Hiihtovaellus Itäkairassa 14.-19.4.2013

La 13.4. ajo pohjoiseen

Lauantaiaamuna käännän Hiacen keulan kohti pohjoista. Takakontti on taas täynnä kaikenlaista rompetta kuin kulkukauppiaalla. Heittelin sinne eräsuksia, vanerilaitaisen JR27:n, telttaa, makuualustaa, evästä pataljoonalle, kumisaappaita, pesukoneen ja mitä kaikkea tämmöinen vanha äijä luulee Itäkairassa tarvitsevansa. Pohjois-Karjalan tienvierustoilla on vielä täysi talvi. Verkotkin jäivät järveen. Ehkäpä Vesa ne kaivaa ylös, jos kesä yllättää. Edellisiltana kävin vielä hiihtämässä jäällä. Loppuun asti pitää reenata.

Ajan Kontiomäen ja Kuusamon kautta kohti Sodankylää. Ajattelen käydä tervehtimässä poikaa Sodankylässä ja kyselemässä jos ukolle olisi ortta yösijaksi sotilasmajoituksessa. Nuori mies pääsi/joutui Jääkäriprikaatiin viime syksynä Kadettikoulusta valmistuttuaan töihin tiedustelijoitten kouluttajaksi. Saa nyt palkan edestä retkeillä, sotavaltion varusteilla ja eväillä..

Sodankylässä kannetaan pesukone kämppään. Käydään raitilla kinuamassa paikallisesta baarista pizzat. Ajetaan kierros kylällä. Kuolleelta näyttää. Muutama Hiluxi kiertää kylän kaikkia kolme liikenneympyrää. Varmaan niihin hyvinkin voi eksyä ettei kotiin osaa. Sotavaltion kämpillä saunotaan ja sitten unten maille. Huomenna pitäisi olla jo kairassa ja nukkua Uittipiekan kämpän laverilla. Saas nähdä..

Su 14.4. Kemihaara - Uittipiekka

Ajan sunnuntaiaamuna aikaisin Kemihaaraa kohti Tanhuan kautta. Tienvarressa on teerillä meneillään soitimet. Kymmenkunta erikokoista soidinkenttää tulee matkalla eteen. Koppelot sukivat minihameitaan. Kukot röyhistävät rintaa ja uhittelevat Hiacelleni. En aiokaan poikasten osille. En tässä, enkä muillakaan tanhuvilla. Juna meni jo. Yksinäinen ukkometsokin katselee tien laidassa touhua. Ehkäpä oman haaremin naaraat ovat jo muuttaneet etelän kyliin. Eiköhän se lyyrapyrstökin koppelon puutteessa kelpaa. Ainakin jos hätä on iso ja kassit täynnä. Pohjoisessa ei taida olla niin tarkkaa muutenkaan siitä, miltä perä näyttää.

Kemihaarassa parkkeraan Hiacen aitaukseen. Käyn aamukahvilla Jussin ja Helenan tykönä. Minua puolta nuorempi vaeltajapariskunta on lähdössä jo kotia kohti. Hekin tuntuvat hiihdelleen Uittipiekkaan saakka. Tarinoidaan tovin Jussin ja Helenan kanssa. Jussi epäilee Uittipiekkaan pääsyä etelän kautta. Äitimysvaaran laitoja on kuulemma menty viikolla. Joten sieltä voisi vanhuskin yrittää.

Otan neuvosta vaarin. Heittelen kamppeet rekeen ja valjastan muulin. Hetki pitää vielä kelata, että mitä jäi. Sitten ruuna ladulle reen eteen ja kohti Uittipiekkaa. Tämähän alkaa kuin Hemingwaytä mukaillen ”Vanhus ja reki”. Kapuan ensin ylös jokivartta kohti Keskiharjun laavua. Jokivarressa on jurtta, jota hetken äimistelen. Intiaaneja ei näy, joten kahlailen hissukseen ohi jurtan. Yritän etsiskellä ladun päätä, jossa olisi kilometriviitta kohti Uittipiekkaa. Vanhoja ladun jälkiä on kuin Raatteen tiellä. Koetan kuljeskella kantavimpia jälkiä. Jäljet kannattavat aika hyvin. Aavoilla jälki katoaa. Hanki pettää paikoin. Aavan laidalla koetan taas tavoitella vanhaa jälkeä. Metsä on hiljainen. Aurinko on mennyt pilveen. Keli on nollan tienoilla.

