuin Ah-stadionilla. Katselemme Muorran laaksoon. Hahmotamme Tiyhtelmäkurun. Tuosta pitäisi nousta ylös. Siitä en ole itsekään vielä kulkenut.

 

Saavutamme Muorravaarakanjoen. Hypimme yli kuivin jaloin. Asetumme kammin eteen. Trangiat esiin ja kokkaaminen alkaa. Muorran muurahaiset tekevät invaasion. Ne puolustavat reviiriään raivoisasti. Yhdellä neliöllä on ainakin pataljoona sotilaita. Jokaisella saksileuat levällään. Tytöt pakenevat kivenjärkäleelle. Syökööt nyt! Tähän ei kuitenkaan kehtaa asettua ruokalevolle. Söisivät silmätkin päästä. Niinpä ruokatauko menee joutuisaan. Kello on jo kuuden maita kun jatkamme matkaa. Nousu kohti Tiyhtelmää alkaa. Anteri odottaa. Kaikki hyvä on edessäpäin.

 

Nousemme Tiyhtelmäkurua ylös. Muutamissa kartoissa lukee Tiuhtelmakuru. Joku viisas on selittänyt, että nimi pitäisi olla Tie-yhtelmä. Että kyseessä olisi jonkinlainen tie Muorralle. Mene ja tiedä! Lienee vanha reitti Rajajoosepista kohti Laanilaa. Melkoista kulkemista tälläkin tiellä on ollut. Nousu Muorravaarakasta ei ole helppo. Hiki tulee. Kurun päällä kuitenkin helpottaa.

 

Hannu ja Juho pitävät huolen vauhdista. Ei tänne ole lepäilemään tultu. Ylhäällä pidämme taukoa. Katselemme Muorralle ja ylös Pirunporttiin. Silmä lepää maisemassa. Tässä ajattelee kuinka erilaista on tällainen lämpimän kelin vaeltaminen. Ei ole huolta, että tulee vilu. Rauhassa saa makoilla kanervikossa. Nukahtaa hetkeksi unelmiinsa. Tätä on tunturivaellus mukavimmillaan. Tai ehkä helpoimmillaan. Kesällä tämä käy seuramatkasta. Voittaa etelän aurinkomatkat. Talvella kaikki on toisin. Vuodenajat täällä ovat kaukana tosistaan. Vastakohdat ovat Lapissa syvimmillään. Kerrostalossa ei juuri erota onko syksy vai kevät. Talvesta ei tiedä mitään, ellei matkaa maalle. Täällä on toisin. Jo syksyllä ruskan aikaan keli on aivan toisenlainen. Ruska-ajassakin on puolensa. Silloin viehättyy väreistä. Talvikelissä taas on  kuin survivalilla. Henkeänsä kauppaamassa.

 

Alkaa tulla jo ilta. Jatkamme Tiyhtelmäkurustaa kohti Anteria. Välillä pidämme pienen tauon Kaarreojan varressa. Suunnistajankin on helppo kulkea. Polku polveilee Kaarreojan vartta. Lopulta suunta kääntyy kohti Mukkaköngästä. Saavutamme Anterijoen hieman ennen iltakymmentä. Päivälle tuli pituutta. Matkaakin reilut kaksi peninkulmaa. Käymme könkään nuotiopaikalle. Laitetaan tulet. Sitten teltat pystyyn männikköön. Pojat käyvät laittamassa saunan tulille. Kokkaillaan. Tytöt lähtevät saunaan. Pian sieltä palaa puhtoista neitoa. Kelpaa istuskella nuotioringissä. 17-vuotiaana neito on kauneimmillaan – kaksi tuntia saunan jälkeen. Joten pojat lähtevät pariksi tunniksi saunaan. Sitten on äijien vuoro. Keskon sauna on pieni ja hämärä. Mutta paikka on mitä parhain. Siinä Anterijoen törmällä. Joki solisee ikkunan alla. Toisella puolen kohoaa Siliäselkä ja Reutupäät. Kelpaa tässä saunoa. Kullervo itse kehuu valinneensa kämpän paikan. Keskon herrat sitä häneltä kysyivät. Pilattiin siinäkin hyvä köngäs. Sauna on kohdallaan. Kämpän olisi voinut viedä vaikka hatelikkoon.

 

Palaamme nuotiolle. Kesäinen yö on lämmin ja lempeä. Kokkailu jatkuu. Kohta kääntyvät räiskäleet. Jutut sinkoilevat. Nauretaan ja myhäillään. Käydään läpi koulu ja arvioidaan opettajat. Hyväntahtoista tarinointia. Kelpaa täällä viettää yötä. Anterinmukan kankaalla. Olemme porojen kanssa ensimmäistä kertaa näin kaukana. Hirmuista porukkaa kulkemaan. Tavallisesti vaellukset ovat pysyneet Saariselän puolella. Nyt ylitimme Muorran jälkeen Itäkairan rajan. Tätä olen odottanut kauan. Jo kerimäkeläisten kanssa unelmoimme Muorran takaisista tuntureista. On vain puhuttu Anterista, Vongoivasta, Siuloivasta, Vuomapäästä. Nyt ne nähdään. Yksi unelma eskaloituu. Nähdä Anteri. Istua tässä. Sanoa muutama valittu ajatus.

