Porojen kanssa Itäkairassa 21. - 27.7.2009

Tässä pieni vaellusturina porovaellukselta kesällä 2009. Parikymmentä kertaa olen ollut toteuttamassa erilaisia nuorten vaelluksia tai vaellusripareita. Alkuaan lähdin Lappiin 80-luvulla kerimäkeläisten nuorten kanssa. Kontiolahtelaisten nuorten kanssa on samottu Saariselkää jo 15 vuoden ajan. Jo alkuaikoina nuoria vaeltajia alettiin kutsua poroiksi. Niin tälläkin kertaa oli kyseessä porojen vaellus.

Toki omiakin vaelluksia on vuosien saatossa tullut tehtyä useita, niin talvella kuin sulankin maan aikaan. Tykkään vaeltaa yksin. Yksinäisen miehen talvista hiihtovaellusta Itäkairassa tai ruskanaikaista kuljeskelua Jaurun takana ei voita mikään. Silti näissä nuorison kanssa tehdyissä poroiluissakin on oma hohtonsa. Niin tälläkin kertaa.

 

 

Tiistai 21.7. Marivaara - Pajuoja

On polkaistu aamulla aikaisin matkaan. Bussia pakattiin jo puoli 6:n aikaan. Tutut tienoot menomatkalla. Juuka, Valtimo, Jormua, Kontiomäki, Kuusamo. Samoja tienvarren töllejä jo 15 vuotta. Matkalla pohjoiseen. Vaellusriparilaisten kanssa. Ensimmäiset kerimäkeläiset vaeltajani ovat jo yli kolmekymppisiä. Aika karkaa käsistä. Vuodet katoavat niin nopeaan. Vaelluksella hätkähtää siihen, että tässä istuttiin nuotiolla jo 10 vuotta sitten. Minne ovat vuodet menneet?

 

Rukan jälkeen käännetään bussin keula kohti Sallaa. Ennen Kelloselkää käännymme Savukosken tielle. Samperin Savotan pihassa tokkamme lasketaan parkkipaikan laitaan. Samaan läjään pudotetaan rinkat ja Kuusamosta ostetut eväät Prisman muovikasseissa. Kohta katoavat bussin perävalot. Riparilaiset jatkavat Kakslauttasen varteen Tievalle. Me odotamme Korvatunturin taksia. Hannulan Olli-Pekka on luvannut heittää joukkiomme Lokan itäpuolelle, Marivaaran tien varteen.

 

Kaikki 8 poroa mahtuvat sujuvasti Hiaceen. Rinkat saavat kyytiä peräkärryssä.

Marivaaran tie on melkoista kynnöspeltoa jo alkutaipaleellaan. On tämä joskus paremmassakin kunnossa ollut. Jättäydymme kyydistä pian poroaidan jälkeen. Olli-Pekka kääntää Hiacensa ja katoaa takaisin ihmisten ilmoille.

Ihmettelemme jonkin aikaa tien viereen kasattua rompeläjää. Tuo kaikki pitäisi kantaa seuraavan viikon ajan. Nostamme kuitenkin toiveikkaasti rinkat selkään. Lähdemme pienessä etukenossa talsimaan Marivaaran tietä kohti Pajuojaa. Matkaa on jotakin 7 kilometriä. Sää on mitä parhain. Lämmin ja aurinkoinen. Marivaaran laitaa laskeutuessa jossakin kaukana edessä kohoaa Vongoiva. Sinne pitäisi jaksaa.

 

Alkumatka on yhtä tuskaa. Rinkassa on varmaan kaikenlaista turhaa roinaa. Lantiovyö ei ole kohdallaan. Kengät hiertävät. Tie on kova kävellä. Tällaistako tämä olikin.

Matkalla tulee vastaan auto. Sisällä muutama lapinäijä. Sanovat käyneensä kalassa. Saara saa ukoilta kettuilua mustelmistaan. Lapin mies kummastelee etelän tapoja. Paarmatko ovat kaulan mustelmille purreet? On se elämä etelässä julmaa. Lapsetkin purraan mustelmille jo ennen aikuisikää.

 

Viimein saavutamme Pajuojan. Tutulle kentälle tehdään tulet. Kohta nousevat jo teltat kankaalle. Syödään hartaalla mielellä sisäfileet, kananrintaa ja soijariisiä. Vielä tänään voi herkutella Prisman lihatiskin retkimuonalla. Huomenna joutuu tyytymään vaatimattomampaan menuun.