Hiihtämisessä on jotenkin hätäinen meininki. Se on tavanomaista ensimmäiselle päivälle. Ei malttaisi pitää taukoa, ei syödä, ei istuskella. Sitä luulee, että keli karkaa alta pois. Tai, että ei yöksi ehdikään seuraavalle kämpälle. Tai, että elämä loppuu tähän iltaan. Koetan rauhoittaa sieluani ajatellen, että jos keli loppuu, niin laitanpa teltan pystyyn johonkin kuusenperseeseen tänne Äitimysvaaran laitamille.  Ei sentään tarvitse ihan Vittukeinon Peskihaaraan asti jäädä. Sieltä saattaisi olla osaamista kotiin. Selittämistä ainakin kotipuolessa olisi, että missäs olit. Huonoilla jäljillä tässä joka tapauksessa ollaan. Kelkanjälki kuljettaa aika ylös Äitimysvaaran kupeita. Ei oikein osaa sanoa, että minne jäljet vievät. Epäilen, etteivät ainakaan Uittipiekkaan. En oikein ole koko aikaa edes kartallakaan. Hahmotan vain suurin piirtein sijaintiani. Päättelen, että pohjoista pallonpuoliskoa tämä on ja jos tarkempaa tietoa tarvitaan, niin itäistä Lappia lienee. Joten ei nyt niin kaukana vielä yösijasta kuitenkaan. Akanvaarakin jää eteläpuolelleni, kun nousen ylös Äitimysvaaran laitamia.

Lopulta käännyn pois vanhoilta jäljiltä ja tuppuroin jonkinlaisessa umpisessa suunnalla kohti Uittipiekkaa. Nousen ylös Uurto-oivin päälle. Sieltä on hienonlaiset maisemat. Etuoikealla Sorvortanselkä, toisella kädellä Karhanavaara ja edessä joen takana Uittipiekan tunturi. Ylhäällä hanki kantaa, mutta pettää heti puurajassa. Aurinkokin pilkahtaa hetken näkyvillä. Ilta alkaa joutua jo. Tuuli pieksää tunturissa. Laskettelen alemmas kohti Uurto-ojaa. Siellä tapaan Pihtijoelta kulkeneitten jäljet. Näen, että mies on mennyt pulkan kanssa kohti Uittipiekkaa. Eroan jäljeltä ja kahlaan ylös Sorvortanselän itälaitaa. Keli loppuu tykkänään kun lasken alas kohti Sorvortanjokea ja Uittipiekkaa. Kahlaan kuin kurki kohti kämppää. Puhti on poissa jaloista. Ruuna alkaa olla sippi kun saavutan joen ja sen takana häämöttävän Uittipiekan kämpän. Tuppuroin vielä viimeiset sataset kämpälle.

Saunan ovelta tervehtää Eräkulkuri ja sanoo saunan olevan lämpimänä. Kämpällä nostelen romppeita sisään. Puuskutan hetkisen lavitsan laidalla ja vaihdan pois märkää paitaa. Otan jotakin pientä palasta ja menen saunaan. Löyly maittaa. Remuamiselle tuli tänään aapoja kierrellessä mittaa kolme peninkulmaa. Opettajahuoneen hiihtäjäurhoille ja –neidoille tämä olisi ollut piece of cake. Hyvä, että reki olisi hankea tavoittanut Kemihaarasta lähdettäessä kun otsa olisi kolahtanut Uittipiekan ovipieleen. Tämmöiselle vanhalle ruunalle tässä oli tuppuroitavaa. Mutta en valita. Uittipiekan saunassa maittaa löyly. Suorastaan pitää vetää ruoto pitkälleen lauteille ja hengähtää hetki hyvällä mielellä. Ei pahempi alku tälle retkelle.

Illalla käyn vielä sankollisen vettä Sorvortanjoesta. Kämpän edustalla oleva puropahanen on kuivunut pohjia myöten. Hiihtoura joelle on jo hieman kohmeessa. Vedän lipat kämpän pihasta lähtiessä. Jos taivas pysyisi selkeänä yön yli, niin aamulla olisi lentokeli.

