VAELLUSPÄIVÄKIRJA 27.7.-3.8.1997 SAARISELKÄ

* Vaellusripari

* mukana 17 rk + 7 isoa + la + 5 poroa + 3 ohjaajaa

Ohjaajat: Ilpo S, Jari Ikonen, Pia-Leena Kaartinen

Isot: Hanna Haaranen (la), Maria Nuutinen, Marja Suhonen, Jutta Riikonen, Joel Hakulinen,

         Jarno Pölönen, Niko Kinnunen, Mika Romppanen

Porot: Jani Kuittinen, Juha Kallio, Heikki Vepsäläinen, Pekka Nurmela, Markus Meriläinen

Kuljetus: AAR-Bus, Juuka, Aarne Hyttinen

Varustus:

- 130 ps Blå Band -retkimuonia (0,8ps/hlö/vrk = 4 ps/hlö/vaellus)

- Kaurahiutaleita n. 11kg (n. 1,5 kgr/rmä)

- Kiisseliä (Iso-Mitta) 1pk/rmä

- Kahvia

- Näkkileipää (tarve n. 1pk/2hlö)

- Sinol (tarve 10 ltr = 1,3 ltr/keitin/5vrk)

- Teltat 11 kpl

- Trangiat 8-10 kpl (=keitin/3-4 hlöä)

- Rusinat

- EA-pakkaukset (4 kpl)

27.7. Sunnuntai - Menomatka Lappiin 

Lähtö Kontiolahdesta oli klo 7.00, kaikki olivat ajoissa paikalla. Seukkarilla nähtiin muutamia vanhuksia meitä saattelemassa. Matkantekoamme suosi osin sateinen sää, vaikka koko kesän on muuten ollut aurinkoinen ilma. Vasta aivan perillä ennen Tievalle saapumista alkoi aurinko paistaa. - ajoimme reittiä: Kontiolahti- Juuka (t) -Sotkamo- Jormua- Ämmänsaari (t) - Kuusamo (ru) - Kemijärvi (t) - Sodankylä (t) - Kiilopää. Jo alkumatkalla AAR-Bus tarjosi perinteiset munkkikahvit Maanselän taukopaikalla), Kuusamossa  syötiin Baari-Martaissa, niinkuin ennekin. Tämän baarin nähdessään moni luuli tulleensa autokorjaamoon. Mutta muuten siellä oli hyvä ruoka.

Kuusamossa pyörittiin muutenkin hieman kaupan pihassa ja ostettiin taas perinteinen paistinpannu, perunoita ja lettujauhetta. Muuten ei mies Lapin karuissa oloissa selviä...Vanhaan tapaan pysähtelimme tietysti myös Ämmänsaaressa ja Kemijärvellä.
Sittenpä tulthin jo Sodankylään, jossa auto parkkeerattiin tutulle paikalle. Käytiin kattomassa Sodankylän vanhaa puukirkkoa, joka on melkoinen nähtävyys. Se on yksi niistä vanhoista Lapin alkuperäisistä kirkoista, muistaaksi vuodelta 1683. Siellä istuttiin penkistä ja laulu laulettiin. Sitten katteltiin Sovankylän keskustaa. Vanha kylän raitti on muutettu uuteen uskoon ja rakennettu muutama liikenneympyrä, joissa porolla-ajo tekee vaikiaa.

Isot tytöt siinä taas kattelivat Sovankylän poikia ja kyselivät, että oisko Tikkasta näkyny, mutta kun ei... Sittenpä ajeltiinkin jo yhtäsoittoa koko loppumatka Tievalle, jossa perillä oltiin hyvissä ajoin ennen 8:aa. Vanha tuttu Tieva tervehti meitä. Päästiin taas asustamaan MetsäPaavoa ja JalasPaavoa (tytöt tietysti päärakennukseen). Syötiin iltapala ja ihmeteltiin keravalaisia rippikoululaisia. Näkyipä siellä meillekin monelle tuttu Virtasen Outi. Sitten saunottiin ja armottomasti uitiin Kakslauttasen joessa.Illalla pidettiin illanviettoa ja iltahartautta saunatuvalla - ja sitten nukkumaan ja unia näkemään.

”Miks pittää aena sattoo??”

”Eiks tässä bussissa oo videoita?”

”Onks Tikkasta näkyny...”