Istumme vielä tovin nuotion loimussa. Laulamme iltalaulun. Mietimme ääneen, mitähän tämäkin reissu tuo tullessaan. Sitten nukkumaan teltan suojiin. Ajatus harhailee vielä tulevassa. Mitenkähän tästä selvitään? Jaksaako kukin raahata rinkkansa? Mitä kaikkea viikon varrella voi sattuakaan? Vetäjällä on vähän yksinäinen olo. Vastuun taakka mietityttää joka kerran. On yksin vastuu koko poppoosta. Saapahan taas viikon kysellä itseltään, että mistäs tänään syötäisiin?

 

 

Keskiviikko 22.7. Pajuoja - Jauru (Tahvontupa)

Kampeamme ylös 8n tienoossa. Aamu on lämmin, aurinkoinen. Kauhomme puurot naamaan. Etelän kalpean valkonaaman naamatauluun levitetään aurinkorasvaa. Aku ei moista huoli. Sanoo, ettei halua olla kaunis mies. Mieluummin ruma ja pelottava. Sisällä asuu pieni talebaani.

 

Otamme Pajuojasta vettä kanistereihin ja lähdemme talsimaan. Kierrämme Äimivuotsonmaata poroaidan vartta pitkin. Portin kohdalla pidämme taukoa. Paarmat ovat äkäisiä. Purevat palan lihaa. Sitten nousevat puun oksalle mässyttelemään. Menossa on Ihantalan torjuntataistelu. Tekisi mieli ampua alas kaikki paarmat, mäkäräiset ja kaikenmaailman öttiäiset. Mutta kaipa ne ovat jonkun pienen linnunpojan ruokaa. Paras antaa mäkärän ja paarman elää. Ettei tule linnunpojalle itku. Etelän vetelä tulee tänne ja vie linnunpojan eväät. Ei ole oikein se.

 

Tämä päivä kohti Jaurua on suurelta osin suon laitaa. Onneksi on ollut kuiva kesä. Tällä reissulla ei jalka taida juuri kastua. Suon laitaa talsittuamme alamme nousta kohti Auhtiselkää. Poroaidan varressa pidämme taukoa. Paarmojen hyökkäykset syövät yhä tyttöporojen iloa. Kuumakin on. Lisäksi lonkkaa painaa. Jalka on kipeä ja koskee. Ei ole kivaa tämä. Miksi piti jättää chatti ja tulla tänne kuolemaan? Kaduttaa koko matkaan lähtö ja erityisesti kaikki. Ei ole neidoillamme helppoa. Poikamme taas pitävät jatkuvaa kertausharjoitusta. Jokainen juttu alkaa sanoilla: ”meillä Intissä..” Sitten muistellaan miten sotaväessä kaikki oli ihanaa. Pyssyä on ikävä ja kusisia herätyksiä, metsäreissuja ja tesettiä. Tämmöinen vaellus on ihan tyttöjen hommaa. On siinä neitosillamme kestämistä. Miten ymmärtää maailmaa, jossa naisella ei ole paikkaa. Armia naurattavat niin poikaimme kuin neitojenkin jutut. Tällä Miss Vaelluksella on aina hyvä päivä. ”Kiva”, sanoo hän ja steppailee matkaan.

 

Saavutamme lopulta Jaurujoen laakson. Joen ylitys on väsyneille neidoillemme viimeinen niitti. Siinä seisomme kuin Israelin kansa punaisen meren rannalla. ”Miksi piti lähteä lihapatojen äärestä tänne erämaahan kuolemaan.”  Vaivoin kahlataan joesta yli. Pitkän aikaa porukkaa istuksii Jaurun rannalla. Jatkaako matkaan vai kuollaanko tähän? Joen jälkeen nousemme Tahvon tuvan takaiselle kankaalle. Siihen pystytetään mustalaisleiri. Sauna tulille ja puita nuotioon. Väsyneet neidot kokkailevat vaiteliaina soppaansa. Sitten on saunan vuoro. Kohta odottaa Tyyrojan vilpoisa vesi ja saunan lämpö. Vähitellen palautuu usko henkiin jäämiseen.