Ma 15.4. Uittipiekka – Pihtijoki - Härkävaara

Aamulla sataa Uittipiekassa räntää. Ei tullut lentokeliä. Pohdiskelemme Eräkulkurin kanssa ilmanalaa. Tämähän on ihan hyvä koiran ja sotilaan keli – ja Itäkairan kulkijallekin just sopiva. Eräkulkuri on aamutoimissaan vireämpi ja laittautuu tien päälle jo ennen aamuseitsemää. Minä jään vielä tupeleksimaan kämpän hämärään.

Keitän aamupuuron. Istun Uittipiekan kämpän pienen ikkunan ääressä. Ulkona sataa hiljakseen räntää. Kuusten oksilla on tuore valkoinen lumipeite. Taipaleelle tästä on lähdettävä, jos mielii yöksi Härkävaaraan. Laitan kämpän kuntoon. Käyn tyhjentämässä saunasta vedet.

Sitten kynttilää Karhujen pohjiin. Reki rompetta täyteen. Uittipiekan ovi lukkoon ja ruuna taipaleelle. Sorvortanjoella näen, että Eräkulkuri on lähtenyt kohti Pihtijokea eilisiä jälkiä. Päätän katsoa, minnekä Sorvortanjoen vartta yläjuoksulle päin vievät vanhat jäljet kuljettavat. Tämä on minulle tyypillistä harhailua. Osaan valita tarjolla olevista jäljistä ja reiteistä yleensä aina huonoimman vaihtoehdon. Suksen jälki vie jokivartta ylöspäin. Vaikea sanoa, minne se päätyy. Luulen, että jälki saattaisi kiertää Urakkaselän länsipuolelta kohti Pihtijokea. Vaan mistäpä tuon tiennee. Pari-kolme kilometriä tuppuroituani käännyn ylös Sorvortanselkää kohden. Mennään sitten maisemia katsomaan kun ei osata reitinvalintaa. Lumi alkaa putoilla oksilta. Takkalalumi tarttuu Karhun pohjiin. Tunturiin nousu alkaa käydä työstä. Muutamassa kohdassa on käännyttävä poikittain ja kiskottava rekeä köydet soiden.

Ylhäällä puuskutan hetken. Taivas on pilvessä. Keli on plussan puolella. Satelee pientä tihua. Paikoin hanki upottaa ja paikoin taas kantaa. Metsä on aivan hiljainen. Ei näy mitään elämää. Ehkä yöllinen räntäsade saa jokaisen elävän vetäytymään kuusenperuksiin. Ovat luontokappaleet sen verran valistuneita, että odottelevat parempia kelejä.

Laskeudun alas kohti Pihtijokea. Tekisi mieli oikoa Taltukkaselän kautta Pihtijoelle. Hanki ei kuitenkaan kanna ja sen haaveen saa unohtaa. Sorvontanselän laitamat ovat kaikki parturoidut aivan Pihtijokea myöten. Vuosi sitten täällä oli viimeksi moto töissä. Vähiin on Suomessa puut käyneet. Täältä puiston laidoilta tuntureitten takaa pitää ikiaikaiset kelotkin haalia sellukattilaan. Vaan uusiutuuhan se metsä. Eihän siihen mene täällä viittäsataa vuottakaan kun tunturin kuve on ennallaan.

Vanhan tukkitien pohjalla tapaan Eräkulkurin jäljen. Kohta tulee uralla vastaani yksinäinen mies ahkion kanssa. Jämyn sotilaan oloinen kaveri pysähtyy. Tarinoimme hetkisen kelistä. Hän on menossa kohti Uittipiekkaa. Jatkan sitten matkaa. Tavoitan pian Eräkulkurin ja hiihtelen hänen jäljessään Pihtijoen kämpälle. Matkalla Eräkulkuri kertoo nähneensä lähitienoossa pesän, jota epäilee piekanan asunnoksi.

Pihtijoella noudan vettä joesta. Teemme ruokaa. Tarinoimme harvakseltaan. Ruoan päälle laittaudun taipaleelle kohti Härkävaraa. Eräkulkuri jää Pihtijoelle vielä yhdeksi yöksi.

Valjastan ruunan reen eteen yhden tienoossa. Keula kohti Härkävaaraa Suopattilampien kautta. En uskalla kokeilla Pihtijoen ylitystä kämpän kohdalta vaan suuntaan jokivartta poroaidan suuntaisesti. Seurailen vanhaa ahkion jälkeä. Jälki pettää pahasti kuusikossa. Aavalla kadotan jäljen kokonaan. Suunta on aivan jonnekin muuanne kuin Härkävaaraan. Tavoitan melkoisen umpisen jälkeen tukkitien pohjan. Siinä hanki kantaa paremmin. Muutama riekko pyyhältää lentoon edestäni. Tukkitien loputtua otan suunnan Suopattipuron yli Suopattivaaran länsilaidalla. Metsässä on aivan umpista. Kahlaan kuin kurki suolla. Hiki pukkaa otsalle. Paita on märkä yltä päältä.

