Hiihtovaellus Itäkairassa 5.-9.4.2010

muutama kuva hiihtovaellukselta 2010

5.4. maanantai

Käännän Hiacen keulan kotipihalta kohti pohjoista aamulla viiden aikaan. On vielä pimeää ja sumuista. Vanhan tapaan edellinen ilta on mennyt myöhään kamoja etsiskellessä. Romppeet ovat aina hukassa tai ainakin viime tippaan levällään. Talvella sillä nyt ei niin suurta väliä ole. Ahkioon voi heitellä kaikenlaista roinaa, mitä nyt luulee reissussa tarvitsevansa. Niin tulee tehtyäkin. Hyvä jos puolet ähkiön sisällöstä käy reissussa tarpeelliseksi. Ruokaakin olisi vaikka puolelle pataljoonaa. Mutta pitäähän olla jotakin pahan päivän varalle. Tiedä vaikka joutuisi Jaurun varressa odottelemaan kesän tuloa.

Ennen Kuusamoa paikallinen poliisipartio pysäyttää. Puhalluttavat keltaisella viivalla. Sitten istuttavat Mondeon takapenkille. Väittävät, että ajoin jotain 126 kmh. Juttu kuulostaa ihan ufolta. Koetan aina ajaa lähes vainoharhaisesti mittaria tuijotellen. Nytkin seurasin nopeutta niin gepsin kuin Hiacenkin näytöltä. Ylinopeutta ei ollut yhtään. Tiukasti kiistän asian seriffeille ja vetoan gepsinkin näyttöön, johon maksiminopeus tallentuu. Nuoret konstaapelit naureskelevat pilkallisesti vanhan äijän gepseille ja väitteille. Käsittämätön asia. Vanhaa sielua sieppaa pahemman kerran joutua syyttä joutua tuomittavaksi ja vielä 540 e sakkoa. Siinä meni fiilis koko reissusta. Harkitsen pitkään palaamista kotiin.  Virkavalta on aina oikeassa. Mutta pitääkö sen olla aivan näin paljon oikeassa! Ja olihan tuolla ruuhkaakin. Kokonaista kolme autoa matkalla pohjoiseen välillä Joensuu – Kuusamo. Saahan siitä yhteensä jo puolitoista tonnia valtion kassaan.

Myöhemmin katselen netistä Stalker Dual –tutkan juttuja. Saksassa moista ei saa edes käyttää liikkuvasta partioautosta. Ei ole yksilön oikeusturvan mukaista mukamas. Suomessa on. Mitäpä sitä suomalaisen miehen sanaan olisi luottamusta. Ovat tainneet ylinopetta ajavat Koillismaalla loppua, kun pitää antaa sakkoja niillekin, jotka ajavat rajoitusten mukaan.

Ajelen Sallan kautta kohti Savukoskea ja Kemihaaraa. Täytyy koettaa ajaa parikymmentä kilometriä alle rajoitusten, että selviäisi edes rikesakoilla. Kemihaaran tiellä lentää jo rapa. Ehkäpä tässä ensi keväänä on jo asfaltti ja vieressä pyörätie. Onhan Soklin fosfaatti ja uraani saatava maailmalle kuljetettua. Niin se fosfaatin ja uraanin autuus leviää täältä valoksi kaikkialle mailmaan. Uraanit vaan penkereelle levälleen, niin jo on Savukosken väellä samalla jouluvalot omasta takaa. Ja luonto kiittää, kuin myös Nuortin kalavedet. Jo vain on fosfaatissa puhtoista tammukan uiskennella.

Kemihaarassa asetun ahkion eteen. Takana on kellon ympäri ajoa. Ahterissa ei kierrä enää veri eikä aivoissa ajatus. Mutta vielä tämä iloksi muuttuu. Niin alkaa muuli kiskoa rekeä kohti Peskihaaraa. Keli on vielä aivan arvoitus. Lämpötila on plussan puolella. Muutaman kerran suksi uppoaa uralla. On koetettava toppuutella itseään. Mieli on malttamaton. Eteenpäin olisi päästävä ja nopeaan. Sielu on kuitenkin matkalla vielä. Se askaroi Kuusamon seriffien mielenliikkeissä. Ilma on sumuinen. Kaikki näyttää yhtä harmaalta. Eipä ole eroa katsoi ulos tai sisälle päin. Samaa pimeyttä kaikki. Tässä on crapula mundi. Juopuneen sielun pimeys.

