Talvivaellus Itäkairassa 13. – 18.4.2009

Joitakin kuvia matkan varrelta

13.4.  Maanantai

Lähdin Pyhältä 9n maissa. Ajatus askaroi vielä loman viettoon jääneissä. Poika jäi jalka paketissa lavitsalle makoilemaan. Koipea piti käydä paikkaamassa Kemijärvellä saakka. Rinteessä kivi leikkasi polveen uuden vulvan. Pitäisi pysyä uralla. Matkalla miettii omaakin menoaan. Muutkin ovat huolissaan tästä yksinkulkemisesta. Entä jos jotakin sattuu? Koipi poikki tai pumppu leikkaa kiinni. Joutuu vielä kissojen ja koirien kanssa kairasta etsimään. Kunhan ei jäisi pitkäksi aikaa kitumaan. Voihan sitä kuolla vaikka liikennevaloihin taikka saunan taakse.

 

Kemihaaran tie alkaa olla jo pehmeä. Hiace vie kuitenkin perille. Viime vapun reissulla Italian ihme hajosi tällä tiellä osiin. Mitenkähän Peltoniemen Jussin peltihevoset kestävät tätä perunapeltoa? Kemihaaraan saavun puoli 12 maissa. Vielä hätäinen pakkailu parkkiksella. Kamera unohtui ja vesipullo tietenkin. Aina jää jotakin. Onneksi lunta voi syödä pahimpaan janoon. Ja näissä nykytelefooneissa on kamerat ja kaikki. Kemihaaran Lomassa näyttää olevan elämää. Pari pulkkaakin on pihassa. Muutamat vaellussukset törröttävät hangessa.

 

Lähden kohti Keskiharjua. Aurinko paistaa. On lämmin. Kelkkaura pehmenee vähitellen. Matkalla tulee pari joensuulaista äijää vastaan rinkkoineen. Sanovat, että Keskiharjusta ei mene mitään uraa Peskihaaraan päin. Härkävaaran ura on taas liian pehmeä. Erikoista tavata täällä kotipuolen miehiä. Keskiharjussa nuori pariskunta laittelee nuotiota. Tai mies laittelee ja neito istuu nuotioringissä ja hymyilee. Kaikki on vielä hyvin! He ovat retkellä Kemihaarasta.

Ja totta Joensuun äijät puhuivat! Ura ei jatku Keskiharjusta Peskihaaraan päin. Kelkan jälki kiertää koko Keskiharjun ja vasta parin kilometrin ketunlenkin jälkeen tapaan Peskihaaran menevän kelkkauran. Suorempaan olisi päässyt kun olisi lähtenyt Kemihaarasta oikeaa polkua. Tuli turhaa lenkkeilyä. Tai onko se nyt niin turhaa – hiihtämäänhän tänne tulin.  Miten se Tsaari jossakin kirjoittaa: ”Vain kurki lentää suoraan!”

Peskihaarassa kämppä on tyhjillään. Käyn sangollisen vettä upottavassa hangessa sieltä kilometrin takaa. Kokkailen hernesopat ja juon litrakaupalla lämmintä vettä. Makoilen vähän aikaa lavitsalla ja lueskelen vieraskirjaa. Prinsessakin on kirjaillut kantansa pihanlakaisusta ja koiravaljakkoajelusta. Monessa muussakin jutussa otetaan kantaa niin valjakoihin kuin puuceen kuorikkeeseenkin. Ranteroskilla kuulemma hoidettaisiin asia ekologisemmin. On hieno juttu, että ihmiset jaksavat ajatella ekologisia asioita. Pienistä puroista suuretkin virrat alkavat. Ei se ole sama mitä sinne syötyjen leipien makasiiniin heitetään. Totta maar kuorikkeelle ekologista rasitetta tulee kun Metsähallituksen mies ajeluttaa sitä pitkin puistoa kelkan pulkassa. Jo vain kannattaisi ranteroskat haravoida, pussiin laittaa ja tarpeen päälle käyttää. Valjakkoja ei sentään nyt näy. Olisihan se somaa kun tusinan lauma huskyjä painaisi pitkin Peskihaaran aavan laitaa. Jo vain tällä kelillä siihen juoksuhauta syntyisi ja mustinmakkaraa kuluisi.

