Hepr. 10: 19-25: ”Meillä on siis täysi oikeus astua sisälle kaikkein pyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä ja näin avannut meille uuden, elämään vievän tien, joka kulkee hänen kauttansa. Tulkaamme sen tähden Jumalan eteen vilpittömin sydämin ja varmoina uskossamme, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta. Pysykäämme horjumatta tunnustuksessa ja toivossa, sillä hän, joka on antanut meille lupauksensa, on luotettava. Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin.
    Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan.”

”Polku vaikea, näin nousee vastamaata,
silti seisahtua en mä saata.
Aion perille, juhlaan vuorelle”

Muutama viikko sitten saattelin näillä Siionin virren sanoilla erästä vanhaa vaeltajaa taivaan kotiin, perille juhlaan – niin kuin ajattelemme. Hän oli vuosikymmenien ajan vaeltanut Lapin tuntureilla, vienyt sinne mukanaan nuorisoa ja varttuneempaakin väkeä. Saattajista moni muisteli näitä vaelluksia. Heille jäi elinikäiset muistot vaelluksista tuntureilla ja siitä, että he saivat nähdä Jumalan luoman ainutkertaisen kauniin Lapin luonnon. Sen tunturit, kurut, jokivarret. Vaellus Lappiin oli antanut heidän elämälleen iloa, kiitosta, ajattelemisen aihetta.

Matkamme aikana me pysähdyimme Inarin saamelaiskirkkoon. Katselimme tuota yksinkertaisen vaikuttavaa alttaritaulua, jossa pieni saamelaisperhe on kuvattu taakkaporon ja pienen sylilapsen kanssa.  Hekin ovat matkalla, ehkäpä lapsen kastejuhlaan. Takana kohoavat tunturit, kurut, jokivarret. Silmämme pysähtyvät taulussa välittyvään äidin ja lapsen väliseen katseeseen. Se on täynnä huolenpitoa, rakkautta, huolta lapsen elämästä. Ihmisenelämän - tämän elämämme rakennuksen koko perustus on lapsuudessamme. Siinä, miten meitä on rakastettu, miten meistä on huolehdittu. Siitä saamme koko elämämme matkalle eväät, pohjan, jonka varassa suunnistamme omaan elämään, jonka varaan kaikki muut suhteemme rakennamme.

Ja tässä välissä -lapsuuden ja vanhuuden välissä on elämämme vaellus, oma nousumme vuorelle. Sitä ajatellen tätä samaa Siionin virren säettä tapailimme vaelluksellamme. Ja samalla moneen kertaan mietimme näitä oman elämämme tärkeitä hetkiä. Omaa lapsuuttamme, suhdettamme vanhempiimme, kotiamme ja tulevaa aikuisuutta, elämme merkitystä ja sitä vanhuuden aikaa, joka omien isovanhempiemme ja vanhempiemme kautta tulee osaksi myös nuoren ihmisen elämää.

Tätä säettä voimme tapailla tänään myös näiden nuorten vanhempina, isovanhempina ja kummeina. Lapsen ja nuoren kasvattaminen on kuin tunturille, vuorelle nousua. Hidasta, välillä tuskaisen raskasta. Kasvattaja, isä ja äiti ovat niin monesti neuvottomia, huolta täynnä siitä, miten lapsemme selviää. Miten jaksamme kasvattaa lastamme? Löytääkö hän oman tiensä? Näkeekö hän unelmiensa täyttyvän? Seisahtua, kesken jättää emme voi. Koko ajan on koetettava kulkea lapsen ja nuorensa kanssa eteenpäin. Elämä juoksee rinnallamme niin joutuisaan.

Tällä matkalla on monen teidän kohdalla tämän juhlapäivän saavuttaminen ollut vastoinkäymisten takana. Jonkun kohdalla lasta on kohdannut sairaus, jotakin on koeteltu nuoren vaikealla murroksella, jonkun koti on kokenut haaksirikon. Nuoren saaminen tähän hetkeen on voinut olla yhtä vuorelle nousua, ilman lepoa. Siksi tämä juhlapäivä tuntuu niin hyvältä.