 

”Noh – Mister Feeder!”

”Öö – tuolta vessalta!”

”??”

 

 

31.7. maanantai, Anterinmukka - Reutupäät - Vongoivan kammi - Sihvelinlakopää - Hammaskuru

 

Aamutoimet sujuvat hieman tahmeasti. Valvominen vaatii veronsa. Ehkäpä eilinen matkakin tuntuu jossakin. Ihme porukkaa tämänvuotiset porot. Valioyksilöitä kaikki. Varsinaisia sherpoja. Luulisi, että eilinen olisi näännyttänyt heidät. Kömpivät yksitellen nuotiolle. Kokkaavat puuronsa ja alkavat kasata telttaa. Pidetään aamuhetki ja tuumaillaan. Piian polvi oireilee. Rampen suoli kääntyi kurkkuun. Päätämme jakautua. Heikki saa suunnistaa Hammaskurun uraa. Hänelle kuuluu toipilaat. Toisen ryhmän kanssa lähdemme kohti Reutupäitä ja Vongoivan kammia. Se tietää melkoista päivämatkaa. Ei hätää. Vongoiva on nähtävä.

 

Alamme laputtaa Hammaskurun uraa. Parin kilometrin jälkeen eroamme. Toivotamme jälleenäkemisiin. Heikille kerrotaan, missä on etelä. Ja kuinka päin karttaa pidellään. Kohta laskeutuu pöly Hammaskurun tielle. He katoavat mutkan taa. Toipilaat jaksavat taas. Me pitkämatkalaiset ylitämme Anterin. Vettä on vähänlaisesti. Kengänvarsi ei ylity. Odotamme vielä Ilonaa ja Feederiä. Virta meinaa viedä heidät. Selviytyvät kuitenkin vastarannalle.Istumme siinä ja katselemme Anterin juoksua. Hieno joki. Pitäisikö jäädä tähän?

 

Alkumatka kohti Reutupäitä on melkoista ryteikköä. Maasto polveilee. Puronvartta ja kalliotöyrästä. Välillä vaivaiskoivikkoa. Sitten taas puolikuollutta petäjikköä. Vaatii muutaman tauon ennen kuin nousemme tunturiin. Reutupäille päästyä jyrähtelee ukkonen. Tulee mieleen, että riparilaiset kulkevat juuri kohti Luiroa. Kasteleekohan kuuro pienet vaeltajat? Me katselemme hetken Reutupäiltä kohti Vongoivan laaksoa. Tuolla jossakin virtaa Jauru. Virtojen virta. Itäkairan valtimo. Tuolla siintää Lokka. Tuolla pilkahtelee Nattaset. Niin on biologian tunti paikallaan.

 

Laskeudumme alas kammille. Alastuloa ei lupaa polville hyvää. Tuntuu, että puukko on jäänyt lumpion väliin. Kyllähän tuntureita kiipeäisi. Mutta alastulo on yhtä tuskaa. Rinkan paino kaksinkertaistuu alastultaessa. Tuska lisää siitä tietoa. Saavutamme kuitenkin kammin. Tunnen iloa ja ylpeyttä esitellessäni paikkaa. Kerron, että kammi on minulle yksi hienoimpia kohtia täällä. Tähän liittyy muistoja. Tässä on avaruutta. Täältä näkee silmä kauas. Tässä on paikka pysähtyä. Kulkipa Mukkaan, Hammaskuruun taikka alas Tahvolle. Nuoriso kuuntelee kiltisti. Eivät virka mitään. Ehkä heille merkittävintä on turvepuusee. Ainoa, jossa on jotain eksotiikkaa. ”Mitä tässä joristaan – Eiköhän syödä jo!”

 

Kokkailemme kuitenkin. Sen päälle otetaan päivälevot. Suljen silmät. Tässä lepään kammin nurmikolla. Mielessä kulkee kuva, kuinka olen tänne tullut. Joskus yksin. Joskus hyvässä seurassa. Muistelen muutaman vuoden takaista syysvaellusta. Tultiin rajalta tänne. Oli lähdetty aamulla Peuraselästä Iso-ojan vartta. Paistikurun kautta suuntasimme kammille. Keräsimme kanttarelleja tuosta tunturin kupeesta. Kammilla kokkailimme. Syysillan hämärässä oli tunnelmaa. Oli hieno ilta. Se ei palaa koskaan takaisin. Mutta muisto jäi. Sitä katselen aina tässä kammilla. Muualla sitä ei ole lupa katsellakaan. Muistelemisesta puhumattakaan.

 

Ukkoskuuro heittää hieman vettä. Pidämme sadetta koivun alla. Aurinko on jo kääntynyt länteen. Mekin otamme suunnan sinne. Nousemme suoraan kammilta kohti Sihvelinlakopäätä. Sateen jäljiltä maasto on märkää. Nousu on helppoa. Kipu polvessa muistuttaa laskeutumisesta. Ylhäällä on mukava kulkea. Seutu on avaraa. Suuntamme Kielisvaaran eteläpuolitse. Vuomapää ja Siuloiva jäävät vielä käymättä.