Lähden sitten 7n maissa jatkamaan matkaa kohti Jaurua. Jaurun näkeminen polttelee mieltä. Ounailen myös, että Peskihaarassa voi ensi yönä olla vielä muitakin matkalaisia. Joten alta pois, kun on veto päällä. Matka joutuu hyvin. Keli ei vaan pakasta. Heittelee jopa muutaman pisaran vettäkin. Otsaltakin valuu vesi ihan koskena. Paita on märkänä. Pulkassa tuntuu olevan koko köyhän miehen omaisuus. Vaan tätähän tulin täältä taas hakemaan. Mitäpä valitan. On suunnattoman rauhallista. Edes eläinten ääniä ei kuulu. Aurinko laskee jonnekin luoteen kulmalle. Hieman taivas siellä punertaa. Ei taida huomennakaan tulla vielä lentokeliä. Muutaman kerran pettää kelkan jälkikin suksen alla. Matka taittuu silti ihan joutuisaan.

 

Gepsistä loppuu patterit jo pian Peskihaaran jälkeen. Ura jatkuu ja jatkuu. Olen jo tullut kumman myötäistä pitkän matkaa. Ajattelen, että tässä mennään Murustaa viistottain alas Jaurua kohden. Lopulta on kaivettava karttaa esiin. Alkaa olla jo aivan pimeää. Tihrustan karttaa. Olenkin jo mennyt pitkän matkan kohti Presidentinkurua itään. Käännös ja takaisin Murustalle. Tuli muutaman kilometrin ylimääräinen lenkki. Hetken jo mietin teltan pystyttämistä. Vaan aamulla olisi noustava kuitenkin Murustalle. Hanki ei kanna mitenkään, että voisi oikoa Peuraselän kämpille Jaurun vartta. Joka reissulla on tupeloitava reitinvalinnan kanssa. Minkä tähden sitä karttaa ei voisi tiheämpään vilkuilla? Tämänhän pitäisi olla aivan tuttua seutua. Ehkä tämä hämärä sotkee maisemanlukua. Tai ajatus on vielä jossakin aivan muualla. Turhaa hätäilyä muutenkin tässä kulkemisessa on vielä aivan liikaa. Eikö tätä vaeltamista opi koskaan? Ensimmäiselle päivälle riittäisi pelkkä ojan ylitys. Sielu ei ole kerennyt vielä mukaan. Se on jossakin matkalla vielä. Sen takia täällä on aivan eksyksissä.

Pilkkopimeässä laskettelen nuoskalumessa kohti Jaurua. Luistoa ei pahemmin ole. Alamäkeenkin joutuu tyrkkimään sauvoilla. Kerran reki ottaa pahasti kiinni koivun kylkeen, mutta tulee kuitenkin yhtenä kappaleena alas. Jaurulla olen vasta puoli 12sta tienoossa. On jo aivan pimeää kun käyn vettä Jaurusta ja keitän lämmintä vettä. Saapas hulahtaa soseeseen ja hörppää lumiraetta. On pidettävä rannan varvuista kiinni, ettei hujellu sankon kanssa Jauruun. Nämä ovat vähän hämärähommia tähän aikaan yöstä. Kämpän pöydän ääressä syön leipää, juon mehua. Pienet tulet vielä kamiinaan. Lämmintä päälle ja sitten unille. Tänään ensimmäisen päivän reissuksi tuli harhailtua ihan turhan pitkä reissu. Höpelön hommaa. Eka päivä on aina yhtä tuppurointia. Sitä on jotenkin turhan malttamaton. Pitäisi muistaa nauttia. Aloittaa rauhallisesti.

Jaurun kämpällä ajattelee karhumiehiä ja muita trappereita. Tässä ja edesmenneessä kämpässä yöpyivät. Karhua sai keväthangella jäljestää uupumukseen saakka. Usein karkasi tunturiin taikka rajan taa. Kummittelevankin sanovat kämpän vintillä. Nyt ei auta odotella haamuja. Uni maittaa zombien pelkoa enemmän.

 

 

14.4.Tiistai

Aamulla käkäilen ihan rauhassa Peuraselässä. Yöllä on hieman tullut lunta, pakkasta ei juuri ole nimeksikään. Syötyäni lähden kohti Tahvoa. Sujuttelen kämpän kohdalta yli Jaurusta. Tietenkin ylempää olisi mennyt varsinainen ura. Lumi tarttuu suksen pohjaan. Jaurun varsi on porojen nylkkäämää seutua. Joka talvi porot etsivät tässä jäkälää. Jossakin täällä ovat karhujenkin talvipesät. Tämä Jaurun varsi, etenkin itäosa, ovat vanhaa karhuseutua. Nyt ei näy vielä Kontion jälkiä. Otso nukkuu ja kerää voimia kesän rientoihin.