Lopulta tavoitan kelkkamiesten jäljen. Hetken aikaa hiihdän väärää uraa, joka veisi Suopattivaaran eteläpuolelle. Palaan takaisin kilometrin verran ja otan uuden uran. Tämä näyttää tutummalta. Viime talvena nujusin tätä toiseen suuntaan. Silloin oli tosin parempi keli. Vaikka sekin kyllä loppui Pihtijoelle.

Takaani kuuluu kelkan pärinää. Poromies pysäyttää Lynxin kohdalleni. Reessä on moottorisahaa, kanisteria, kirvestä ja vaikka mitä astaloa. Mies kyselee, että minne matka. Todetaan, että samaan hotelliin ollaan menossa. Kertoo olevansa menossa aitatolppaurakkaan Jaurun varteen.

Nyt on tuoreempi jälki allani. Siunaan mielessäni poromiehen ilmestyspäivää. Kortumaojan jälkeen Vittukeinon Peskihaaran hipiällä kelkkamiestäkin on alkanut vanha jälki upottaa. Pehmeitä paikkoja tämmöisillä karttanimillä. Kelkka on kyntänyt syvää uraa. JR27 on aivan kuin suunniteltu tämän levyiseen kelkkauraan. Ahkio tarrautuu kelkan uraan kuin tappi persukseen. Köydet paukkuvat ja tetsarin vyö vetää suolet solmuun kun koetan tempoa vastahakoista rekeäni. Vittukeinon Peskihaara on nimensä ansainnut. Helpolla ei ilo tästä Vittukeinosta irtoa. Mutta tosielämään nähdenhän tämä on yhtä juhlaa. Palaapa tästä arkeen, niin tämäkin remuaminen tuntuu yhdeltä helluntailta.

Lopulta saavutan Härkävaaran. Tapaamani poromies katselee tuppurointia kämpän ovella seisoskellen. Sanoo, että se on kolme kilometriä tunnissa. Ruunalla vauhti siis. Myönnän, että vähän vanhaksi on veturi käynyt. Eikä ole muutenkaan kunto kuin nuorilla urhoilla.

Kämpässä on myös kaksi nuorempaa poromiestä. Kattilassa kiehuu porokeitto. Kokkina toimiva nuorempi poromies kehottaa pöytään. Keittoa on kulkumiehellekin. Vaihdan paidan ja käyn pöytään. Keitto on maullaan. Eipä ole tämmöistä herkkuruokaa näillä vaelluksilla syöty. Tämä on jotakin muuta kuin pussikeittojen liemet.

Sitten käydään ruoan päälle pitkälleen Härkävaaran hehtaarilavitsalle. Tarinoidaan pitemmän kaavan mukaan. Poromiehet kertovat talven petovahingoista. Ilvekset ja ahma ovat verottaneet paliskunnasta reilun kolmesataa päätä talven aikaan. Edellistalvena rajan takaa tullut susi teurasti vielä enemmän. Kun miettii näidenkin miesten työmaata kairassa, ei se käy kateeksi. Aidan teossa resutaan kevätsoseella munat märkinä. On oltava kelkkaa, rekeä, sahaa ja ties mitä astaloa. Jos osa leivästä katoaa petojen suuhun, ei se ehkä naurata. Ehkäpä etelänkin ihmistä kävisi sielun päälle, jos tilinauhasta vietäisiin joka kuussa sattumanvarainen summa vaikkapa sitten EVR:lle. Vaan sopisihan noita susia, ilveksiä ja karhuja kaupunkeihin. Syötävääkin olisi paremmin tarjolla kerrostalojen roskiksissa ja päiväkotien pihoissa.