Saavutan Peskihaaran kahdeksan tienoossa. On jo alkavan hämärän tuntua. Kämpällä on minua hieman vanhempi pariskunta Länsi-Suomesta. Asetun taloksi. Tarinoidaan. Otan pientä iltapalaa. Sitten unille. Mietiskelen, että mitä vääryyttä olen virkavallalle tehnyt. Meillä ei taida tämän jälkeen löytyä enää luottamusta puolin eikä toisin. Päätän, että tästä lähtien koulun laillisuuskasvatustunnit pidän minä eikä virkavalta. Ei ole nuorisolla tuollaiselle laintulkinnalle käyttöä. Uni kuitenkin tulee tämmöiselle suurellekin roistolle.

6.4. tiistai

Ilman poliisipainajaisia nukutun yön jälkeen tempaisen puurot naamaan. Veteraanipariskunta katoaa kohta jo jängän taakse. Käppäilen hetkisen Peskihaaran kämpällä ja kokoilen omaisuuttani JR:n kyytiin. Käyn vielä Liittohaaran varresta sankollisen vettä. Mietiskelen vesireissulla, että mihinkä lähtisi. Menisinkö suorilla kohti Murustaa? Vai koettaisiko oikaista Härkävaaraan? Päätän lähteä yrittämään kohti Härkävaaraa. Hanki kantaakin pienen pakkasyön jäljiltä juuri ja juuri. Kulku on yhtä nautintoa. Jängän laitaa ja pientä vaaran kuvetta. Vanhaa osin jo kelottunutta petäjikköä. Ahkio seurailee nöyrästi muuliaan. Tulee mieleen lapsuusajan hankiaiset. Keväthangilla juostiin, hiihdettiin, ajettiin pyörällä. Veljen kanssa jopa ajoimme hankiaisilla lantaa harmaalla Fergulla. Nyt tällainen aamuinenkin hanki on iso elämys. Tämmöiset kelit olivat Kemppisen aikaan aina Itäkairan kävijällä. Nyt on heikkoa tekoa miehet ja hanget. Ei ole mikään niin kuin menneinä hyvinä aikoina. Matka Härkävaaraan taittuu reilussa tunnissa. Toisella kelillä matkalle uppoaisi kokonainen päivä ja mies päälle.

Matkalla ajattelen monta kertaa mitenkä pojan kanssa silloin 3 vuotta sitten tultiin tänne. En tajunnut että se oli vielä nuorukainen. Olisi pitänyt tajuta ruokkia poikaa enemmän ja ottaa kevyempi alkumatka. Mutta en tajunnut. Tässä kämpällä oltiin silloin rankan päivän jälkeen yötä. Poika ei jaksanut edes saunaan lähteä. Makasi kuin raato lavitsalla. Sääliksi kävi nuorta miestä. Vaan siitä on kaveri selvinnyt elämälle – isästä huolimatta. Ehkäpä kadetin muistoissa on jo unohdettu Härkävaaran kauhut. Eiköhän sotavaltion askareissa tule eteen suurempiakin tappioita. Ja jospa vanhusten virheistä huolimatta lapsistamme voi kasvaa ihminen. Ukko voi olla armoton, mutta itse elämä armollinen. Se ei kosta isien pahoja tekoja lapsillemme. Semmoinen vahva toive täältä ainakin esitetään yläkertaan.

Teen pöperöt Härkävaaran kämpällä. Nurkkaan on tullut kaasuliesi. Joku vieraskirjarunoilija oli juuri ehtinyt iloita, että tässäpä hieno kämppä kun ei ole kaasuhellaa. Eikä muitakaan sivistyksen kummajaisia. Nurkassa sentään Härkävaaran klassikko, tynnyrin puolikashella. Saunassakin toivottavasti vielä vuotavahanainen vesisäiliö. Sehän alkaa olla jo Itäkairan Prinsessan jälkeen tämän kairan kuuluisimpia nähtävyyksiä. Härkävaaran vettä vuotava pyörökiuas. Passaa sitä tulla ihailemaan kauempaakin. Lie kohta sille jo omat Facebook-sivutkin. Niin se kehitys tulee Härkävaaraankin.

Syön pöperöt naamaani. Makoilen jonkin aikaa lavitsalla ja ajattelen pyhiä. Tähän voisi jäädä yöksi. Mutta kun ei voi. Tie kutsuu. Asfaltti on kuumaa. Matkaan muuli!

