Porojen kanssa tultiin rinkoilla yli Sokostin. Oli lähdetty aamulla Kärppäjärviltä. Osa porukasta oli tyttöjen mukana lähtenyt Kärppäjärviltä suoraan Luirolle. Heitä johti Avustajani. Avustajan kanssa olimme vaeltaneet vuosikausia milloin minkinlaisen porukan kanssa.
Ymmärsimme toisemme jo puolesta sanasta. Hän eli jo omaa elämäänsä, minä omaani. Vaelluksilla tapasimme, keskustelimme, pohdimme elämää. Sitten katosimme taas vuodeksi teillemme. Hän ei uskaltanut jättää Luirolle menevää ryhmää yksin. Lähti heidän kanssaan, viemään heidät turvallisesti perille.

Porojen kanssa nousimme Hietapäälle. Kiersimme Sokostin lakea itäpuolelta. Nousimme huipulle, istuimme kummelille ja katselimme huikaisevaa näkymää alas Luirolle. Sitten nostimme rinkat selkäämme ja kiersimme kohti Jaurutuskua. Varovasti tulimme kurua alas. Kurun pohjalla, siinä missä Jaurutuskurun puro tapaa toisen pohjoisesta laskevan pienemmän puron, on nuotiopaikka. Siinä kävimme laittamaan ruokaa. Asetuin yksikseni puron rannalle. Kokkailin itselleni. Yleensä söimme Avustajan kanssa kahden. Minä kokkailin. Hän tiskasi astiat. Avustaja etsi rinkastaan tarvittavat mausteet ja muut herkut. Nyt olin yksin.

Syötyäni tiskasin Trangian. Pakkasin rinkkani ja kävin polun viereen makuualustan päälle pitkälleni. Aurinko lämmitti mukavasti. Oli kylläinen ja mukava olotila. Vaivuin uneen.

Kohta kävelin jo kohti Luiroa. Jotakin oli kuitenkin oudosti. Polut olivat kumman kapeita ja polveilevia. Enemmänkin ne olivat poropolkuja kuin kulkijoiden jälkien muokkaamia. Mönkkärinurakin oli kadonnut omituisesti. Saatoinko kulkea huomaamattani sen yli? Eikä Sokostinojassakaan ollut siltaa. Mihin se silta on saatettu viedä, ajattelin.

Kun tulen Luiron rannalle Kuuselan kämpän takaa, en ole tuntea maisemaa. Hilton on kadonnut. Edes vanhaa isoa tupaa ei ole. Rannalla kyhjöttää pieni saunan kömmänä. Rannasta kohoava kenttä on kuitenkin telttoja täynnä. Hämmästelen telttojen mallia. Kellertäviä Sopu-kupolitelttoja, harmaita itse tehtyjä pieniä harjatelttoja. Laavuvaatteita, keppien varaan viriteltyjä telttakankaita. Maisema on kuin vaeltajien museosta.

Istun alas rannan nuotiopaikalle. Huomaan, että ranta on täynnä erilaisia nuotiopiirejä. Niitä näkyy ympäri Luiron rantamia. Nuotiopaikkani puilla istuu jo muutamia vanhoja vaeltajia. Heissä on jotakin kumman tuttua. Monet keskustelevat hiljaa keskenään. Jo tunnistankin heistä muutaman. Tuossahan istuu itse Wallenius, omalla nuotiollaan Moskun ja Huttu-Heikin kanssa. Ja kun katselen Kuuselan kämpälle päin, näen kuinka Perttulan Tauno kävelee Hammaskurun suunnalta hiljaisin askelin yhdessä Tahvosen Einon sekä Lappalais-Pentin ja Leena kanssa. Tuossa nuotiopaikan läheisen ikiaihkin juurella istuu lukemattomat määrät entisiä riparilaisiani. Sieltä kuuluu Rintalan Antin, Bören, Marjan ja Marian kirkkaat äänet. Siellä soi Koskelan, Tanjan ja Annin laulu. Tuossahan istuvat rippikouluikäiset poikani jo nuotion äärellä ja kokkailevat Hannun ja Feederin kanssa. Siinä heidän vierellään istuu Prinsessa ja tarinoi Erämaiden Kulkurin kanssa. Tuossa kääntelee Muhis Klasun kanssa harjusta nuotion loimussa. Ja tuolla lähestyy vanha puinen vene rantaa. Jo huutelee siellä Kullervo poikineen: ”Onko teillä veljet, siskot mitään syötävää?”

Kohta me istumme kaikki yhden ison nuotion piirissä. Ilta tummenee Luirolla. Aurinko viipyilee Lupukkapäitten ja Joukhaispään laidalla. Se punertaa Luiron pinnan. Jo helmeilee Luiron kirkas vesi. Taimen hyppää tuolla ja tuolla harjus. Joutsen soutaa rannan katveessa. Kaukaa suolta kuuluu kurjen huuto.

Siinä me istumme ja syömme kalaa. Jaan avustajani, poikaini ja vanhojen riparilaisteni kanssa yhteistä tammukkaamme. Emme puhu mitään. Ymmärrämme silti kaiken. Illan tummetessa nuotiot syttyvät. Kukin kertoo hiljaisella äänellään omaa vaellustarinaansa. Vanhat nuorille ja nuoret vanhoille. Veksi nyökkäilee kun kerron hänen viimeisestä matkastaan. Heikki polttelee sätkää ja muistelee yhteistä kalaretkeämme. Inkan silmässä on kyynel kun katselen hänen kasvojaan ja muistelen tuota viimeistä yhteistä matkaamme vuosikymmenien takaa. Emmekä ole koskaan tavanneet enää sen jälkeen. Muistoissamme pysymme kuitenkin aina yhtä nuorina kuin sillä vaelluksellamme.

Sitten alkaa hiljainen laulu jostakin kaukaa Luiron takaa ja me yhdymme siihen.

Ӏiti lasta tuudittaa, lasta tuntureitten..

Kullervo lukee hiljaisella äänellä Lutherin iltarukouksen. Lukijan syvä ja rauhallinen ääni myötäilee Luiron rantoja kaikkialle sinne, missä nuotioitten ääressä ihmisiä istuukin. Vielä kaikuu illan päätteeksi rauhallisena nuotiopiirien iltalaulu:

”Varjot kasvavat on tullut ilta.”

Katselen poikieni rauhallisia kasvoja. Niillä loistaa ilo, onni, jonka vain vaeltaja tuntee iltanuotiolla. Istumme Avustajan kanssa nuotion ääressä vierekkäin. Kylkemme koskettavat toisiaan. Emme puhu mitään. Me ymmärrämme kaiken. Silmissäni on kyynel. Tässä on vaeltajan taivas.

”Jokos lähdetään?”

Säpsähtäen avaan silmäni ja näen Avustajan, joka kumartuu ylleni ja peittää auringon. Minähän näin unta. Miten todelliselta se tuntui?

Nostan rinkan selkääni. Porukkani odottelee jo. He hymyilevät nukkumiselleni. Lähden astelemaan Avustajan perässä polkua kohti Luiroa. Katselen hänen kulkuansa, keinuntaa tuolla ikiaikaisella polulla. Vaeltajan taivas on läsnä jo tässä.