Pohdiskellaan samaan tarinaan Itäkairasta runoilleet kirjailijat, Prinsessat, Karsikkaat, Teeriahot sun muut. Tupien historiaa ja kadonneitten kömmänöitten paikkoja mietitään. Sitäkin mieltä esiintyy tarinassa, ettei joka kämppä kirjoissa ihan kohdalleen ole kartoitettu. Sulo Alakorvaakin muistellaan, joka Tahvosen Einon ja Ollin sekä Lappalais-Pentin kanssa kokosi Tahvon tupaa. Pentti ehti kiertää eräänkin kerran 60- ja 70-luvulla tätä kairaa. Oli talkoissa niin Tahvolla kuin Vongoivan kamminkin työmaalla. Vanhempi poromies kertoo Sulon kanssa opiskelijoitten talkooporukkaa kairassa kelkalla kuljettaneensa. (Linkitetyt kuvat on aikanaan ottanut Pentti Lappalainen. Hän myös omistaa kuvien oikeudet).
Mihinkähän on hävinneet nyt kairaa kiertävät teekkarit? Ei tule montaa tupsulakkia jäljillä vastaan. Onhan se nykyajan opiskelijaelämä toki monin verroin kuluttavampaa entisaikaan nähden. Ei ole paljon varaa opintorahaa tänne remuamiseen tuhlata. Eikös se entisajan teekkareitten tarina kerro, että opintolainat pantiin suurin piirtein viiniin ja naisiin – loput tuhlattiin. Nyt ei pahemmin tuhlata. Opiskeleva nuoriso istuu yötä myöten nenä tietokoneen näytössä ja näpyttelee Facebookkia ja Twitteriä. Ei siinä enää paljon ehdi kairaa kiertämään. Siksipä ei opiskeleva nuorisomme enää erämaita lähde vaeltamisellaan pilaamaan.

Nuortin kalansaaliskin tulee puitua. Savukosken pojat saivat viimekesäisestä kalastuksestaan Metsähallitukselta yli 13000 euron laskun. Siinä tuli viidelle nieriälle hintaa. Sehän vain jo kirkastaa Metsähallituksen imagoa paikallisten silmissä. Kunhan ovat kaikki puistonlaitaiset metsät koottu sellukattilaan ja vesiin laitettu kalastuskielto, niin hyväpä sitten on paikallisen ihmisen täällä kuljeksia. Kukapa savukoskelainen se nyt kalaan taikka metsälle mielisi. Jo vain on Metsähallitus pohjoisen ihmisen asiaa hyvin hoitanut.

Näitä vähän sarkastisia tarinoita kierrätellään iltapuhteeksi. Sitten käydään nurkan takana. Vesi tippuu räystään laidalta. Ei taida tulla lentokeliä huomiseksikaan. Ne on ikuisiksi ajoiksi jääneet sinne Kemppisen kirjoihin semmoiset kelit. Vaan mitäpä tuosta. Tämmöiselle sielulle tämmöinen keli on ihan sitä, mitä on ansaittukin. Näillä iloisilla ajatuksilla käydään pitkälleen Härkävaaran lavitsalle.

Ti 16.4. Härkävaara – Peskihaara – Härkämurusta - Tahvo

Heräilen kuuden tienoossa. Keittiövuorossa toimiva nuorempi poromies on keittänyt jo pannullisen kahvia ja laittanut käristyksen kattilaan. Käristystä tarjotaan minullekin, mutta ehdin jo kokkailla itselleni kattilallisen puuroa, jota lusikoin naamaani.

Päivitellään vielä keliä. Vesi tippuu räystäästä ja taivaalta tulee pientä tihua. Poromiehet lupaavat, että heidän jäljissään pääsee kyllä Murustalle. Tie kutsuu kuitenkin kulkumulkkua. Laitan romppeet kasaan ja valjastan ruunan reen eteen. On työmiehen keli. Koetan etsiä vanhaa kelkanjälkeä, joka veisi Nummerusaavan halki Härkämurustalle. Jälki kuitenkin katoaa ensimmäisen aavan jälkeen. Sykyilen aavan laidassa kuin paristojänis. En oikein osaa sanoa, että minne sitä lähtisi. Käänsipä sukset mihin suuntaan tahansa niin mies painuu umpiseen. Päätän lopulta ottaa suunnan kohti Peskihaaran kämppää. Sinne on aavan laidasta rapiat kolme kilometriä. Ehkä sen tämmöinen vaivaisukkokin kahlaa.