Koetanpa siksi jatkaa tästä kohti Tahvoa tai yrittää ainakin. Saa nähdä joutuuko palaamaan takaisin. Härkävaaran kämpässä on kappale erämaan tuntua. Kämpällä on kokoa ja näköä. Yöpyjiä ei taida juuri ruuhkaksi asti olla.

Lähden Härkävaarasta kohti Tahvoa puolen päivän maissa. Hanki kestää kelkan vanhalla jäljellä juuri ja juuri. Liittohaaran latvoilla peittää vielä hanki jokiuomaa. Siellä täällä virtaa vesi hangen välissä. Poroaidalla ura kääntyy pois Tahvon suunnasta kohti Härkämurustaa. Jonkin aikaa pyörin poroaidalla kuin pässi narussa. Ei oikein osaa sanoa, että minne lähtisi. Hämärästi erottuva vanha ura vie itsepintaisesti kohti Murustaa. No sinne sitten! Matkaa kohti Murustaa on moniaita kilometrejä. On jänkää, petäjikköä, muutama vaaranlaita, suppaa ja käkkyräkoivikkoa. Välillä meinaa epätoivo yllättää. Vanha kelkan jälki katoaa jängällä. Järvinen sukeltaa vähä väliä upoksiin. Uran ulkopuolella painuu mies ja reki syvyyteen. Pari kertaa on istuttava ahkion laidalla ja hörpittävä nestettä. Sitten taas valjaisiin ja kohti Jaurua. Saavutan kuitenkin Murustan neljän huippeissa. Laskettelen  Murustan kuulua shikaania alas Jaurun kämpälle. Mäessä tapaan nuoren miehen, jonka Paljakan päällä keikkuu iso porontalja. Karpaasin oloinen kaveri. Sanoi käyneensä pyörimässä Iso-ojan varressa Vongoivan takana. Sielläkin on saattanut joutua kahluutöihin.

Peuraselässä laitan kamppeet nurkkaan. Otan pientä välipalaa. Päätän sitten hipaista Tahvolle saunaan. Siellä oli neljä henkeä varaustuvalla, Valkeakosken Ladun väkeä matkalla Tulppiosta Kiilopäälle.

Teen sylyksen puita ja lähden saunaan. Löyly tekee eetvarttia hikisen rämpimisen jälkeen. Istun hetken saunan portailla. Vielä ei ole oikein kevään tuntua. Lunta on jokapuolella olemallaan. Ehkäpä se kevät tulee vielä tännekin. Kontio saa vielä kotvasen maata Tyyrojan varressa. Joku turisti sitten hänetkin herättelee. Eipä näy Tahvon kesyä kettuakaan eväitään perimässä. Lie lähtenyt talveksi maalikyliin Luiron Hiltonille. Siellä on appelsiininkuorta syötäväksi pitkin pitkää talvea.

Käyn kiittämässä saunasta ja lähden sivakoimaan takaisin Jaurun kämpälle. Lumi rahisee jo suksen alla. Ensi yönä pakastaa. Huomenna aikainen lintu löytää ladun. Kokkailen kämpällä iltapuurot. Teen pienen tulen kaminaan ja kuivattelen varusteita.

Lueskelen vieraskirjaa. Kulkijat kirjoittavat monenlaista novellia joka vieraskirjaan. Täällä on aiheena Jaurun varren historiikki ja Moskun lahoava vene. On Sompion historiaa ja Saraspään liian lyhyt haravanvarsi. Siitäkin joku löytänyt romantiikkaa. Pienet ovat erämaassa aatosten pihamaat..

Vieraskirjassa on myös monta kotopuolen kävijää. Mielenkiintoista, että saman kylän ihmisiä näkee vain näissä vieraskirjoissa. Kotikylän raitilla ei paljon törmäillä. Muutama uusikin kasvo on ilmaantunut kirjoihin. Onpa kotopuolesta naisporukkakin ollut talvikelissä liikkeellä. Muuan tuttu vaelluskasvo on Härkävaarassa viettänyt 6-kymppisiään. Voi sitä kinkereitä pitää huonommissakin maisemissa. Kakun syöntiin vaaditaan jo tosikaveria. Kaikki hännystelijät eivät jaksa tänne saakka lähteä standaaria tai osuuspankin kunniakirjaa ojentamaan.

