.....

    Saarna 4.8.2013

    Vaellusriparin konfirmaatio


    Jer 18:1-11 

    Sana, joka tuli Jeremialle Herralta ja kuului:
    "Nouse ja mene alas savenvalajan huoneeseen; siellä minä annan sinun kuulla sanani". Niin minä menin alas savenvalajan huoneeseen, ja katso, hän teki työtä pyöränsä ääressä. Ja jos astia, jota hän valmisti, meni pilalle, niinkuin savi voi mennä savenvalajan käsissä, niin hän teki siitä taas toisen astian, miten vain savenvalaja näki parhaaksi tehdä.
    Silloin tuli minulle tämä Herran sana:
    "Enkö minä voi tehdä teille, te Israelin heimo, niinkuin tekee tuo savenvalaja, sanoo Herra. Katso, niinkuin savi on savenvalajan kädessä, niin te olette minun kädessäni, te Israelin heimo. Yhden kerran minä uhkaan temmata pois, hajottaa ja hävittää kansan ja valtakunnan; mutta jos se kansa kääntyy pois pahuudestaan, josta minä sitä uhkasin, niin minä kadun sitä pahaa, jota ajattelin tehdä sille. Toisen kerran taas minä lupaan rakentaa ja istuttaa kansan ja valtakunnan; mutta jos se tekee sitä, mikä on pahaa minun silmissäni, eikä kuule minun ääntäni, niin minä kadun sitä hyvää, jota olin luvannut tehdä sille. Sano siis nyt Juudan miehille ja Jerusalemin asukkaille: Näin sanoo Herra: Katso, minä hankin teille onnettomuutta ja pidän neuvoa teitä vastaan. Kääntykää siis kukin pahalta tieltänne ja parantakaa vaelluksenne ja tekonne."

    Jeremian kirjan salaperäinen kertomus savenvalajan huoneesta tuo eteemme monia mielikuvia. Savenvalaja muokkaa dreijallaan savea. Katsoja ei tiedä, mitä työstä tulee. Hieno, kaunis astia, vaiko rikkimennyt tekele. Ehkä jotain samaa oli teidän vaellusriparilaisten vaelluksessa. Matkalle lähtiessä emme tienneet, mitä on edessä. Mitähän tästä reissusta tulee, mietimme. Tai te vanhemmat viisitoista vuotta sitten vastasyntyneen lapsen äiti ja isä. Mekin muistamme miltä tuntui kun pieni lapsi oli sylissämme. Mietimme, mitä lapsestamme tulee? Miten meille käy? Selviämmekö tästä äidin ja isän tehtävästä? Saako lapsemme elää terveenä, onnellisena? Huoli lapsen ja nuoren elämästä on toivottavasti yhteistä kaikille äideille ja isille. Rakkauteen kuuluu aina huolta, ikävää, menettämisen surua.

     

    Lähes vuosi sitten elokuun lopun varhaisena aamuna seison Hietaniemen sankarihautausmaan laidalla kymmenien ja taas kymmenien vanhempien tavoin. Edessämme seisoo ryhdikkäänä juuri valmistuvien nuorten kadettien uljas rivistö. Ateenalaisten laulu soi nuorten miesten laulamana lipun noustessa salkoon. Katselen poikani kasvoja rivistössä. Mielessäni juoksee kuin filminauha hänen elämänsä. Miten hän huusikaan ensimmäisen vuotensa jokaisena yönä. Miten pelkäsin, etten selviä isän tehtävästä. Miten täynnä uteliaisuutta ja intoa hän lähti päiväkotiin, koulutielle. Miten kyynel valui silmäkulmassani ja kurkkuani kuristi kun kuljimme ensimmäisenä kouluaamuna kouluun. Miten katselin hänen typertynyttä ilmettään vaellusriparin ensimmäisellä tauolla. Miten yhteisellä ankaralla talvivaelluksellamme hän ei kolmeen päivään puhunut minulle sanaakaan.

    Ja tuossa hän seisoo ryhdikkäänä sama intomielinen, terävä katse silmissään kuin pienenä lapsena. Hänen unelmansa täyttyy. Kyynel vierii silmäkulmaani. Tähän asti olemme selvinneet. Nyt on juhlan aika, ilon ja kiitoksen päivä.

    Ajattelen, että te vanhemmat tunnette tänään samoja tunteita. Teidän lapsenne istuu tässä edessänne ja tulee kohta alttarin eteen. Takana on lapsuuden itkuja, kasvattajan ylivoimaiselta tuntuvia hetkiä. Lapsen ja nuoren kanssa on etsitty yhteistä tietä läpi lapsuuden ja murrosiän vuosien. Ja tässä hän on, kurkottaa jo kohti omaa elämää. Tähän asti olemme selvinneet, ajattelet. Mielen täyttää kiitollisuus, onnen ja ilon tunne.

    Ymmärrämme kyllä myös sen, että ei kaikki ole valmista. Lapseni elämässä kuin omassa elämässäni on vielä paljon keskeneräisyyttä, rikkinäisyyttä. Savenvalajan astia ei ole vielä valmis. Emme tiedä, mitä tästä elämämme astiasta vielä tulee.

