Mark. 9: 2-8:
”Kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen, pois toisten luota. Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä ja hänen vaatteensa alkoivat hohtaa niin kirkkaan valkoisina, ettei kukaan vaatteenvalkaisija maan päällä voi sellaista saada aikaan.
    Sitten heille ilmestyi Elia ja hänen kanssaan Mooses, ja nämä keskustelivat Jeesuksen kanssa. Pietari puuttui puheeseen ja sanoi Jeesukselle: ”Rabbi, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.” Hän ei näet tiennyt mitä sanoa, sillä he olivat kovin peloissaan.
    Samassa tuli pilvi, joka peitti heidät varjoonsa, ja pilvestä kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!” Ja yhtäkkiä, kun he katsahtivat ympärilleen, he eivät enää nähneet siellä ketään muuta kuin Jeesuksen yksin.”

Tämän vaelluksemme päätyttyä eräs nuorista vaeltajista tarttui käteeni ja sanoi; ”Kiitos kun veitte minut Lappiin!” Niistä sanoista tuli hyvä mieli. Ehkäpä monella teillä muillakin oli samansuuntaisia ajatuksia ja hyviä muistoja vaelluksesta mielessä kotiin palattuanne.
Aivan tämän evankeliumin kertomuksen tapaan mekin veimme teidät nuoret Lapin tuntureille vuorelle yksinäisyyteen, pois toisten ihmisten, vanhempiennekin luota. Niin kuin olemme tehneet jo parinkymmenen vuoden ajan, joka kesä. Monet vaeltajat ovat tykästyneet Lappiin, sen tuntureihin, kuruihin, tunturipuroihin tai iltanuotioiden, laulujen, yhdessäolon tunnelmiin. Joku vaeltaja sanoikin Sokostin takana yöpyessämme, että jäädään vielä tänne. Aivan kuin Pietari sanoi opettajalleen. Tehdään tähän majat, pystytetään teltat. Jäädään tähän. Tässä on hyvä olla! Niin kuin tuo yhteinen vaelluksemme jää mieleemme ainutkertaisen hienona retkenä, niin on tämä rippijuhlapäiväkin teille nuorille hieno, tärkeä, mieliinpainuva juhlapäivä. Olet juhlan päähenkilö. Sinua onnitellaan. Saat ehkä pieniä lahjoja ja muistamisia. Kummit, sukulaiset, ystävät tulevat juhlimaan kanssasi tätä päivää. Sinua muistetaan. Olet tärkeä! Sinulla on lähelläsi ihmisiä, jotka muistavat, ajattelevat sinua! Kurkotat kohti aikuisuutta. Vaelluksesi kääntyy kohti tulevaa omaa elämääsi.

Tämä on hieno juhla myös teille vanhemmille. Monen teidän silmissä kimmeltää kyynel. Mielessä on haikeutta. Tässäkö on nyt edessämme se lapsi, jonka kerran saimme elämäämme, kannoimme kotiimme, aloimme haparoiden hoivata häntä, elää hänen kanssaan. Minne katosivat ne lapsuuden vuodet? Kohta hän lähtee kotoamme omaan elämään. Kotimme tyhjenee. Kodin ja mielen täyttää haikeus, ikävä.

Ajattelen, että varmasti me vanhemmat haluaisimme kasvattaa lapsemme mahdollisimman hyvin. Haluaisimme heille hyvän elämän. Toivoisimme, että sinä osaat elää toisten ihmisten kanssa, kunnioittaa kaikkia ihmisiä, tulla toimeen erilaisten, eri tavoin ajattelevien, eri kulttuureista tulleidenkin kanssa. Niin mekin opettajat koulussa ja rippikoulussa tahtoisimme sinun jotakin oppineen. Sekin toivo meillä vanhemmilla ja opettajilla on, että kotoa lähdettyäsikin kaipaisit kotiin tai riparillekin, arvostaisit saamaasi huolenpitoa, rakkautta, kasvatusta. Sitä, että sinusta on huolehdittu, välitetty, rakastettu. Että tulisit käymään. Että olisit kiitollinen siitä, mitä olet saanut. Minunkin elämäni hienoimmat hetket ovat siinä kun lapseni tulevat käymään kotiin. Sellainen hetki tuntuu kuin joululta.

Jonkin aikaa sitten tapasin kaksi entistä vaellusriparilaista. Olin muutama vuosi sitten vihkinytkin heidät avioliittoon ja he olivat olleet oppilainani. He olivat saaneet pienen lapsen. Nyt he kuitenkin kertoivat eronneensa kirkosta. Tavatessamme he sanoivat minulle, että heistä tuntuu, ettei kirkolla ole heille eikä heidän lapselleen mitään annettavaa.

Entä jos meidän lapsemme kotoa lähtiessään sanookin, ettei hän tarvitse meitä vanhempia enää, että kodilla ei ole enää mitään annettavaa heille? Ehkä sellaista osaa, sellaisia lapsen sanoja ei toivoisi kenellekään äidille, isälle, kasvattajalle.