”Tievalla paistaa aina aurinko - ja Luirolla”

28.7. Maanantai; 1. Vaelluspäivä: Rajajooseppi-Jyrkkävaara

Maanantai-aamu valkeni hieman sumuisena, mutta jotakuinkin aurinkoisena.Aamupalan jälkeen pidettiin oppitunti ja aamuhartaus Kappelissa ja sitten aloitettiin armoton pakkaaminen. Kaikki kamat piti saada jaettua - ja niin ihme kyllä kävi. Jopa näkkärit tekivät kauppansa - toisin kuin edellisvuonna.
Noustiin Bussiin ja lähdettiin koti Kuutusjärveä. Mutta aihŽja voihŽ. Bussipa ei voinutkaan sinne ajaa. Lapin äijä kun oli laittanut sillan kupeeseen painorajoituksen, ettei bussilla ole asiaa sillasta yli. Niinpä ajelimme Ivaloon ja kääntyilimme sieltä kohti Rajajooseppia, että joskos sieltä aukenisi parempi silta Kuutusjärville. Mutta kattia kans. Köröttelimme sitten Rajavartiostolle asti ja rajamiesten neuvon mukaan päätimme ajaa aivan rajan pintaan Luton sillalle asti, että pääsisimme Lutosta ylitte. Niin me teimme ja erosimme siellä rakkaasta AarBussista ja päätimme rohkeasti ylittää Luton. Siitä vaan riippusillasta yli ja matkaan.

Kylläpä rinkka painoi, ei sitä taas muistanutkaan. Jossakin pienessä purossa siinä, ettei vaan olis ollut jo Kiertämäojassa, meikäläisenkin uudet Sympatex-saappaat hörppäsivät vettä ainakin viisi litraa ja niin vettä tuli kengässä riittämään seuraavat viisi päivää (litra päivässä). Jotenkin oli takkuista kulku Suomun vartta ja sittemmin Pahaojan vartta Jyrkkävaaraan. Siinä loppui voimat Tommiltakin. Ja mies kyseli tiukkaan, että ”voiskos tänne tilata helikopterin pois hakemaan?”

Jyrkkävaaran kämppä oli täysi kun kymmenen maissa sinne saavuimme. Alkoi tihuttaa vettä eikä kovin auvoiselta näyttänyt pienen vaeltajan mieli. Varmasti ajatteli moni pieni sielu, että mitä hölmöä tuli tehtyä kun tänne mäkärien syötäväksi piti lähteä. Ei edes Vepsäläis-Heikin huumori oikein purrut. Siinä kumminkin teltat pystytettiin ja nukkumaan käytiin iltapalan ja iltahartauden päälle pienen sateen ropinan teltan kattoa rummutellessa.

”Joko ollaan Venäjällä?”

”Eiköhän lähetä jo.”

”Oootako kuullu ku meellä Jakokoskela...Elä kehtooo...”

”Vieläkö on monta kilometriin?”

”Pääseekös tuosta joesta kengilä yli?”

”Voisko tänne tilata helikopterin?”

29.7. Tiistai; 2. vaelluspäivä: Jyrkkävaara-Muorravaarakka

Aamusella Jyrkkävaarassa ei tunnelma juuri huikaissut. Sateenkastelemat teltat kumminkin käärittiin kokoon, keiteltiin aamupuurot ja pidettiin oppitunnin poikanen sekä aamun hartaus tutulla Martti Lutherin aamurukouksella. Sitten vaan matkaan.

Ensin oli hieman epämääräistä suota ja mutaista polkua pitkin porolaitumia. Mentiin poikki poroaidasta (tai oikeastaan veräjän kohdalta läpi), hypittiin Saukko-ojan yli ja sitten epämääräistä seutua eteenpäin. Maisema ei juuri mieltä ylentänyt, eikä kelikään. Sateli silloin tällöin hiljakseen ja kengät kastuivat heinikossa mukavasti.

Harrijoen ylityksen kohdalla oli onneksi vielä tallella pari puron yli menevää puunrunkoa. Siitä päästiin vähitellen yli ja sitten tauolle pienelle kumpareelle, jossa vietimme mukavan pituisen tauon. Porot siinä olivat samalla tauolla kanssamme ja lähtivät sitten painamaan edellä, minkä ehtivät.