Nyt on juhlan aika. Olemme kiivenneet tälle nuoruuden vuorelle - juhlaan. Nyt voimme pysähtyä, huokaista, iloita, tuntea kiitollisuutta sinusta ja tästä päivästä. Tähän asti olemme päässeet. Yksi unelma on saavutettu. Tästä katselemme elämääsi eteenpäin jo luottavaisemmin. Hyvä Jumala on suonut meille tämän päivän. Tämä on annettu lahjaksi. Siitä kiitämme. Tässä juhlassa ymmärrämme sinua katsellessamme, että suurinta, mitä me vanhemmat voimme elämältä saada olet juuri sinä, omat lapsemme – olivatpa he pieniä kastettavia sylilapsia, koulua aloittavia tai kuten sinä ripille pääseviä tai vaikkapa jo aikuisia kotoa lähteneitä. Miten valtavan lahjan olemme saaneet sinun kauttasi – lapsemme. Sinussa on elämämme merkitys ja tärkeys. Sen tähden vanhempina toivomme ja rukoilemme, että lapsuutesi ja nuoruutesi aikana saisit elämällesi pohjan, jonka varassa selviät omaan elämääsi ja ehkäpä kerran perustat oman perheesi.

Seurakunta on kulkenut rinnallasi kastehetkestäsi lähtien. Tämänkin vaelluksemme toteuttamiseksi on tehty iso työ. Pitäkäämme kiinni seurakunnasta - kuten evankeliumimme kehottaa. Vaelluksemme aikana moni teistä sanoi, että hän haluaa uudelleen vaellukselle, ehkä isoseksi, ehkä vaeltajaksi. Pidä kiinni tästä haaveesta. Tule mukaan yhteisen seurakunnan toimintaan. Siinä sanoma Hyvästä Jumalasta kuljettaa mukanaan välittämistä, yhteisen hyvän jakamista. Voit ehkä itse olla aikanasi jakamassa saamaasi hyvää nuoremmille. Voit olla tukemassa heidän nousuaan ylös vuorelle, juhlaan. Että hyvä jatkaisi kulkuaan. Että toisen ihmisen tukeminen, välittäminen, rakastaminen olisivat osa meidän kaikkien kulkua. Sitä kautta Hyvä Jumala on keskellämme.

Ehkäpä tällä vaelluksella näit, miten tärkeää on, että emme jää yksin vaan tuemme toisiamme. Mekin nousimme painavien rinkkojemme kanssa Luppukkapäille, Ukselmalle, Sokostin rinteille. Päästäksemme Huipulle on tuettava toisia, joskus jaettava taakkoja, odotettava heikompaa kulkijaa. Perillä kaikki palkitaan. Katselemme edessämme avautuvaa maisemaa, tuntureita, kuruja, tunturipurojen polveilua. Onnen tunne täyttää mielen. Unelma on saavutettu. Kaikki ovat perillä.

Jaa saamaasi hyvää, välittämistä toiselle. Tue kanssakulkijaasi, kulje toisen rinnalla niin kuin Hyvä Jumala kulkee vierellämme. Elä sinä rippilapsemme Jumalan antama elä­mäsi niin, että läheisesi, lapsesi, lastesilapset, ystäväsi kerran muistavat sinut elämänsä loppuun, että he kaipaavat sinua, että heillä on yhtä ikävä sinua kuin meillä vaellustovereitamme Luiron rannalla. Te kaikki olette näitä hienoja nuoria, jotka muistetaan, joita ikävöidään. Anna tämän hyvän, saamasi siunauksen kauttasi jatkaa kulkuaan!

”Siitä teidät tunnetaan seuraajikseni, että te rakastatte toisianne”, sanoo Jeesus.

Saamelaiskirkon alttaritaulussa lappalaisperheen kaiken yllä seisoo valkoisiin puettu Kristus siunaten heitä. Niin on Jumala sinutkin jo lapsesta lähtien siunannut, varjellut, kulkenut rinnallasi. Rakenna tälle perustalle. Hän ei sinusta luovu. Hän ei käännä selkäänsä. Jumala ei jätä sinua. Hän kulkee rinnallasi. Varjelee elämääsi. Vie sinut kerran vuorelle – juhlaan. Siellä olemme kaikki koolla.

 Muista, mitä joka ilta lauloimme:

”Joskus pelkäsin, enää en pelkää.
Tyynin mielin nyt ootan mä vaan. 
ei heikolle käännetä selkää.

Vielä portin mä nään raollaan.
Ja kun viimeisen lauluni kuulen,
se on kaunis ja rauhallinen,
Ehkä hiljainen hyräily tuulen,
taikka viserrys varpusen.”