Tässä istun Jaurun kämpän pöydän ääressä. Jauru solisee vaimeasti jäävaipan alla. Huomenna kääntyy matka pois Jaurulta alaville maille. Jaurun varren karhu nukkuu vielä autuaasti talviuntaan. Ei näy koskikaraa sulan suulla. Saati kurkiauraa kotisuotaan huutelemassa.

Havahdun yöllä 11 aikaan siihen, että tupaan saapuu mies hölmistynyttä nukkujaa otsalampulla tiiraillen. Äijä kopsahti tupaan kuin telkkä pönttöön. Sanoi olevansa tulossa Korvatunturilta ja matkalla Haltille. Hetken jo mietin, että tuliko mies rajan takaa aluevaatimusta tuomaan. Mutta ei tämä olekaan mikään marjanpoimija. Kertoo kahlanneensa rajavyöhykkeeltä Jaurun rinnettä tänne. Äijä tekee pienet pöperöt, laittaa märät kamppeet kuivumaan, käy ulkona ja painuu unille. Jossakin välissä käy vielä  hakemassa järjestelmäkameralla kuvia revontulista.

7.4. keskiviikko

Aamulla tarinoimme hieman lisää. Kaverilla on tavoitteena taivaltaa Korvatunturilta Haltille 20 päivässä. Siinä on urakkaa tälläisessa kahlaajan kelissä. Aamupalan jälkeen pakkailen kamat kasaan. Heitämme vielä tarinaa vaelluksista. Sitten matkaan.

Kello on jo 9n maita, kun valjastan muulin reen eteen ja nousu Murustalle voi alkaa. Ylösmeno Murustalle on aina yhtä hikistä hommaa. Pumppu hakkaa kuin pajavasara. Tässä tuntee ikääntymisen seuraukset. Ei nouse jalka entisaikojen malliin. Mutta päälle vain noustiin jälleen kerran. Sieltä suuntaan kohti Jussinmurustaa. Hanki kestää vielä aivan hyvin. Vanha pulkan jälki ei houkuta. Toissapäiväiset kulkijat ovat kahlanneet välillä pohjia myöten. Metsäsukselle tunturisuksen jälkikin on turhan kapea. JR27 ei myöskään oikein sovi Paljakan tekemään uraan.

Sujuttelen hankia pitkin Jussinmurustalle. Siellä istuu tulilla ja kuivattelee monojaan mies, joka tuli eilen Murustan mäessä vastaan. Syön pientä välipalaa. Tarinoimme vaeltamisesta. Käydään läpi Dominic Arduininkin elämä.

Sitten suksille taas. Jatkan matkaa kohti Manto-ojaa puoli yhden tienoossa. Nyt hanki ei enää oikein kestä. On pysyttävä uralla. Se on kuitenkin kohtalaisessa kunnossa. Sää on ollut koko reissun ajan tasaisen harmaa. Aurinko ei ole näyttäytynyt. Tämä Härkämurustan ja Vierihaaran väli on hienoa seutua. On kynttiläkuusikkoa, aapasuon laitaa. Keloa toisensa perään, poroaidan vierustaa. Hangella jänön hyppyä ja jokunen riekon riipaisu. Ymmärrän, miksi Jussinmurustalle aikanaan tehtiin jonkinlainen kömmänä. Täällä oli totisen erämaan tuntua. Ikimetsiä ja vanhaa keloa ylt’ympäriinsä. Nyt on jäljellä enää laavu. Kiireinen kulkija ei ehdi Jaurun ja Vieriharjun välillä kuin kuoria pari appelsiinia. Aiemmin saatettiin jäädä tulille ja yöpyä tahtitaivaan alla. Kuunneltiin tuulen huminaa ikikuusikossa. Karhu käänsi kylkeä kuusenperseessä. Homenokka naksutteli leukojaan kelon katveessa. Rakovalkea leimusi pimeässä yössä. Nokinen kahvipannu keikkui vartaan nokassa. Nyt ei ehdi jäädä tähän. Viikonlopuksi on ehdittävä sorvin ääreen. Kuka sitä jäisi kuusen katveeseen kun voi mennä patjalle koisimaan.