Emme me vanhemmat tai opettajat aina onnistu kasvattajina, isinä, äiteinä. Lapsemme sanoo kovasti, lyö sanoilla pahaan paikkaan ja lyö oven kiinni lähtiessään. Totta kai minäkin tulin surulliseksi näiden entisten rippikoululaisteni ratkaisusta. Ja vielä enemmän murehtivat heidän vanhempansa ja isovanhempansa, kun sukujen perinne kirkkoon ja uskoon katkeaa. Mutta ymmärtäväthän nämä pienen lapsen isovanhemmat, että sitä suuremmalla syyllä on ristittävä kädet iltarukoukseen pienen lapsen ja hänen vanhempiensa puolesta. Emmekö me kaikki tarvitse Hyvän Jumalan varjelusta olimmepa miten kaukana kirkosta tahansa. Toki itsekin mietin syyllisenä sitä, että missä epäonnistuin heidän kohdallaan opettajana, kasvattajana, rippipappina. Ajattelin, että olin itsekin halunnut tarjota heille vaellusrippikoulun hienon kokemuksen, vihkiä heidät, antaa heille kirkon ja seurakunnan puolesta kaiken lahjaksi. Samaa tietysti ajattelee omienkin lasten kohdalla. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Olisinko osannut rakastaa heitä enemmän? Olisinko voinut olla heille parempi isä, kasvattaja. Kasvattajan mukana kulkee aina syyllisyys, huono omatunto omista tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Emme ole tarpeeksi rakastaneet, tarpeeksi pitäneet sylissä. Se kuuluu jokaisen isän ja äidin osaan. Ja sen kääntöpuolella ilo, kiitollisuus, onnellisuus näistä lapsista, jotka meille on lahjoitettu. Että kaikesta vajavuudestamme ja epätäydellisyydestämme huolimatta nämä lapset on annettu meille lahjaksi.

Nuoruuteen kuuluu usein irtiotto kodista, omista vanhemmista, omista juurista. Ehkäpä myös tähän aikaamme, maailmaamme kuuluu se, että meitä opetetaan ajattelemme usein ensisijaisesti vain itseämme.  Ajattelemme, että vain vahvat, itsenäiset, oman tiensä valitsijat pärjäävät. Mediassa, mutta myös ympärillämme olemme tottuneet lauseisiin: Minulle ensin. Minulle kuuluu paras osa. Minulla on oikeus saada sitä tai tätä. Minun mielipiteeni, ääneni on tultava kuuluviin.

Kirkastusvuoren Opettaja – Kristus jätti meille aivan toisenlaisen mallin ja opetuksen. Sitä koetimme vaelluksellammekin omalla Kirkastusvuorellamme, tunturissa opetella. Luiron rannalla luimme Jeesuksen jäähyväissanat. Niissä kuuluu toisenlainen ääni. Hän sanoi:

Siitä teidät tunnetaan opetuslapsikseni, kristityiksi, kirkon vaeltavaksi kansaksi, että rakastatte toisianne, että välitätte, kannatta toisen taakkoja, kuljette yhtä matkaa, että heikointakin viedään mukana. Ketään ei jätetä yksin. Se on myös vaelluksen ja elämämme kuva! Sinut on kutsuttu palvelemaan, rakastamaan, kantamaan toisten kuormia.

Älä kysy elämässäsi ensiksi sitä, mitä sinulle kuuluu tai mitä sinä saat toiselta, yhteisöltäsi, perheeltäsi, kirkoltasi. Vaan kysy sitä, mitä voisit antaa. Mitä voisit tehdä toisen hyväksi. Mitä hyvää voisit tuoda toisen ihmisen elämään. Ja katso; hyvän tekeminen toiselle, auttaminen, kuormien kantaminen, rakastaminen, välittäminen tuo elämääsi rikkaan sisällön. Sinua arvostetaan, rakastetaan, sinusta puhutaan hyvää. Suuria ovat ne ihmiset, jotka arvostavat toista, välittävät, kulkevat vierellä, tekevät toiselle hyvää.

Siksi on tehtävä hyvää niillekin, jotka eivät vastaa siihen hyvällä. On välitettävä siitäkin, joka ei tunnu arvostavan rakkauttamme ja huolenpitoamme. Niin me koetamme rakastaa lapsiammekin, vaikka vastaamme tulisi kiukkua, pahoja sanoja, suuttumusta.

Nuori ystävänä. Älä koskaan unohda, että kaiken ikävän, murheen ja vastoinkäymistenkin keskellä on kuitenkin myös rakkautta, huolenpitoa, välittämistä. Synkänkin päivän jälkeen tulee kerran aurinko esiin. Elämässä eivät vastoinkäymiset kestä ikuisuutta. Vaikean nuoruuden jälkeen edessä voi olla oma aikuisuus, joka kantaa sisällään hyvää, iloa, onnellisuutta, rakkautta.

Sillä sinusta välitetään. Aina on niitä ihmisiä lähelläsi, joille olet tärkeä, jotka rukoilevat enkeleitä elämääsi.

Hyvä Jumala ei hylkää meitä. Hän kulkee rinnallamme, kantaa taakkojamme, välittää elämästämme.

Vanhan kirkkorukouksen sanoin:
Lähtekää rauhassa. Olkaa rohkeat,  
pitäkää hyvästä kiinni,
älkää vastatko pahaan pahalla.

Rohkaiskaa arkoja, tukekaa heikkoja,
auttakaa sorrettuja,  kunnioittakaa kaikkia ihmisiä.

Rakastakaa ja palvelkaa Jumalaa ja toinen toistanne Pyhän Hengen voimassa iloiten!