Hiki puskee pipon alta. Paita valuu vettä. Tämä olisi opettajakollegoille piece of cake. Pari energiapatukkaa ja sukset kolahtaisivat Tahvon seinään. Ja thatŽs it. Mutta tämmöinen vanha kuohittu ruuna ui, kahlaa ja vetää rekeä kuolema olkapäällä. Ahkio ui jossakin pohjasoseessa. Puitten lähellä on kaikista pehmeintä. Puista tippunut vesi on pehmittänyt hangen. Mutta ei niitä kaikkia puitakaan jaksa koko ajan kiertää. Välillä kahlaan kasseja myöten. Toisessa kohden hanki kantaa hetken ja pettää sitten. Korppi raakkuu metsänlaidassa. Odottaa jo kieli pitkällä syötävää. Tuo raajarikko kun kyykähtää suon laitaan niin on syötävää koko pataljoonalle kesään saakka. Onhan se armollista, että olisi edes kuoltuaan hyödyksi jollekin. Ajattelen silti rämpiä kuitenkin edes Peskihaaraan saakka.

Tavoitan lopulta Liittohaaran ja pääsen siitä uimatta yli. Otan pullot täyteen vettä joesta. Hörpin sitä vatsan täyteen samalla kyykyllä. Kahlaan lopun matkaa Peskihaaran kämpälle. Kun laitan suksiani petäjää vasten pystyyn, avautuu kämpän ovi. Mies katselee hetken ja kysyy, että mistäs kulkija tulee. Kämpällä yötä ollut pariskunta on pitemmällä reissulla. Loppumatka häämöttää heillä. He aikovat vielä tänään Härkävaaraan. Lupaan, että jälkeni näkyvät kyllä, mutta oikea vaeltaja valitsisi kelkan jäljen kuitenkin.

Teen jotakin sapuskaa tuvassa. Tarinoidaan vaelluksista. Vaeltajapariskunta kehuu Itäkairan tunnelmaa. Olemme samaa mieltä Jussinmurusta kuusikoista, hiljaisuudesta, erämaan tunnelmasta. Taitaa heillekin jäädä Itäkairan talvivaellusten kuume päälle.

Ruoan ja tarinoinnin päälle pakkaan taas ahkion tiineeksi ja asettaudun valjaisiin. Kelkkaura kestää hyvin. Aamulliseen kahlaamiseen nähden tämä käy kuin luomisen työ. Matka Murustalle sujuu unettavasti. Vuorohiihtoa kilometri toisensa perään. Maisema on muutenkin kuin unessa. On hieman sumuista ja kosteaa. Ei kuulu linnunlaulua eikä riekon käkätystä. Hiihdän ajatuksissani eteenpäin. Mieli pyörittää työasioita. Sitä keskustelee ja väittelee itsensä kanssa kuin jakomielitautinen. Jos tätä menoa vielä enemmän itsensä kanssa riitelee, niin voi tultua joutua suoraan osastolle. Henkisen mielenterveyden kannalta katsoen peräti vaarallista tämä yksinvaeltaminen. Tosin eipä tule pahasti sanottua muille kuin itselleen. Välillä sitä on niin vihainen itselleen, että jos voisi, niin suon laitaan kuoppaan äijä upottaisi. Toinen asia tietysti se, millä kaliiperillä kotirintamalla kohti ammutaan kun ja jos täältä palaa.

Itsensä kanssa riidellessä hiihdän tietenkin ohi Härkämurustan risteyksen. En huomannut ollenkaan liikennevaloja. Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta. Tosin silloin edellisellä kertaa oli pimeä yö. Nyt on kirkas päivä eikä äijä tajua erota uralta. Noh – onneksi en kuitenkaan aivan Muurmanskiin saakka keulinut! Käännän reen takaisin ja spurttaan takaisin Murustan mäelle. Häpeä siivittää sivakoimistani. Toivottavasti ei kukaan nähnyt tätä tai lue jälkiäni. Siinä olisikin arvailemista, että mistähän laitoksesta kulkija on karannut.