    Me ymmärrämme, että elämämme paras lahja ovat lapsemme. Mitään muuta, niin suurta ei Hyvä Jumala voi elämässäni minulle antaa. Eivät kaikki saa lapsia, vaikka epätoivoon saakka niin toivovat ja rukoilevat. Eivät kaikki löydä rinnalleen rakasta ihmistä tai pidä lasta sylissään. Me olemme nämä lapsemme saaneet, lahjaksi. Eikä mikään muu asia tai tehtävä elämässämme saisi mennä lastemme ohi. Lapsen kasvattaminen, rakastaminen, hänestä huolehtiminen on oltava elämässämme ensimmäisenä. Ilman isän ja äidin, kodin huolenpitoa lapsemme ovat vailla turvaa. Koti, vanhempien huolenpito on hänen tärkein omaisuutensa. Sen varassa ja hän kasvaa ja kurkottaa omaan elämäänsä. Koko yhteiskuntamme murenee, jos lapsemme ja nuoremme jäävät vaille huolenpitoa, rakkautta, kodin turvaa. Siksi lapsen ja nuoren elämän puolustaminen, heidän huolenpitonsa on oltava koko yhteiskunnassakin etusijalla. Olkoonkin, että tässä ajassa meidän aikuisten vaateet, oikeudet, itsekkyytemmekin näyttää usein lapsen ja nuoren elämää tärkeämmältä.

    Meidän vanhempien mielessä on aina huoli lapsestamme, olipa hän kuinka pieni tai kuinka iso tahansa. Aina on sydänalassa huoli siitä, että entä jos en saakaan pitää lastamme luonamme vanhuuteeni saakka. Entä jos lapselleni tapahtuu jotakin. Huolen ja epätoivon hetkillä ristimme kätemme. Ymmärrämme ettei elämä ole yksin meidän päätettävissämme. Emme ole elämämme tai lastemme elämän mestareita. Siksi on nöyrästi ristittävä kädet. Koetettava pyytää, että Hyvä Jumala varjelisi lapseni elämää, kulkisi hänen rinnallaan. Emme me tiedä kuinka kauan saamme pitää rakkaitamme luonamme. Elämä ei ole yksin käsissämme.

    Entä sinä tämän juhlapäivän rippikoululainen tai sinä nuori vaeltaja? Millainen astia sinusta on tulossa? Mitä unelmoit elämästäsi? Millaisen elämän tahtoisit?

    Olemme halunneet rippikoulussa välittää ajatuksen siitä, että tämä elämämme on meille aina Hyvän Jumalan lahjaa. Turhaa elämää ei ole. Elämälläsi on tarkoitus ja merkitys. Mutta että omilla valinnoillasi ja teoillasi voit paljon vaikuttaa siihen, millainen elämäsi ja aikuisuutesi on ja myös millainen sinun lähimpiesi ja ystäviesi elämä on. Toivomme ja pyydämme, että et tuhoaisi tätä elämän lahjaa päihteillä tai vastuuttomalla elämänasenteella. Jokaisen äidin ja isän unelma on myös se, että kerran näkisi lastenlastensa varttuvan turvallisessa kodissa rakastavien ja huolehtien vanhempien, sinun hoivassasi.

    Samoin olemme halunneet välittää ajatuksen siitä, että emme koskaan elämässä ole yksin. Meidät on lähetetty elämään toistemme rinnalla. Meidän valintamme ja tekomme ovat myös tekoja toiselle ihmiselle, lähimmäisellemme. Kuoltuamme ei meistä muistella saavutuksiamme tai töitämme. Mutta se muistetaan, miten kohtelit toista ihmistä, miten rakastit, välitit, millainen olit toiselle. Se muisto jää meistä jälkeemme. Se kertoo elämämme arvon.

    Ole sinä toiselle ihmiselle Kristus. Anna hänelle arvo. Välitä toisesta. Tue, lohduta sitä, joka suree. Auta häntä, jonka polku kulkee vastamaata. Niin Isä Jumalakin tahtoisi meidän tekevän. Olevan toisillemme armollisia, anteeksiantavia rinnallakulkijoita. Ja niin Hyvä Jumala kulkee rinnallasi. Hän ei hylkää sinua. Vaikeissakin elämän käännekohdissa hän on rinnallasi. Hän pitää porttia auki heikoimmallekin kulkijalle. Hänen luonaan on tilaa rikkimenneillekin astioille, elämälle, joka ei mennyt kuten suunnittelimme tai unelmoimme. Sellaisena hetkenä Risti kätesi ja muistele silloin näitä rippikoulussa oppimiasi rukouksia. Tai iltalaulun sanoja:

    Varjot kasvavat, on tullut ilta

    Nurmen kukat jo sulkeutuneet.

    Karja noudetaan pois laitumilta ja hiljaa ovat järvien veet.

    Joskus pelkäsin, enää en pelkää.

    Tyynin mielin nyt ootan mä vaan.

    Ei heikolle käännetä selkää.

    vielä portin mä nään raollaan.

ilpo saarelainen


Ilpo Saarelainen
ilpo.saarelainenÄTkontiolahti.fi
Kontiolahden lukio