Jo alkoi maisema hieman kohoilla ja vieressä kulkeva Muorravaarakanjoki näytti parhaita puoliaan. Yläjänkä ja Isojänkän jälkeen piti olla ruokatauko nuotiopaikalla, mutta jotkut etelän herrat siinä paistattelivat tulen loimussa varpaitaan. Hienon laavukatoksenkin olivat tehneet. Jää nyt sitten siihen tauolle rippikouluporukalla. Niinpä sitten jatkoimmekin vielä 800 metriä eteenpäin (noin pari kilometriä). Löysimme Joen varresta siistin taukopaikan ja siinä teimme nuotiot ja valmistimme kalossit. Matkalla ehti ampiainenkin joitakin rohkeimpia harhailijoita pistää. Taukopaikalla tietysti kuivateltiin kenkiä ja niinpä meikäläisenkin Sympatex ehti sulaa rippikoulupoikien sitä vieressä ihmetellessä, että ”katsos tuo kenkähän palaa - kenenkähän se on - miksi se ei hae sitä pois.”

Ruokailun jälkeen taas noustiin ylös, heivattiin rinkka selkään ja menox kohti Muorravaarakkaa. Vaellus sujui nyt aika hyvää vauhtia. Välillä otettiin Tommin rinkka kantoon ja taas menox.

Illalla kahdeksan ja yhdeksän välillä sitten saavuttiin Muorravaarakkaan. Paikalla oli porukkaa kuin pipoa. Joku ekaertalainen erehtyi luulemaan Muorravaarakan kammia saunaksi. Niin oli ikävä löylyihin. Porot olivat pistäneet meille pystyyn hyvän leiripaikan, rakentaneet notskille istumapaikkoja ja pystyttäneet muutaman teltankin jo valmiiksi. Sitten vaan pesulle joen varteen. Siinäpä uhkasi tulla pieni kansainvälinen selkkauskin, kun joku etelän herra kiikaroi tyttöjämme joen varressa ja Maria käytti kansainvälistä käsimerkkiä...

Siinä sitä sitten vietettiin iltaa, istuttiin nuotiolla, keiteltiin teet, kahvit ja käristettiin makkarat.
Iltahartauden jälkeen ja lasten nukkumaan mentyä isoilla oli vielä yöllä omat, ihka oikeat lettukestit nuotiokatoksella.

”Eiköhän lähetä jo...mitä tässä kuhnittaan...männää jo!” (Porot)

”Vieläkö on monta kilometrii?”

”Piettäs jo tauko...”

”Miks aina sammoo ruokkoo?”

”Ilpo siun kenkäs näyttää tässä palavan - käy ota se pois nuotiosta!”

”En jaksa ennee...”

”Hei sauna - eikun perunakuoppa.”

”Ottaako joku lettuu?”

30.7. Keskiviikko; 3. vaelluspäivä: Muorravaarakka-Lumikuru-Lumipää-Pälkkimäoja-Luirojärvi.

Kovin oli utuinen aamu Muorravaarakassa. Aamuyöllä oli sadellut aika reilustikin ja teltat olivat sen takia melkoisen kosteita kun niitä tungettiin rikan painoiksi.
Aamupalan ja oppitunnin jälkeen kumminkin kammettiin itsemme ylös ja rohkeasti ylitettiin Muorravaarakanjoki. Joella oli aluksi pienimuotoinen saappaanheittokilpailu, jonka voittajaksi selviytyi Villen saapas (tulos 5 litraa), jonka Ilpo linkosi melkein vastarannalle.

Lähdettiin sitten rohkeasti nousemaan Lumikurunojan vartta pitkin kohti Lumikurua. Matka ei ole pitkä, mutta vaativa se on. Maasto on muuten kyllä mitä erikoisin. Välillä tulee mieleen, että ollaankohan jossakin Irlannin nummella liikkeellä, joskus taas odottaa näkevänsä Andien vuorikauriin hyppivän vuoren rinteellä. Maasto on vehmas ja Lumikurunojan jyrkähköt reunat kasvavat mitä erilaisimpia kasveja. Pienet koivut reunustavat tunturin kuvetta ja jossakin sumun ja usvan takana kohoaa Lumipää. Lopulta kasvillisuus loppuu ja alkaa epätoivoinen kiipeäminen lähes pystysuoralta tuntuvaa kivikkoista tunturin kuvetta. Jalalle on etsittävä sijaa, sitten heivautettava itsensä kädellä maasta tukien askel ylöspäin ja taas uuden askelman etsiminen on edessä...