 

Illan ohjelmanumeron tarjoaa Kettu. Repolainen hiiviskele leiriimme. Tekee vaivihkaisia hyökkäyksiä eväitämme kohden. Kohta kaivelee repo jo Juhon reppua. Hätistelemme sitä pois tontiltamme. Erämaan laki on armoton. Ensin tullut saa kaiken. Repo ei usko uhkailuamme. Kiilusilmä tekee muutaman ketunlenkin ja yllättää takaamme. Puolustamme henkeen ja vereen eväitämme. Yöllä nukumme rinkkojen päällä. Eväistä on pidettävä kiinni. Erämaa on julma. Itäkairan ovelin peto uhkaa vaellusmuoniamme. Säälimätön on taistelu lajien kesken vähistä ruokavaroista. Evoluutio jättää meistä jäljelle vain häikäilemättömimmät. Eipä ole repolaisella siinä taistelussa osaa eikä arpaa. Kyllä ihmissuku on pedoista julmin.

 

 

Torstai 23.7. Jauru (Tahvontupa - Vongoiva - Vongoivan kammi)

Aamu Tahvon kankaalla on lämmin. Päivä lupailee hikeä, verta ja kyyneleitä. Ehkäpä myös paarmojen iloittelua. Lusikoimme puuroa naamaan. Pojat muistelevat Intin lihapatoja. Reservin murkinoille ei juuri arvoa jaeta. Mikäpä olisi nyt lusikoida pataljoonasoppaa. Hörppäisi väliin petroolia. Ja jälkiruokana telaketjua. Kuuntelen nuorten upseerien sanailua. Katselen kaiholla Jaurun laaksoon. Tässä odottelin talvella hankikantoa. Kävin saunassa ja Tyyrojan jäähileisessä vedessä. Paikkailin varpaita, joista kynnet irtosivat. Lähdin sitten kohti Peuraselkää, Vierihaaraa ja Karhuojaa. Monena syksynä olen ihastellut Jaurun rinteiden kullankeltaista ruskaa. Monta mennyttä reissua. Onko näistä vaelluksista muuta iloa kuin kaihoisat muistot. Mennyttä melankoliaa koko vaelluselämä.

 

Aamuhetken jälkeen nostamme rinkat olkapäille. Kipuamme Tyyrojan itälaitaa Pirravatselmaa kohden. Nousu pukkaa hien otsalle. Tyyrojan laakso on huimaavan hieno. Kynttiläkuusikko kasvaa tiheänä ojan varressa. Karhujen pesiä ja näädän koloja täynnänsä. Tuonne voisi hautautua. Sinne saisi erakko piiloutua sivistyksen julmilta juonilta. Mutta pimeä on Tyyrojan katveessa valoisinkin kesäpäivä.

 

Pidämme pari pientä taukoa vaiteliaina. Nuoriso muistelee vielä eilisen päivän koettelemuksia. Ensimmäinen päivä on aina julma. Nuori vaeltajaa ajattelee synkkiä. Joka kerta mietin sitä, miksi minun pitää tuoda nuori sielu tänne kärsimään. Luvata maat ja taivaat. Ja tämä on heille yhtä tuskaa. Kuka tahansa pikkuisista olisi mieluummin kotilieden lämmössä. Nukkuisi iltapäivään. Istuisi tietokoneen äärellä aamukolmeen. Elämä olisi ihanimmillaan. Pojillemme tämä on taas lastentarhan mehuretki. Odottelevat, että koska aletaan kulkea. Milloin loppuu tämä läpsyttely. Koskahan alkaa pikataival. Milloinka oi oltaisiin itärajalla? Joko kohta ollaan Muurmannin radalla?

 

Saavutamme Tyyrojan latvat. Asetumme kallioiselle puron reunustalle ruoan tekoon. Vesiputous ryöpsyttää puron vettä jostakin Vongoivan rinteiltä. Täällä jossakin oli Tauno Perttulan telttapaikka. Täällä saa olla varmasti yksikseen. Montaa kulkijaa ei mene tästä ohitse. Nämä ovatkin Itäkairan tunturialueen hienoimpia seutuja. Tyyrojan kynttiläkuusikko vaihtuu tunturikoivikkoon. Tunturikoivujen matala pensaikko nousee ylös niin Vongoivan kuin Pirravatselmankin rinnettä. Itää kohden laskeutuvat jyrkät kurut, Paistikuru, Kuusikuru ja Iso-ojan latvahaarat. Viimeisenä seisoo ennen naapurin asumattomia saloja Talkkunapää. Ei liene ollut Perttulan Tanella telttapaikalla montaa vierasta. Ehkä kettu, joskus kiersi karhu kaukaa, ehkä maakotka kaarteli yllä.