 

Parissa tunnissa olen Tahvolla. Laitan saunan tulille ja kokkailen pojan sotavaltiolta sosialisoimaa lihamakaroonia. Saunaa lämmittäessäni kämpälle tulee äijä, Oulun mies Vongoivan suunnasta ja puhkuu. Keli on ollut yhtä tuppuraa. Mies on aukaissut uraa Keskon kämpältä saakka. On siinä saanut sohjoa kahlata. Syödessäni lueskelen Tahvon vieraskirjaa. Täälläkin ovat valjakot olleet vaivana. Joku harmittelee, että piha oli valjakoiden jäljiltä kuin taistelutanner. Mustinmurkinan kuoria pitkin pientareita. Nythän se valjakko olisi tarpeen. Voisi aukaista uran Karapuljuun tai Uittipiekkaan saakka. Vaan taitaa koiruus tarvita kantavan kelkan jäljen. Ei ole helppoa koirillakaan. Tänne saakka ajetaan ja joka paikassa haukutaan!

Käyn saunassa. Etuvarpaat näyttävät tulehtuneen. Kynnet ovat irti ja kelluvat vesikellon päällä. Pojan huopavuorisaappaat ovat sittenkin liian pienet. Se siitä Uittipiekan reissusta. Paras yrittää takaisin päin, ettei lähde varpaat kokonaan. Vaikka eikö ne etuvarpaat ole melko joutavat muutoinkin? Saunan jälkeen istun hetken seinustalla ja katselen Tyyrojan solinaa. Sitten rensselit kasaan ja pulkan keula kohti Peuraselkää. Lähden kohti Peuraselkää kolmen huippeissa. Yritän jonkin matkaa kohti Härkävaaraa. Ei tule mitään. Hirveätä tuppurointia. Saa kahlata sohjossa muniaan myöten, eikä matka etene eteenpäin yhtään. Kuulostaa aivan meikäläisen työuralta. Palaan takaisin Jaurun yli kieli keskellä suuta. Nousen kelkkauran varteen ja jatkan siitä takaisin Peuraselkään. Olisi se Härkävaaran kämppä sielua lämmittänyt. Ja etenkin sauna.

 

Saavutan Peuraselän puoli kuuden maissa. Kämpälle tulee kohta pian Tahvolta pari äijää, Oulun mies ja toinen karpaasi. Karpaasi on Espoon maratoonari, extreme-ukkeli. Hän oli noussut Iso-ojan vartta Vongoivalle ja sieltä mutkien kautta aikanaan Hammaskuruun. Tänään sitten tuli umpisessa Hammaskurusta tänne. Ihme äijä. Illalla kokkaillan ja tarinoidaan äijien kanssa Prinsessat, Perttulat sun muut ja pannaa asiat järjestykseen. Sitten kun asiat on saatu mallilleen, käydään maate.

15.4.Keskiviikko

Aamulla kammetaan ylös kuuden maissa. Hyvältä näyttää. Pakkasta Jaurun varressa -15 astetta. Hiihtäjän unelmakeli. Ilma on kuin morsian – kylmä ja kuiva. Hanki polttelee jo kulkijan mieltä. Tekisi mieli heti hangille ja matkaan.

Äijillä on kuitenkin vielä jutut kesken. Retkeilyn innovaatioita vaihdetaan. Espoon maratoonari näyttää bensakeittimensä toimintaa. Äijä kokkailee sillä keitokset ja lämmittää telttaa. Keitin on adaptoitu Trangian runkoon. Siinä on lämmitinpelti sun muuta innovaatiota. Melkoinen McGyver. Tuollaisella liekinheittimellä olisi talvisota voitettu moneen kertaan. Olisi nyt retkeilymaastoa Muurmannin radalle saakka. Vaan kynsituliin ja tenukeittimiin piti siihen maailmanaikaan tyytyä.

Kahdeksan maissa laitan aasin JR27n eteen valjaisiin. Sitten ykköstä pykälään ja aloitan nousun kohti Härkämurustaa. Hevosen hommaa – ylämäki kontaten ja alamäet aisalla istuen. Diesel käy kohtalaisen kuumana kunnes Härkämurustan laki häämöttää. Tunti kului mäkeä kontatessa.  Mutta talven hiihdot ja juoksulenkit kuitataan nyt. Murustan nousu syö miestä. Ähkiö painaa kuin syntikuorma. Tai meikäläisen syntien takia saisi kyllä vielä panna pari junanvaunua kuormaan. Eikä riittäisi sittenkään. Myllynkivi kaulaan ja ukko Jaurun suvantoon. Oikeinkin se vielä olisi. Monen muunkin mielestä kuin omastani.