Laskettelen Murustan mäen aisoihin nojaten itseäni saati rekeäni särkemättä. Vanhat hevosmiehet sanoivat tämänikäisestä miehestä, että se on kuin Mannen hevonen – alamäet istuu aisalla ja ylämäet konttaa. Käy kuin naula päähän. Sujuttelen jälleenäkemisen ilosta suoraan Jaurun jäälle Peuraselän kämppään kurkkimatta. Jääkansi kestää vielä. Temmon rekeni vastarannan töyräälle ja alan sivakoida kohti Tahvoa. Hiihto ei enää suju kuin ammattilaisella. Matka alkaa painaa jo. Kaiken hyvän päälle valitsen erkanevista kelkanjäljistä lähinnä rantaa kulkevan. Kohta tulee pää vetävän käteen. Poromiehemme siellä kaatavat aittatolppapuita Jaurun varressa. Sykyilen heidän ketunlenkeissään aikani kunnes osun Tahvon suuntaan vievälle uralle. Pieni tihusade on pehmittänyt lopunkin hankikannosta. Kelkan jälkikin upottaa jo paikoin pohjasammalta myöten.

Saavutan lopulta Tahvontuvan viiden tienoossa. Varaustuvan puolella majailee hieman varttuneempi pariskunta. Vaihdan paidan. Käyn laittamassa saunan tulille. Teen puhelinkopissa pöperöä. Nyt on possufileen ja riisin aika. Hernekeittoa ja kaurapuuroa on jo tullut syötyä kyllin. Lusikoin pöperöt tuulensuojaan. Ruoan päälle ramasee ja janottaa. Päivän remuaminen vie näköjään nestettä jokusen litran.

Käyn kehottamassa naapurihuoneen pariskuntaa saunaan. Pienen estelyn jälkeen he kuitenkin lähtevät piipahtamaan löylyissä. Vedän lonkkaa sen aikaa. Päivän remuaminen kulkee mielessä. Poromiesten tapaamisesta jäi mukava mieli. Heidän työmaataan täällä kairassa ajatellessa meni matka rattoisaan.

Saunan jälkeen tarinoimme naapurin pariskunnan kanssa. Heillä on pariviikkoinen vaellus loppupuolellaan. Säitä on ollut hyviä ja nyt vähän huonompia. Tarinoidaan siinä menneitten vuosikymmenien kulkemiset, Itäkairan parhaat paikat, Prinsessat ja kulkurit. Pohditaan Inarin ja Ivalon elämää ja jälkipolven kanssa kuljettuja vaelluksia.

Sitten unille. Laitan pari kalikkaa kaminaan ja lavitsalle pitkälleen. Tyyroja solisee tuossa vieressä. Uni hiipii silmään. Sitä on olevinaan on tehnyt suurenkin työn koska väsy painaa. Taitaa vaan olla Päätalon Herkkoa mukaillen sitä joutavaa hupailua. Aikuinen mies vetää rekeä perässään pitkin kairaa, ei tiedä oikein että miksi. Eikä ole menossa minnekään. Voiko olla turhempaa hommaa.

Ke 17.4. Tahvontupa – Peskihaara – Keskiharju - Vieriharju

Lähden Tahvolta puoli 9n tienoossa. Ennen lähtöä täytän kämpän ja saunan puuvarastot. Varaustuvan vaeltajapariskunta on lähtenyt jo hieman aiemmin edelläni. Tapaan heidät matkalla ennen Murustaa. Vaihdamme muutaman sanan kelistä ja reissun aikana tehdyistä havainnoista. Sitten erkaannumme. Olipa mukava tavata rauhallista tahtiaan matkaa tekeviä vaeltajia. Ehkä siinä on se vaelluksen flow!

Keli on entistä pehmeämpi. Monena päivänä on ollut kosteaa ja tullut pientä tihkusadettakin. Kelkan jälki on pehmennyt silmissä. Eilisiä suksen ja ahkion jälkiä ei enää uralla erota. Tätä menoa lumi loppuu kairasta jo hyvinkin ennen kesän tuloa.

Nousen Murustan mäkeä taas henkihieverissä. Hikeä pukkaa. Länget soivat ja ahkion köydet rutisevat. Pumppu lyö kuin pajavasara. Ruuna konttaa ylämäkeen ja kiskoo rekeä kuin viimeistä päivää. Oman mielen syövereistä itsetunnon ruoska lyö pitkin selkää. Tässä maksimoituu vaelluksen nautinto. Tämän on totisesti ansainnut. Mäellä mietin, että miksi se Murustan puhelinkoppi piti sinne Tahvolle roudata. Hyvä tietysti sielläkin on joku keittokoppero olla. Olisi se silti saanut tähän pyhäinjäännökseksi jäädä. Siinä olisi uusille vaeltajapolville ollut ihmeteltävää. Että mikä ihmeen puhelinkoppi? Eikö ne mumm