 

Kokkailemme pöperöt. Kyselen taas itsekseni, että mitä tänään syötäisiin. Olkoon kuivattua jauhelihaa ja jotain nuudelipastaa. Kokkailen pöperöt. Trangian kattila luiskahtaa ottimesta. Siellä on pöperö kallion kolossa. Parempi maassa kuin jumalattoman suussa. Eipä olisi ollut nälkäkään. Ruoan päälle otamme aurinkoa. On lämmin, suorastaan helteinen päivä. Tähän voisi jäädä vaikka yöksi. Vaan Vongoiva kutsuu – ja etenkin Vongoivan kammi. Sinne on päästävä yöksi. Siksi nostamme rinkat pykälään ja aloitamme nousun Vongoivalle. Mieleen tulee parin vuoden takainen reissu. Silloin ukkonen yllätti meidät ylhäällä. Mielessä kulkee myöskin Tapio Laineen hienon kirjan ”Vahingossa Vongoivalle” jutut ja kuvat. Miten hienosti Laine onkaan Vongoivaa kuvannut. Kuin olisi äidistä kirjoittanut. Laine ei elämöi saavutuksilla eikä laske kilometrejä. Tavallisen kulkijan eleettömän kertomuksen kruununa kirjassa on hienot kuvat. Vongoiva saa siinä arvonsa mukaisen mystisen hohdon.

 

On tämä hienoa seutua. Ylhäältä on näkymät joka suuntaan. Tunturi tunturin perään – horisonttiin saakka. Sinertäviä huippuja, alas painuvia kuruja. Silmänkantamatonta erämaata. Voiko Lappi olla enää tämän karumpaa, kauniimpaa, jylhempää?

Otamme kuvia. Nuoriso soittelee kotiin ja käpysilleen. Istumme hetken kivikummelin laidalla. Kerran tulin tänne syksyllä sateessa ja sumussa. Näkyvyyttä oli ehkä kymmenisen metriä. Silloin ei tuulessa ja sateessa voinut istuskella. Elämys sekin oli. Nyt on kesän hienoimpia päiviä.

 

Laskeudumme hitaasti alas Vongoivan laitaa. Neidot voivottelevat alas laskeutumisen tuskaa. Mutta päästäkseen ylös on myös tultava alas. Jotenkin keinottelemme kuitenkin itsemme ja rinkkamme tasamaalle. Vongoivanjoen itähaaran varressa pidämme taukoa. Tässä on hieno paikka. Joen latva solisee alas kohti Jaurua. Vieressä vanhaa kynttiläkuusikkoa. Selänteen takana Vongoivanjoen päähaara. Siellä jossakin Vongoivan kammi ylhäisessä yksinäisyydessään.

 

Alkaa olla jo ilta kuuden maita kun lähestymme kammia. Neitomme ovat jo puhki. Armi hyppelee kiveltä kivelle. Tyttö on kuin vesikirppu. Päivä ei tunnu missään. Pojat ovat edenneet jo muistoissaan loppusotaan. Kaikki strategiset vaihtoehdot on punnittu. Tästä yltäisi heittimellä kammin huussille. Täyslataus vaan putkeen. Eikä jäisi pötkylääkään oksille.

Asetumme nuotiopaikalle taloksi. Kohta nousevat teltat varvikkoon. Tuli palaa nuotiossa. Trangian poltin suhisee. Päivällinen kypsyy. On raukea olo. Tänään on noustu ylös ja laskeuduttu alas. Jaloissa tuntuu tämä koluaminen. Mutta täällä olemme. Itäkairan yhdellä hienoimmalla paikalla, Vongoivan kammilla.

 

Kammissa majoittuu kolme miestä, appiukko ja kaksi vävypoikaa. Mielenkiintoinen perheyritys. Vaihdetaan muutama sananen vaeltamisesta ja Karelia-soudusta. Herajärven kierroskin on heille tuttu. Pieni on tämä vaeltajan maa.