Matkalla kohti Mantoselkää tulee vastaan vanhempi pariskunta. Miehellä on kolmen metrin Järviset ja ahkio. Tädillä metsäPeltoset ja rinkka. He ovat tulleet Karhuojan ja Saihon kautta Manto-ojalle. Nyt on matka kohti  Jaurua. Jonkun aikaa tarinoidaan ja sitten taipaleelle.

Mantoselän poroaidalla olen kahden tienoossa. Vasen polvi vihoittelee aika lailla. Ei tainnut tykätä eilisestä remppaamisesta. Otan pientä palaa. Istun ahkion keulalla. Tässä tulee mieleen Leevi Karsikkaan erätarinat. Eipä taida enää löytyä Leevin ansalankoja Manto-ojalta. Tulleeko edes Savukosken miehet tänne erälle. Voipi olla jo rikoslain alaista harrastustoimintaa se. Riekon pyytäminen tai näädän naakiminen vievät käräjille. Jos tappaa kaverin päissään tai pyytää ansalla riekon se on molemmille samat pari vuotta ehdonalaista. Saattaa Karsikastakin erästelyn katoaminen hieman suivaista. Vaan samapa tuo meille. HK:n sinisestä saa samat kaloriot kuin riekon rinnasta. Sillä nyt ei nykyhumanoidille ole väliä, mille syötävä maistuu tai miten se on saatu. Käytiinkö S-marketin altaasta tai Manto-ojan varresta. Pääasia, ettei kaloriot ylity. Ei ole terveellistä se, että jos Manto-ojan varressa riekon rinnassa on liiallti rasvaa saati ylenmäärin proteinia. Parempi siis pöpeltää lenkkimakkaraa, jossa ei ole eläinkuntaa edes kuoressa.

Jätänpä Mantoselän aatoksineen ja aloitan taivaltaa kohti Vieriharjua. Matkaa on vain viitisen kilometriä. Nousu tekee jalalle välillä aika häjyä. Saavutan kuitenkin Vieriharjun takaisen aavan. Koetan mennä aapaa pitkin. Nousu Vieriharjulle poroaidan laitaa ei oikein houkuttaisi. Aapa ei oikein kestä ja kun tulee vanha poikkilatu, oikaisen sille. Latu nousee ylös harjulle. Hanki on upottavaa. Matka on pienoista tuppurointia. Lopulta Korvatunturin ura tukee vastaan. Sitten olenkin jo kämpällä. Kämppä on tyhjä. Niinpä asetun taloksi. Käyn laittaa saunan tulille ja alan kokkailla.

Evästelyn jälkeen hakkaan hieman rantteella puita. Sitten saunaan. Löyly on vähän kuin lehmän henkäys, mutta minulle riittää. Täällä ollaan taas, Vieriharjun saunan portailla. Edessä solisee Vierihaara. On tämä melkoista ylellisyyttä. Joulupukin maille ja Isä Aurinkoisen valtakuntaan vain peninkulma. Kesällä eskaloituva kertausharjoitus tulee tässä aatoksiin. Mihinkähän tähän Vierihaaran varteen kaivaisi kenttähautausmaan? Olisihan täällä muutoinkin rauhaisa kummun alla odotella tuomiopäivää. Ja löytäisiköhän Pietari täältä edes tuomiolle. Kuka sitä joka kolkkaa ehtii kouluamaan. Edes viimeiselle tuomiolle..

Illalla tulee Kustavin mies Kemihaarasta päin. Istuu lavitsan laidalle ja puhkuu. On reissun ensimmäinen päivä. Mutta hänellä on aikaa. Pari viikkoa kun täällä raahaa pulkkaa, niin jo henki kulkee. On jo törmätty muutaman vuotena täällä. Siksi tarina alkaa siitä, mihin se vuosi sitten jäi.

Niinpä käydään taas läpi puiston asiaa. Vaeltamisenkin anatomia tulee ratkaistua. Kuten myös itä-Lapin työllisyys, Sokli ja Uruguan eucalyptys-sellupellot. Kun käy illalla pitkälleen Vieriharjun kämpällä, on asiat selkeät. Vielä mietin hetkisen Veikko Huovisen poismenoa. Miten se on lyhyt tämä ihmisen elämä. Tervaskannotkin kaatuvat. Kohta ei muista meitä kukaan. Olipa meillä aatokset miten suuria tahansa. Se tietysti on hyvää, että nämä huonommatkin aatteet katoavat mennessämme.