Sitten yhtäkkiä sumun keskeltä kuuluu porojen huutelua ja eteen avautuu Lumikuru. Se tulee eteen yllättäen, kuin olisi pudonnut siihen jostakin. Istumme huohottaen Lumikurun reunalle ja katselemme uskomattoman tuntuista lumista rinnettä. Sitä on päästävä kokeilemaan! Ja niin uskaliaimmat laskevat rinkan selästä, ottavat esiin jätesäkin tai makuualusta ja aloittavat mäenlaskun ala’ persmäki keskellä kesää, heinäkuun lopulla, Suomen Lapissa Lumikurun rinteellä. Tätä on odotettu. Paistaisipa nyt aurinko. Mikä olisi ottaa nyt aurinkoa simmarit jalassa ja laskea mäkeä!

Pian on kumminkin lähdettävä jatkamaan matkaa, muuten hienoinen sade ja puhaltava tuuli jäädyttää laskettelijan mielen ja persuksenkin. Eikä ole kuin muutama kymmenen metriä nousua Lumipäälle päin ja maasta alkaa tasaantua. Nousu loivenee. On tultu huipulle. Mutta mitään ei näe. Sumu on niin sankka, että näkee tarkasti eteensä vain muutaman metrin ja vaellustoverinkin vain hämärästi. Ilpo ja Jari tutkailevat kompassejaan ja lukevat otsa kurtussa karttaa. Miki käy antamassa arvokkaita neuvoja: ”Ollaan kuulkaa Paratiisikurussa melkein, tuossa on Pirunportti - eksytty ollaan usko nyt!” Ja monella muullakin on huoli siitä, minne mennään: ”Mehän mennään koko ajan vaan vasempaan - tässähän pyöritään ympyrää. Näytä nyt siitä kartalta missä ollaan - mites päin tää kartta on...”

Ilmeettöminä Ilpo ja Jari kumminkin suunnistavat kompassi toisessa ja kartta toisessa kädessä. Ja sitten alkaa maasto laskea eteenpäin ja kurun pohjalla kiertelee Pälkkimäoja. Pälkkimäojan varteen laskeuduttua pidetään tauko ja laskeskellaan rakkoja. Kääritään tukisiteitä ja rakkolaastareita. Istutaan siinä, eikä itku ole kaukana. Mutta kukaan ei kysy, missä ollaan ja miten tähän tultiin. ”Täähän oli nyt ihan selvä juttu, tuolta vaan laskeuduttiin alas...Mitä tässä nyt suunnistelemaan...” ajattelee pieni sielu ja jossakin vetäjät kuivaavat otsalta hikeä: ”Onneksi onnistui taas tämäkin kartanluku...”

Pälkkimäojan vartta lähdetään painamaan kohti länttä. Matka on melkoisen helppo kulkea, mutta vetäjän selkää painaa jo toinen rinkka. Polvi alkaa oireilla. Vaelluksenkin vetäjän - saati sitten ihmisen selkä ja polven nivelet on alunperin suunniteltu vain yhdelle rinkalle.
Saavumme sitten Pikku Luiron kohdalle mukavalle hietikkokankaalle, jossa nuotiopaikka meitä jo odottaa. Siinä käydään ruoan tekoon. Haetaan Pälkkimäojasta vesi ja tulille. Mikäs siinä on sitten ruoan päälle käydä pitkälleen ja herjaa heittämään.

Ja nyt tapahtuu se, mitä on odotettu. Aurinko tulee esiin ja alkaa lämmittää kulkijan matoista mieltä. Jope saa porokohtauksen ja kuivattelee astioita pitkin metsää juosten. Huumori kukkii ja porukka alkaa nauraa hekotella mitä ihmeellisimmille jutuille ja sekopäisimmille vitseille.

Pälkkimäojalta lähtiessä sitten tapaamme Polvijärveläisiä partioporoja, jotka ovat varmaan jo viisi viikkoa asuneet tunturin kupeessa. Raimo Tallgrenkin siinä kokoaa telttaansa lyylinsä kanssa. Hyvillä mielin heistä kumminkin erotaan, viehän matkamme aivan kohta Luirolle. Matkalla pidämme pientä taukoa poroaidan jälkeen. Pia-Leenan kun on käytävä metsässä...
Siinä on suurten mäntyjen alla hauska ja irtonainen hetki.