Illalla lauletaan laulut. Hiljennytään hetkeksi. Sihvelinlakopään ja Siulan takana punertaa yötaivas. Kohta joutaa jo nukkumaan. Teltta kutsuu kulkijaa. Teltan hämyssä ajattelen tätä kammin seutua. Tänne on aina kaiho. Tässä on kuin maailman laidalla. Tässä ei ole oikein mitään kummempaa nähtävää. Vain avaruutta ja tunturin laitaa. Mutta mielessä muistoja ja menneitä reissuja.

 

 

 

Perjantai 24.7. Vongoivan kammi - Vuomapää - Kärppäjärvi

Vongoivan kammilla on jo aamusta lämmin, aurinkoinen sää. Teltassa pukkaa hikeä. Tulee jälleen hieno vaelluskeli. Nousemme aamupöperön keittoon. Appiukko ja vävypojat tekevät jo lähtöä kun lusikoimme puuroa naamaan. Aikainen lintu löytää jyvän. Aamu-uniselle on luvassa vain köyden pää. Sitten teltat kasaan ja romppeet rinkkaan. Vielä ennen lähtöä pidetään aamuhetki. Jätetään hyvästit Itäkairan parhaalle paskahuussille. Ja tälle avaruudelle.

 

Katselen tuttua turvekammia ja sen edessä kasvavaa koivua. Monet kerrat on tullut tässä käytyä. Tässä tuntee aina itsensä jotenkin yksinäiseksi. Ympärillä on vain puutonta tunturia ja maiseman avaruutta. Tästä alkaa matka pois Itäkairasta. Erämaa loppuu Hammaskurun takana. Edessä on Saariselkää, polkuja, kulkijoita, Luiron hälinää. Näin pian reissu kääntyy poispäin.

 

Nousemme Sihvelinlakopään ja Siulapäitten satulaan. Ylhäällä on mukava kulkea.  Varvikkoista tunturinkuvetta. Välillä nousua ylös Siulapään laitaa. Ainoastaan kerran jyrkkä rakkainen kuru katkaisee matkan. Siulanpään laidalla kivilouhikkoinen pikkukuru laittaa meidät koetukselle. Rakkaisen kurun ylitys on melkoista taiteilua. Se on enemmän telinevoimistelua kuin vaellusta. Silti pääsemme kurusta yli ilman haavereita. Suuntaamme kohti Vuomapään itälaitaa. Vuomapäälle nousu ei ole ylivoimaisen vaikeaa. Hankalaa ja hidasta se silti on. Kivikkoista tunturin laitaa saa taiteilla melkoisen tovin. Sitten olemme kuitenkin ylhäällä.

 

Näköalat Vuomapäältä ovat lähes Vongoivan veroiset. Luoteessa ja pohjoisessa Anteri, Pirunportti, Kuikkapää. Tuolla jossakin Muorravaarakka ja Akanhärkäkuru.  Alla Hammaskuru ja Kirakkavaaran pyöreä laki. Niitten takana aukeaa koko Repoaapa. Tuolla siintää Lokka ja Porttipahta. Lännessä nöpöttävät Nattaset. Idän suunnalla Talkkunapää, Jaurun laakso ja Vongoiva, jossa vielä eilen steppailimme.

 

Lähdemme alas kohti Hammaskurun laaksoa. Alkumatka alas Vuoman laitaa on yhtä tuskaa. Kivikkoa, irtorakkaa, jalan alla pyöriviä kivenlohkareita. Alastulo kysyy polvia ja vaatii malttia. Steppailumme näyttää eläkemummojen ripaskalta. Vähitellen maasto muuttuu vaivaiskoivikoksi. Kohta tulemme Hammaskurun kämpälle kuin telkkä pöntölle.

Kokkailemme päivän lämpimän ruoan Hammaskurun nuotiopaikalla. Pari muutakin kulkijaa tulee ruoan tekoon. Äijät ovat maastopuvuissa. Kaivavat Trangiansa esiin. Istuvat nuotiopiirin laitaan. Miehet eivät juuri puhu edes keskenään. Kulkemaan tänne on tultu, eikä tarinoimaan.

Pöperöinnin jälkeen nostamme rinkat selkään ja ylitämme Hammasjoen. Taival kohti Kärppäjärviä ja Luiron tienoita alkaa. Muutama kilometri kohti Kärppäjärviä taittuu yhdellä tauolla kolmeen tuntiin.