8.4. torstai

Aamulla kokkailen hissukseen aamupuurot. Naapurivaeltaja kerää vielä voimia ja nukkuu. Sitten kamat kasaan ja matkaan veli hopea!Yöllä ei tullutkaan kaivattua pakkasta. On kuitenkin miinuksen puolla. Hanki rapisee suksen alla.

Suuntaan poroaidan laitaa kohti Karhuojaa. En mene Naltion tuvalle ollenkaan. Koetan kiertää Naltion itäkautta vanhan poroaidan vierustaa. Kelkan jälkeä ei ole. On vain muutaman päivän vanha suksen ja ahkion ura. Ura upottaa aavalla pohjiaan myöten. Pidän pienen evästauon Naltiojoella. Istun sillalla ja katselen joen juoksua. Siinä on vielä aivan talvinen tunnelma. Vielä ei ole oikein kevät. Hyvä niin. Pari kuukautta ja täällä käy melkoinen meteli. On kurkea, joutsenta, sotkaa ja sorsaa ettei sekaan mahdu. Nyt on talvi. Mikään terve elämä ei täällä liiku tähän aikaan.

Sitten taas matkaan. Keli on kehnonlainen. Välillä vanha suksenlatu upottaa turpeeseen saakka. Muutaman metrin latu kantaa ja sitten muuli uppoaa. Jonkun aikaa saa kahlata muniaan myöten, että pääsisi hangelle. Tuppurointi tuntuu kuitenkin ihan mukavalta. Tätä varten tänne tulin. Kiusaamaan syntistä sielua. Kärsiköön nyt mieli ja ruumis kaikista koetuista vääryyksistä. Käyn vilkaisemassa kestäisikö aapasuon selkä Karhuojalle. Eipä kestä. Kassit jäävät hangen väliin tätä menoa. Sinänsä joutaisivat, mutta tekee niin häjyä. Palaan nöyränä poikana poroaidan varteen. Matkalla tapaan kaksi sissi-ukkoa 3-metrisillä sivakoilla. Äijillä on lumipuvun takit ja isot karttalaukut. Paljakat ovat tiineenä tavaraa. Päällä lumilapio. Sanoivat hiihdelleensä ympäri kairaa maastoa katsellen. Tarinoimme jonkin aikaa. Sanovat nähneensä jo kaukaa, ettei minun suohiihdosta mitään tule. Neuvovat auliisti, ettei näillä keleillä ole aapasuolle asiaa. Se on kurkien hommaa. Lupaan uskoa. Toivotellaan vielä vahvoja hankia.

Sitten viime ponnistus ja olen Karhuojalla. Evästä tulille ja sauna samoin. Syön kunnon pöperön ja sitten löylyihin. Istun lauteilla ja muistelen Luiron vanhaa saunaa. Siinä oli tunnelmaa. Aurinko tulee ainoa kerran koko vaelluksella esiin. Istahdan saunan terassille. Tässäkään maisemassa ei ole vikaa. Monin verroin rauhallisempaa kuin nykyluirolla. Miten sitä kiintyy paikkoihin. Niin kuin aikoinaan vanhaan Luiron saunarantaan, Tyyrojan varteen, Vongoivan kammiin. Toiset kulkevat kaikki seudut Lemmenjoelta Sarekiin ja Kessistä Haltille. Meikäläinen jää tänne. Pyörii kuin pässi narussa eikä pois pääse. Vaan saako näitä kokemuksiaan kukaan mukaansa. Sinne katoavat samaan maahan kun laitetaan kansi kiinni ja multaa päälle. Tässä Karhuojan varressa saunan portailla istun issekseni. Ja mieleen tulee, että niin on katoavainen tämä elämä. Vaikka eipä siinä katoavassakaan elämässä tässä saunan portailla ole valittamisen aihetta.

Iltasella teen klapeja muutaman sylyksen saunaan ja tupaan.

Torkahtelen tunnin verran. Sitten intoudun ja vatkaan lettutaikinan. Muniakin on jäljellä vielä vaikka koko emäntäkoululle. Paistan plätyt, vispaan hilloa ja keitän kahvin. Yksin syötynä menu kuulostaa paremmalta kuin onkaan. Issekseen syödessä ei ole oikein hohtoa. Kaiken saa tehdä itse. Suunnitella ruokalistan, tehdä sen ja vielä tiskatakin. Ei ole pahemmin riitelemistä siinä, mitä tänään syötäisiin. Yksin kulkevalle ruoka on vain energian lähde. Aivan sama vaikka söisi pelkkää kuivamusliä tai kaurapuuroa koko reissun. No ehkä vähän vettä sekaan.