Keli on mitä upein. Murustan laella helmeilee aurinko. Hanki kantaa. Suksi luistaa hyvin ja ahkio suorastaan tyrkkii aasia eteenpäin. Murustan rinteessä ja laella on monenlaista elikon jälkeä. On poronkoparaa, jänöjussin töppöstä, oravanhyppyä ja näädän tassua. Vielä kun olisi karhun kämmenen, suden kynsien ja Ahman kouran kuopaisut – niin avot!. Jo olisi Itäkairan eläintarha valmis. Vaan onhan peltiporon kummitassun jälkeä senkin edestä. Sujuttelen metsästäjätutkinnon tunnistamiskoetta mietiskellen kohti Jussinmurustaa. Poroaidan vierus vie joutuisaan. Maasto on mukavaa havumetsää ja kulku vie yli muutaman jängänkin.

Jussinmurustalle saavun jo kymmenen jälkeen. Teen tulet ja otan pientä evästä. Siihen saapuu kohta mies Vierihaarasta. Kertoo tulleensa alkuaan Saihon kautta, jonne on mennyt Naltion ja Karhuojan kautta. Äijä on kanssa melkoinen extreme-ukko. Myöhemmin katson vieraskirjasta että kaveri on IT Porvoosta. IT on kulkenut tätä Itäkairaa tämänkin talven aikana monet kerrat, erityisesti Karhuojan seudulla. Samoin tulee kohta tulille Oulun mies.

Jätän karpaasit tulille ja valjastan itseni reen eteen.

 

Lähden jatkamaan matkaa kohti Manto-ojaa ja Vieriharjua. Mantoselkään ei ole mahdoton matka, varmaan kuusi kilometriä vaan. Kulku seurailee vanhan poroaidan vierustaa. Matkalla tulevat vastaan Pohjois-Karjalan äijät, jotka tapasin eka päivänä matkalla Peskihaaraan. He ovat olleet yötä Vieriharjussa. Ovat siis jo lähteneet aikaisin matkaan. Ennen sian pieraisua pitäisi nousta suksille jos meinaa hankikantooon ehtiä. Niinhän se Kullervokin teki. Lähti aina aamukolmen maissa suksille. Silloin olikin tosin aina hankikelit. Sukset oli puuta ja miehet rautaa. Nyt on toisin. Vaihdan kotipuolen miesten kanssa muutaman sanan. Sitten toivotellaan kestäviä hankia ja matkaan. Vielä ennen Mantoselkää tulee vastaan kaksi pulkanvetäjää. Nuoremman puoleisilla miehillä on samaa muotia sukset, ahkiot ja kamppeet. Suksissa kruunun merkit. Nöyrästi annan tietä upseeristolle ja tervehdin ohjesäännön mukaisesti. Jaurulle kuuluu kutsu heilläkin olevan.

 

Nyt en mene Mantoselän kämpälle ollenkaan, vaan pienen evästauon jälkeen jatkan kohti Vieriharjua. Muisti pettää ruokatauon jälkeen. Lähden onneton väärää puolta poroaitaa. Ei pitäisi itäpuolta mennä koskaan. Täälläkin lumi on vakoisempaa aidan takana. Poroaidan vierus on mahdotonta pounukkoa. Porot ovat jylkänneet harjun kupeen melkoiselle kynnökselle. Ennen Vieriharjua poroaita laskeutuu Vierihaaran aavan laitaan. Tässä sykäyttää mieltä aina, kun idässä kohoaa näkyviin Korvatunturin huiput. Nyt voisi sujutella Korvatunturin Murustalle saakka aavan laitaa. Jätän tuuman kuitenkin toiseen kertaan. Vielä ennen Vieriharjun kämppää nousen harjulle. Porot ovat teutaroineet harjulla ahkeraan. Se on kuin Kollaanjoen maastoa keskityksen jäljiltä. Jotenkin könyän kuitenkin Vieriharjuun. Perillä olen jo ennen yhtä. Laittelen saunan tulille ja kokkailen pyttärit. Eväs maistuu tämän runnomisen jälkeen.

Kohta tulee Oulun mies myöskin kämpälle ja käy taloksi. Pahoittelemme porojen aiheuttamaan häiriötä transiittoliikenteellemme. Käyn saunassa. Otan löylyt. Sitten istuskelen pitkän aikaa saunan portailla. Rauhallinen hetki. Tässä on hieno paikka. Tässä on taivaan portti. Katselen Vierihaaran kulkua. Vaivaiskoivun oksilla kimmeltää jää. Sulan laidassa on kuitenkin jo kevään tuntua. Ilmassa on aavistus kesän tulosta kairaan. Tässä istuin viime vappuna. Miten nopeasti meni tämäkin vuosi. Milloin nämä reissut loppuvat? Milloin elämä päättyy? Voisipa tämä kellon pysäyttää!