Kärppäjärvillä asettaudumme tutuille tienoille. Teltat nousevat koivikkoon Kärppäjärven hienolle kankaalle. Istumme tulilla ja kokkailemme. Aku tekee klapeja viidakkoveitsellä. Niitä tulee kuin klapikoneesta. Lastut lentävät. Pölli muuttuu päreiksi. Täällä on puuvaja, mutta ei edelleenkään kirvestä. Säästöä se on pienikin säästö Metsähallituksella. Puuvajan on Metsähallinnon insinööri tänne saanut. Puucee sen sijaan odotuttaa itseään. Kärppäjärvillä pysähtyvä käy kuusen takana riu’ulla. Onhan se ekologista. Ehkäpä näinä aikoina ei firman talous yhteen paskahuussiin kaatuisi. Minulle se nyt on yksi ja sama. Mutta periaatteestakin jo puollan puuceen olemassaoloa. Vaeltaville neidoillemme ymmärrettävästi pc on arvostuksessa ennen kirveetöntä puuvajaa.

 

Istumme nuotiolla. Juttu luistaa nyt. Ollaanhan lähellä Luiroa. Toivo elää nuorilla neidoilla. Ehkä huomenna saunotaan. Vielä tämä iloksi muuttuu. Tai sitten ei.

Katselen vielä tuokion lammen takaa Hietapään ja Sokostin jylhää siluettia. Aurinko katoaa jonnekin niitten taakse. Tämän jylhempää näköalaa ei voi teltan oviaukosta olla. Passaa tässä kuljeskelijan nukkua. Ollaan kuin Herran kukkarossa.

 

 

Lauantai 25.7. Kärppäjärvi - Sokosti - Luirojärvi

Kärppäjärven aamu on toiveita täynnä. Aamupöperön jälkeen teemme suunnitelmaa. Juho ja Elisa päättävät äänin 1-1 suoriutua linnuntietä Luirolle. Muu poppoo on valmis Sokostin ylitykseen. Neidoillamme ei ole vielä tietoa tulevasta. Ehkäpä kulkemisen tuska vielä eskaloituu.

Nostamme rinkat pykälään. Nousu kohti Hietapään laitaa alkaa. Alkumatka on melkoista ryteikköä. Ehkä olisi kannattanut nousta suoraan kohti Hietapään satulaa. Joka kerran tätäkin reittiä kulkiessani mieli askaroi. Oliko tämä nyt sittenkään järkevä reitin valinta. Kummasti vuosien takaiset reitit unohtuvat. Mielestä katoaa kaikki matkan tuska, kivikot, ryteiköt. Kartalla kaikki on niin yksinkertaista. Ja mitä suurempi mittakaava – sen helpompaa.

 

Hietapään laidalla on kuitenkin mukava kulkea. Maisemat alkavat avartua. Muorran jokilaakso avautuu idässä. Sää on aivan pilvetön ja lämmin. Aurinko helottaa taivaalla. Tässä voisi vaeltaa vaikka ilman paitaa. Tällä ikää ja tässä seurassa se olisi kuitenkin pahemman luokan ympäristörikos.

Nousemme kohti Sokostin itäpuolista satulaa. Tätä kautta nousu Sokostille on melko vaivatonta. Nousu on toki pitkä ja vaativa, muttei samanlaista louhikkoa kuin Luirolle päin laskeutuessa.

Saavutamme Sokostin huipun. Istumme kummelin viereen. Pyöritämme päätä pöllön lailla. Kaikkialla hienoja maisemia, avaruutta, tunturia, kuruja. Tuolla takana suuri ja mahtava Venäjän maa. Siellä asuu Fedja-setä - ja totuus sekä oikeus. Aina Katynistä Karjalaan saakka. Nuoriso ei kuitenkaan itään paljon vilkuile. Kuvia otetaan ja äidille soitetaan. Sokostilla voi keli olla todella kaksijakoinen. Olen ollut täällä näihin aikoihin räntäsateessa. Nyt luontoäiti näyttää parhaat kasvonsa. Onneksi joskus näinkin päin.

 

Lähdemme räpiköimään alas kohti Jaulutuskurua. Rinkkojen kanssa alastulo rakkaista, vierivää kivikkoa on julmaa. Neidot antavat vetäjän kuulla kunniansa – tai kunniattomuutensa. Alastulossa on tekemistä ilman rinkkojakin. Rinkkojen kanssa se nuorisolle taas on yhtä kärsimystä. Onneksi ei sada. Joskus tätä on tehty kaatosateessakin. Rakkainen rinne on sateen aikaan kuin liukumäkeä.