Kuusamon poliisin sakko pyörii koko ajan mielessä. Siitä kehästä ei pääse irti millään. Silloin kun hetkeksi unohdan asian muistelen entisiä vaelluskamuja. Mitenkähän onnistuisi joskus semmoinen historic-vaellus. Nuorisoa neljännesvuosisadan ajalta vaikkapa. Voisi olla monenlaista muistoa mukana. Missä kulkeneevatkin nyt vanhat kamut.

9.4. perjantai

Aamu on samaa tasaisen harmaata kuin koko reissun ajan. Lumi rahise vain hieman jalan alla kun käyn haistelemassa ilmaa. On siis kotiin päin lähdön aika. Olisi lähdettävä maalikyliin sorvaamaan selitystä sinne Oulun käräjäoikeuteen. Hieman harmittaa, että konstat sanelevat vaelluksen pituuden. Mutta virkavalta ei erehdy, joten lähdettävä on.

Kokkailen siis aamupuurot. Siistin kämppää ja kopistelen tuhkat kamiinasta. Käyn vielä saunalla lapioimassa vedet padasta. Sitten kamppeet ahkion pussiin ja muuli valjaisiin. Karhuojan kämpän ulko-ovi ei tahdo enää sopia karmiinsa. Kämpän vajoaminen on siis alkanut. Saattaa olla, että suosta löytyy kun seuraavan kerran tänne tullaan. Käy kuin Manto-ojan vanhalle tuvalle. Niinpä kaatuu maahan päin uljainkin pytinki. Vaikka kuinka olisi Metsähallituksen insinöörien tekoa. Ei nekään ihmeitä osaa. Vaikka ovatkin virkavallan jälkeen Jumalasta seuraavia.

Palaan eilisiä jälkiä poroaidan viertä kohti Naltiota. Vanhan poroaidan kohdalla eroan eilisistä jäljistäni. Nousen Sukoivan ja Väliselän laitaa kohti Naltion erotusaitaa. Keli on aivan oiva. Vanha kelkan jälki kannattaa hyvin. Kulkemisessa on jo haikeutta. Ohi on kohta tämäkin reissu. Ei tässä nyt jalostunut varmaankaan. Saipahan ruumis ja sielu pientä rääkkiä kumminkin. Voi tätä sorvin ääressä epätoivon päivänä hetken muistella.

Naltion teurastomolta oikaisen kohti poromiesten Hiltonia. Paliskunnan mökki on kuin Saariselän kelomajat. On kokoa ja näköä. Muutama poro on jättänyt pihaan nahkansa. Piha on kuin Raatteen tieltä. Verta, suolenpätkiä ja poron taljaa pitkin tantereita. Taiston voittaja lienee lähtenyt maalikyliin turnausvoittoa juhlistamaan. Samaa telan jälkeä alan seurailla minäkin. Tuppuroin kohti Kemihaaraa.

Viimeinen pari kilometriä taivallan Kemihaaran tien laitaa. Matka alkaa olla takana. Mielessä on tyhjää ja autiota. Tätä odottaa aina vähintäänkin puoli vuotta. Koettaa löytää olevinaan tärkeistä töistään työpaikalla jonkun mahdollisen vapaan rakosen. Sitten kiihdyksissään kokoaa romppeita ja hullun kiilto silmissä ajaa tänne. Muutaman päivän reutoaa pulkkaa pitkin metsiä. Rääkkää aamusta iltaan itseään jängän laidassa ja Murustan mäessä. Koko ajan mielessä, että heti kohta on palattava sorvin ääreen. Tietää hyvin, ettei siellä hyvä heilu. Ei ole paljoa poissaolijaa kaipailtu. Ei tarvisisi kummoista kilpailevaa tarjousta kun voisi palauttaa avaimen. Olisi monta tyytyväistä mieltä. Täällä reutoutuessaan ymmärtää monta asiaa harmaasta arjesta. Miettii työelämän sosiaaliset suhteet ja koetut vääryydet. Ei ole ihmisen hommaa virkamiehen elämä. Ei ole. Ei siihen kenenkään pitäisi ryhtyä. Keräilytalous takaisin ja heti!

jauru