 

Oulun miehen kanssa laitetaan illalla Itäkaira ja puisto järjestykseen. Pohditaan, että mitäpä jos puistossa ei saisikaan konevoimalla kulkea. Poromieskin joutui poropaljakalla kulkemaan. Tiedä osaisiko rajamies ja puistonvahti ilman kelkkaa kulkea. Olisihan se ekologista. Ei haisisi enää kaksitahti, eikä olisi poromiehen ketunlenkkejä pitkin poikin kairaa. Samoin ollaan jyrkästi sitä mieltä, että Lapin parturointi saisi jo riittää. Ei lapsenlapset anna meille ikinä anteeksi, että nämä kaikki kairat kaadettiin ja kynnettiin. Ikiaihkit sellukattilaan vietiin ja saksalaisille vessapaperiksi roudattiin. Olisi saanut jäädä tuleville polville vielä koskematonta Lappia, Itäkairaa, Vintiläkairaa, Jooseppitunturia, Kessiä, Inarin erämaita. Vaan houretta taitaa tämä olla. Raha se on joka puhuu. Tai Metsähallitus ehkä enemmänkin. Olisi tässä Konstan Pylkkerölle pohtimista. Eikö Huovinen saisi vielä yhtä Havukka-ahon ajattelijaa raapustettua?

 

Prinsessa on käynyt raapustelemassa vieraskirjaa monen muun lailla. Koiravaljakot, otsalamput ja yöllä kulkijat saavat kuulla kunniansa. Monta kertaa varmasti törmää kämpillä vanha ja uusi vaelluskulttuuri toisiinsa. Taitetaan peistä kämpillä lorvehtimisesta, teknologiasta sun muista vempaimista. Ehkäpä viisaampi väistää. Pitää opetella olemaan hiljaa, nyökkäilemään. Pakkoko on joka asiasta riitaa tehdä. Antaa besserwisserin esitellä itsekseen. Ja jos ottaa kupoliin, niin kupoliin. Tai tunnelitelttaan kai nykyään mennään. Liepeen alla asuja saa elää kuten tykkää. Kämpillä on koetettava sopeutua kaiken maailman änkyröihin. Sitäkin miettii täällä, että kämpillä pienistä asioista kasvaa suuria. Maalikylässä ei paljon hetkauta otsalamppu, gepsi tai valjakkoraito. Täällä niistä aletaan jo puukkoa terottaa. Tai ainakin kynää. Vaeltaminen paljastaa ihmisen pienuuden – ja pikkusieluisuuden. Myös ja eritoten omalla kohdalla.

 

 

 

16.4.Torstai

Aamulla komuan hereille kuuden jälkeen. Kokkailen Oulun miehen kanssa aamupöperöt. Sitten kamat kasaan ja matkaan veli hopea. Oulun mies suuntaa jo Kemihaaraan. Onkohan loma-anomuksen päiväys umpeutumassa. Siellä mamma jo odottelee Espoon maratoonariakin. Minä painaudun poroaidan vartta kohti Naltiota. Keli on mitä hienoin. Vajaan parin tunnin päästä olen Naltion tuvalla. Siellä on tuttu äijä, vuosikymmenien aikainen Itäkairan kulkija Kustavista. Hänkin kertoo olevansa menossa kohti Karhuojaa. Otan välipalaa ja painun kohti Naltiotunturin laitaa ja Karhuojaa. Keli on unohtumattoman hieno. Hanki kantaa hyvin. Ylitän Ritavuotson aapaa ja nousen Naltion viereisen Naltiovaaran ylös ja sitten kohti Naltion länsilaitaa. Siinä nousen ylös Väliselän harjulle. Harjulla on mitä mahtavinta maisemaa. On pakko pysähtyä hetkeksi ja ihastella seutua. Siellä on pieniä kuruja, lumikinoksia, kuusenkäkkänöitä. On mukava lasketella kuusten katveessa puita kierrellen.