Jaulutuskurussa asetutaan tauolle. On lounaan aika. Matkan kärsimys unohtuu pöperön kadotessa mahanpohjalle. Ruoan päälle käydään vielä päivälevolle.

 

Parin tunnin lepo loppuu kun kurua pitkin laskeutuu riparilaisten joukkio. Pienet rippilapset ovat innoissaan kurun purosta ja sen putouksista. Joku haluaisi uida heti, toinen kaivaisi katinkultaa puron pohjalta. Hetken pörrättyään taukopaikallamme he katoavat kohti Luiroa.

Meidänkin on lähdettävä. Kokoamme romppeemme ja lampsimme hiljakseen kohti Luiroa. Luiron sauna ja rannan nuotiopaikka odottavat. Mielessä on samalla helpotusta siitä, että matka on kääntynyt kotiin päin. Samalla myös kaihoa siitä, että kaikki hyvä on takanpäin. Sehän on kuin viisikymppisen miehen elämästä. Edessä on vain haudan lepo. Kaikki mennyt hyvä on jo koettu ja nähty!

 

Luirolla on verrattain hiljaista. Vain pienet riparilaiset pyörivät nuotiopaikan ympärillä. Joku tulee posket punottaen saunasta. Nuotion ääressä paistetaan räiskäleitä. Joku vuolee puukalikkaa. On ihailtavaa, miten nuoren riparilaisen vaellus on niin huoletonta. Kukaan ei muista matkan rasitusta. Muisto rinkan uuvuttavasta painosta on unohtunut. Nyt saunotaan, uidaan Luiron viileässä vedessä. Tarinoidaan, seurustellaan, nauretaan kommelluksille. Mihin katoavat nämä välittömät, iloiset, kaikkeen uuteen positiivisesti asennoituvat vaeltajat? Mistä tulevat ne jäykkäniskat, tosivaeltajat, joiden poluilla ei tahdo olla muille tilaa.

 

Pystytän teltan Klasun ja Muhiksen leirin viereen. Seuraan miesten ruoanvalmistusta. Äijillä on mahdottomat määrät syötävää. Pyttipannua tehdään kilokaupalla – ja kaikilla mausteilla. Minä nysvään kupillisen riisiä ja lusikallisen kuivattua jauhelihaa. Kun yksin syö, niin ei ole väliä mitä syö. Tai syökö mitään. Kuukkelikin käy tarkastamassa eväät. Toteaa ne heikoiksi ja lähtee pois.

 

Puolen yön jälkeen käymme vetäjien kanssa saunassa. Istutaan lauteilla ja mietitään vaelluskokemuksia. Jos ei muuta hyvää löydä, niin katkaisee tämä vaellus työn orjalta tasaisen tappavaa arkea. Tänne unohtuu monet koetut vääryydet. Talven vastamäet jäävät taakse. Nuoren vaeltajan seurassa vanhempikin jäärä ajattelee uusia asioita. Tai ainakin muistelee menneitä. Varsinkin mennyttä nuoruuttaan. Iso osa vaeltamisesta on pelkää nostalgiaa. Sitähän vaellusturinatkin lähes yksinomaan ovat. Menneen kaihoa.

 

Istun vielä pitkän tovin laiturin päässä. Ihailen Luiron värikylläistä pintaa. Miten hieno voi olla Luirojärvi kesäyönä. Tätä on katseltu monta kertaa. Ja niin monen ihmisen kanssa. Ja samaa näkymää on tuijotelleet monet muut kulkijat. Ehkä poromiehet, kaukopartiomiehet, partisaanit, kemppiset, luppo-matit sun muut. Sama helmeilevä pinta. Samat tunturit Luiron takana. Ihmiset syntyvät, kulkevat ja katoavat. Toivottavasti luonto säilyy. Tippa tulee linssiin kun ajattelee kaikkia niitä, joiden kanssa täällä on kuljettu. Mitä mahtaa heille kuulua? Entistä aikaa ei enää ole. Ei istuta enää vanhan saunan kuistilla. Mennyttä et takaisin saa. Pitänee opetella olemaan hyvillään siitä, mitä on ollut. Mitä mennyttä murehtimaan. Huomisessa on sitä muutenkin tarpeeksi.