Saavutan lopulta Nuortille menevän poroaidan, johon yhtyy Naltion itälaitaa kulkeva vanha puinen poroaita. Maasto on harvahkoa männikköä, aihkia, aavan laidassa kuusenkäkkänää. Hiihdän vanhan ja uuden poroaidan väliä kunnes aita kääntyy enemmän lounaaseen. Erkanen sitten aidasta ja otan suunnan kohti Karhuojan kämppää. Hiihdän jonkin matkaa Karhuaapaa. Lopulta kämppä häämöttää aapasuon takaa. Ylitän vielä piskuisen Karhuojan ja olen sitten MHn standardikämpällä. Kämppä on kuten Mantoselässä. Varaus- ja autiotupapuoli ovat kuitenkin vastapäin. Uudehkon näköinen kämppä retkottaa kuin nuijasta saaneena. Perustus on pettänyt. Ennen pitkää uppoaa suohon koko kartano.

 

Teen tulet kaminaan. Laitan pyttäriperunat tulille ja käyn laittamassa saunan lämpiämään. Sauna on oikein hienon oloinen. Karhuoja solisee aavan laidassa. Vedenkantomatkaa ei ole kuin parikymmentä metriä. Saunassa on jumalaton muuripata, joka vaivoin ottaa tulet allensa. Kun kokkailen kämpässä pyttäriä, saapuu tupaan Naltion mies. Mies on tullut melkoista haipakkaa.

 

Kokkailemme ja lämmittelemme saunaa. Välillä teen muutaman sylyksen puita.

Saunotaan. Löyly on aluksi leuto kuin lehmän henkäys. Hiki tulee kumminkin. Istun hetken ulkosalla. On ihan onnen hetki. Tulee mieleen ne monet Luiron saunayöt. Missähän nekin vaelluskaverit nyt kulkevat? Minne menivät nämä vuodet? Minne katosi tämä aika elämästä? Sitä junaa ei pysäytä kukaan. Pitäisi osata iloita tästä hetkestä.

Kulkiessa pyörivät mielessä vanhat vaelluskamut. Ja kaikki se hyvä, mitä on täällä tullut koettua. Miettii sitäkin, miksi vaeltaa yksin. Eikö kukaan halua lähteä mukaan. Onko yksinvaeltaja sellainen, jonka kanssa kukaan ei halua kulkea? Olemmeko ikuisia besserwissereitä, ainaisia oikeassaolijoita, kaikentietäjiä, joiden seura on liian raskas muille?

Säälivätköhän muut yksinkulkijaa. Tuossa se reppana menee! Liekö mammakin laittanut sen ulkoruokintaan? Ei ole yksinkulkijalla helppoa. Sääli ja osanotto seuraa kulkua.

 

Illalla paistan vielä räiskäleet. Istutaan ja tarinoidaan.

Vieraskirjassa Erämaiden Kulkuri on ennustanut Karhuojan kämpän eliniäksi kymmenen vuotta. Niin huonolle perustalle kämppä on aikanaan tehty. Jo nyt se retkottaa kuin vanhan mummon selkä. Päätyjen anturatolpat ovat kallistuneet ja murtuneet. Kämppä on keskeltä vajonnut päätyjä alemmaksi. Oven kamanat ovat liikkuneet niin, että hädin tuskin saa uksen kiinni. Taitaisi olla talkoiden paikka. Uudet perustustolpat pitäisi valaa. Maata hieman kaivaa ja soraa tolppien ympärille jostakin kärrätä. Muutoin koko kämppä hujeltuu kohta kohti Karhuojaa. Pitänee ehdottaa Hannu Raittilalle, että laittaapi se Canal Granden insinööri Marrasjärven mittailemaan tännekin. Jahka insinööri siirtäisi kämpän johonkin toiseen ulottuvuuteen. Jos kerran Venetsian ja Pyhän Markuksen kirkon osaa pelastaa, niin miksei yhtä Metsähallituksen kämppää. Vaan tuhkastahan se löytyy vakainkin rakennus kun maailma palaa. Samaan läjään maatuvat Sant Markus ja Karhuoja ja onneksi Luiron Hiltonkin.

Näissä mietteissä teen yöksi pienet tulet kaminaan. Sitten unten maille.

 

 

17.4. Perjantai

Yöllä näen painajaisia. Kaikenlaista pahaa vyöryy verkkokalvoilla. Olenkohan tulossa kipeäksi? Vai täältä pois lähteminenkö saa mielen sekaisin? Pitikö käydä illalla kämpän kuntoa noitumaan? Vähemmästäkin alkavat maahiset mellastaa. Vai onko se tämä luterilaisen ainainen huono omatunto, joka sassaroi mieltä? Eikö tästä oman sielun pahuudesta pääse unissakaan eroon? Ehkäpä työasiat alkavat syödä aivoa. Kumma miten työjutut vaivaavat mieltä täälläkin. Muutamastakin murheenkryynistä tuli tekstiviesti toissa päivänä. Sen jälkeen on taas ollut mieli maassa. Miksi sitäkin pitää täällä miettiä ja murehtia. Voi elämän kevät!

 

Yöllä ei tullutkaan kunnon pakkasta. Oli vain muutama aste miinuksella. Lumi lentää hangella. Tuuli puhaltelee aihkien välissä. Lapin kevät. Mitenkähän keli kestää Kemihaaraan? Eilen vielä unelmoin Härkävaaraan hiihtämisestä, mutta tällä kelillä siitä ei taida tulla mitään. Nousen kuitenkin suksille ja kytken pulkan perään. Ajatukset tasaantuvat kun alan lykkiä aavan laitaa eteenpäin. Tämähän käy kuin luomisen työ.

Sää on jotenkin muuttunut. Nyt morsian on pahalla päällä. Kylmä ja tuulinen. Kuka morsion suututti? Mutta onneksi hanki kantaa. On hieno hiihdellä. Seurailen siellä täällä poroaidan vartta. Upeita ikiaihkeja männikössä tunturin kupeessa. Naltion laidalla menen läpi poroaidan portista ja otan suunnan kohti poroteurastamoa. Sinne menee myös kelkan jälki portilta. Hangella on kuitenkin parempi luisto. Ennen teurastamoa on mukavaa myötälettä pitkän matkaa. Myötäle laskee aavalle, jota kiertää kokooma-aita. Kelkan jäljen mukaan löydän kuitenkin portit harhailematta.

 

Teurastamo on kolkonoloinen näky. Porojen Auschwitz. Tänne on päättynyt monen poropoloisen tie. Väistämättä rakennuksista tulee mieleen porojen keskitysleiri. Kukahan kuuli Petterien lukemattomat kuolinhuudot. Täältä etelän ravintolan menuuhyn. Taitaa kuitenkin nykyään porojen viimeinen matka kulkea Rovaniemeen. Eiköhän se Osuuskauppa teurasta siellä porot standartien ja direktiivien mukaan. Mitäpä mahtanee Petteri Rovaniemen junassa ajatella. Arvaa varmaan, että ei tästä kyydistä hyvä seuraa. Tulee mieleen Imre Kertészin Kohtalottomuus. Ei nekään Budapestin pojat tienneet, että teuraaksi viedään. Usko parempaan saattelee jokaista kyytiin nousijaa ainiaan. Aina sitä toivoo, että jokainen matka veisi parempaan. Tiedä, että sitäkö porokin toivoo. Matkalla Rovaniemeen.

 

Teurastamon jälkeen otan jo suunnan kohti Kemihaaraa. Nousen vielä Ritaselän laakealle harjulle, jossa kasvaa harvahkoa ikivanhaa aihkia. Ritaselältä lasku kruunaa koko reissun. On ilo sujutella alas aihkien katveessa. Tämä on kuin Kemppisen kirjoissa. Sillä äijällä oli aina hankikanto. Sukset oli tervassa ja evästä repussa. Illalla käännettiin takan loimussa rautua ja lompsautettiin näkäräiset. Ei ole semmoista vaelluselämää enää. Trangian kattilassa koiranruoalle maistuvaa kuivamuonaa lämmitellään. Ja päälle Liptonin saunavastat hörpätään. Ainainen umpihanki odottaa tahi vesikeli. Minne katosivat vaeltajien kulta-ajat? Kirjoihin ja muistoihin jäivät. Semmoista se kehitys teettää.

 

Kohta olen jo autolla. Poromiehet kuskaavat kelkoillaan aitatolppia. Niitä onkin melkoiset pinot. Usko porotalouteen ei horju. Lehdessä lukeekin, että porotalous on entistä kannattavampaa. Mitenkähän olisi jos puistossa kiellettäisiin konevoimalla ajo. Miten tulisi toimeen poromies, entä rajamies taikka luontopalvelujen äijät? Riittäisikö viitseliäisyys? Riittäisikö hiihtäviä rajamiehiä? Tulisiko puistolle uutta luontoarvoa? Olisiko täällä sittemmin oikeasti ekologinen kolkka? Enpä taida mennä moista äijille ehdottelemaan. Saattaisin kohta aitatolpassa roikkua. Ruma muisto jäisi viherpiipertäjästä ja pikkulinkolasta. Paras vaan olla vaiti ja nöyränä tointua taipaleelle.