 

 

Sunnuntai 26.7. Luirojärvi - Tuiskukuru - Kopsusjärvi

On pyhäpäivä. Riparilaiset pyörivät vielä aamupuuron äärellä kun nostamme rinkat selkään. Taas jätetään jäähyväisiä Luirolle. Luusualla kuivatellaan jalkoja. Matkaan lähdössä on toiveikkuutta. Koti odottaa. Tyttärien mieli palaa jo pehmeään vuoteeseen, suihkuun ja peilin ääreen. Omassa päässä pyörii kaihomieli. Taas tämä vaellus alkaa olla lopuillaan. Itäkaira jää taakse.

Nousemme Ampupään laitaa kohti Tuiskukurua. Muistelen, miten monesti menimme alkuaikoina Ampuojan vartta Lupukkapäitten laitaa vedenjakajalle. Kuljimme uuvuttavan pitkää matkaa Palovankalle ja sitten Suomun vartta Lankojärvelle. Nyt ei ole tullut siellä käytyä vuosikymmeneen. Vieläköhän kalasääksi pesii Lankojärven laidalla?

 

Tuiskukurussa kokkaillaan pöperöt. Tämä ei ole koskaan ollut mielipaikkani. Suolla on nyt lämmin. Ruoan päälle on otettava pienet nokoset. Tuiskurussa on hiljaista. Muita vaeltajia ei näy. Omakin porukkamme on vaitelias. Kukin miettii omia perimmäisiä kysymyksiään.

Tuiskukurun jälkeen suuntaamme Vintilätunturin itälaitaa kohden. Maisema on mukava kulkea. Mönkijän uraa voi kuvitella kahdenkuljettavaksi poluksi. Suon laidalla istumme metsän katveessa. Matka alkaa painaa pienimpien jalkoja. Onneksi he eivät tiedä, kuinka paljon onkaan matkaa vielä jäljellä.

 

Mönkijän uraa kulkiessa miettii tätä valmiitten urien vaellusta. Monen vaeltajan mieli tekee kulkea poissa poluilta. Vaeltaa kulkemattomia seutuja. Ehkä sitä on jollakin lailla itsensä ja maiseman herra kun voi mennä, mistä haluaa. Ei tarvitse olla polkujen, urien, reittien vanki. Saa mennä, mistä tahtoo. Mutta eikö kulkijat ole täällä aina kulkeneet polkuja, keinoja, reittejä. Voi polkuakin kulkemalla nähdä maisemaa, vaeltaa, olla itsensä herra. Jos haluamme säästää nämä seudut tulevillekin polville, on tehtävä kompromisseja. On opeteltava taivaltamaan polkuja pitkin. On laitettava teltta tulipaikkojen seutuville. Säästettävä puuta ja luontoa joka tavalla. Jos haluan olla täällä, niin kuin itse tahdon, olen väärässä paikassa. Puistoissa on elettävä puiston ehdolla. Tai puistosta pois.

 

Vintilätunturin jälkeen ura kääntyy kohti pohjoista. Pidämme vielä taukoa Aitavaaran ja Vintilätunturin satulassa. Nuorimmilla alkaa väsy painaa. Mietin huolissani, miten mahdamme jaksaa Kopsukselle yöksi. Puntaroin oikaisun mahdollisuutta. Satatonninen lupaa kuljettavaa maastoa yli Aitavaaran aina Kopsukselle saakka. Niinpä suuntaamme kohti Aitavaaraa. Melko pian edessä on Aitaoja. Se yllättää meidät. Oja on nelisen metriä leveä. Vettä on toista metriä ja pohja upottavan pehmeää. Kahluusta ei tule nyt mitään. Pojat tekevät partiot niin ala- kuin yläjuoksullekin. Samanlaista kaikkialla. ”Tähänkö sitä nyt jäätiin”, tulee mieleen. Suunnistaja saa kuulla kunniansa. Tiedustelu-upseerimme ei kuitenkaan jää ämpyilemään. Poika ottaa johdon käsiinsä. Hakee rinteestä keloa, joka raahataan porukalle puron ylitse. Kohta kaveri on toisella rannalla ja virittää tapsia kelon ylle turvavaijeriksi. Muutama minuutti ja ylitystie on valmis. Ja niin Aitaojasta mennään ylitse heittämällä. Tapsi taskuun ja kelo jää seuraavan kulkijan käyttöön. ”Siistiä”, toteaa Armi. Miss Vae