 

Korvatunturin tien varressa katson puupinoa ja juuri hakattua tunturin kylkeä. Kelopinon päädyssä sertifikaattilapussa lukee omistajan nimenä Metsähallitus. Mietin Jooseppitunturin hakkaamista. Onko täällä pohjoisessa mitään mieltä näissä tekosissa? Lapsemme lapset eivät ikinä anna meille anteeksi, että annoimme hakata nämä ikimetsät ja tuntureitten kupeet. Lapin kansa eli vuosisadat näitten samojen aihkien kanssa ja nyt ne tuli tarvis kaataa. Ikimetsät sellukattilaan. Voiko se olla sama Metsähallitus, joka näitä kairoja hakkauttaa. Sama, joka tontteja myy ja autiotupia huoltaa. Jos Metsähallitus olisi ihminen, uhkaisi sitä melkoinen kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vaan kun ei ole ihminen. Sehän on kairojen jumala.

 

Pysähdyn tuttuun tapaan Saun huoltoasemalla. Juon kahvit. Ukot turisevat. Tänään olisi kuulema mahdollista ampua karhukoe. Muuan Saun mies lausuu aikomuksensa julki suoraan. Meinaa äijä ampua karhun. Vain koe puuttuu. Joku äijä harmittelee tuttunsa kelkkojen takavarikkoa. Tuliko karhujahti aloitettua liika aikaisin? Taisi kuitenkin olla ahman saalistaja, joka lopulla sai konevoimalla pedolta hengen. Kolme päivää ajoi Vintilänkairassa ahmaa takaa. Lopulta voitti konevoima luonnon. Uutta sankaritarinaa täällä jo kerrotaan. Etteipä kävisi niin koko Lapille. Kone voittaa yhtenä päivänä luonnon. Koneiden vallankumous!

 

Sallassa luen Pitzerian pöydässä Koillis-Lappia ja Lapin kansaa. Yllätyn, miten vahvasti jutuissa kuultaa läpi vahva porotalouden ja metsätalouden kasvun puolustus. Petoeläinten laiton metsästys ei juuri tuomiota saa. Uutisointi on yhtä ponnetonta kuin kannabistuomiot Antwerpenin opiskelijalehdessä.

Jälkipolvet eivät voi sitä millään järjellä käsittää.

Vintiläkairassa kaadettiin kolmen päivän ajon jälkeen ahma. Kaksi kelkkaa takavarikoitiin. Yhtä miestä epäillään. Kova kaveri kun ajeli kahta kelkkaa. Syyte odottanee eläinrääkkäyksestä. Etelässä eläinrääkkääjä saa eläintenpitokieltoa. Täällä saa sakot, uudet kelkat ja sankarinviitan. Elinikäinen poronpitokielto tuommoiselle sankarille ja koko paliskunnalle! Ilomantsissa on koululapsilla vähemmän arvoa petojen suhteen kuin täällä poroilla. Silti siellä eletään aivan ihmisen elämää. Voi Pernoo että mua sieppaa!

 

Tämmöisiä sitä ajattelee hiihtovaelluksella Itäkairassa. Taitaa olla aikamoista jeremiaadia tämä. Onkohan sitä tullut vanhaksi? On kuin vanha rakkikoira. Haukkuu kaikkea, mikä liikkuu. Ja lopulta sitäkin, mikä ei liiku.

 

 

......................

 

Ja vielä pari valittua sanaa Soklista ja Samperin savotasta..

Vastuu on yksin lukijalla. Totuutta jutussa ei ole.
Totuus löytyy Savukosken kunnanvaltuuston pöytäkirjoista.

 

 

 

SOKLI

Soklia elvytetään jälleen. Soklin fosforimalmikaivos on noussut uudelleen tapetille ennen nykyistä lamaa, kun eri malmilajien maailmanmarkkina-arvot kohosivat huimasti. Kaivosta Sokliin puuhaa Kemira GrowHow Oyj, joka taitaa nykyisellään olla pääasiassa norjalaisomistuksessa. Kaivos tulisi Nuorttitunturin kupeeseen, aivan Nuorttijoen vesialueelle pääosin avolouhoksena. Koko kaivoalueen koko olisi n. 300 ha. Kaivoksen perustaminen tietää myös mittavan voimalinjan ja rautatien rakentamista Sokliin. Lisäksi Korvatuntorin tie tulisi toki peruskorjata ja päällystää. Hankkeesta on laadittu ympäristövaikutusarvioita. Omat ympäristövaikutuksensa on kaivoksella, erityisesti vaihtoehdossa, jossa malmit myös rikastettaisiin Soklissa. Sen lisäksi voimajohto ja rautatie aiheuttavat omat vaikutuksensa ympäristöön.