Aurinko paistelee täydeltä terältä kun illalla saavumme uuvuttavan ja pitkän matkan jälkeen Luirolle. Luirollahan paistaa aina aurinko. Porot odottelevatkin jo siellä vanhalla tutulla nuotiopaikalla meitä. Tässä sitä on yövytty jo uaseampikin yö. Luirojärvi siintelee edessä. Sen takaa nousevat Ampupäät, Vasanlyömäpäät, Joukhaispää ja Lupukkapäät. Niitä aurinko illalla kiertää eikä meinaa laskea ollenkaan, kunnes sitten Maantienkurussa menee mailleen ja taas aamulla nousee jostakin Sokostin takaa. Käydään siihen majoiksi ja istutaan nuotion ääreen.

Jossain vaiheessa sitten Pian-Leena ja Hanna lähtevät saunaan ja pari tuntia sytyttelevät sammunutta tulta uudelleen. Pienetkin tytöt ja pojat ehtivät aikanaan saunalle. Mikäs sen makoisampi hetki voisi olla kuin kesken vaelluksen Luirojärven sauna...

Nuotiolla valmistelevat Ilpo ja Jarno illan menuŽtä, joka on makkaraperunat ja letut mansikkahillolla, sekä jälkiruokana kahvi. Siitä pääsevät osalliseksi monet muutkin ympärillä istuvat. Sitten on kohta aika mennä pienten rippikoululaisten tuutumaan. Väsymättömin väki eli Isot tytöt ja muutama urhea uros vielä lähtevät yösaunaan. Löylyt ovat makoisimmillaan. Saunassa on Lapin yön hämärä, löyly hivelee kipeytyneitä jalkoja ja hautoo pois rakkojen kipua. Luiron kylmä vesi saa veren kiertämään kulkijan jalkapohkeissa. Vaeltajan on istuttava aivan hiljaa Luiron saunan lauteilla ja katseltava monenmoista Luojan luomaa kauneutta - niin ikkunasta aukeavassa luonnossa kuin ympärilläänkin. Jossakin Luiron takana kajehtii nousevan auringon epämääräinen valo ja leikkaa järven päällä liikkuvaa utua.

Siinä sitä sitten saunan jälkeen istutaan Luiron saunan portailla kuin typertyneinä ja ollaan hiljaa. Olo on kuin kirkossa. Tätä varten tänne tultiin. Tämä ei unohdu enää koskaan.

Mitä liekään Luoja ajatellut kun loi tänne kauas tuntureitten kätköön tällaisen paikan. Olisikohan ajatellut, että tämä säästetään vain harvoille, tosi vaeltajille nähtäväksi vaikean ja rankan vaelluksen päätteeksi.

Hiljaa siitä sitten kävellään nuotiopaikalle ja vähitellen eksyydytään teltoille nukkumaan. Luiron yöllä nähdään unia Lapin erämaista, neidoista, poroista ja Luiron saunan unohtumattomasta tunnelmasta. Nukkuja muistelee edellisiä vaelluksiaan ja näkee yöllä unta viime kesän yöstä Luirolla ja luulee heräävänsä Tanjan huutoon ”Ilpo Saarelaineeeen!!!”

”Kukas heittäis saappaan tälle puolelle? - Ei kun minä sanoin että tälle puolelle!”

”Miks me kiivetään aina vain ylöspäin?”

”Onks tää oikeeta lunta?”

”Onks tää lumi aina täällä - eiks tää sula koskaan?”

”Nyt kyllä lasketaan persmäet!”

”Nyt on kyllä eksytty - myöhän ollaan aivan varmasti Pirunportissa - uskokaa nyt!”

”Mehän kierretään ympyrää. Etteks työ osaa suunnistaakaan? - Osaatteks työ mittää!”

”Oottakkee Piiaa - sillä on paineitä...”

”Onks tää Luiro järvi?”

”Missä täällä on vessa?”

”Onks jollain vessapaperrii?”

”Mäännään saunnaa!”

”On tämä niin ku kirkossa...”

”Luirolla paistaa aina aurinko!”

”Maailman paras sauna!”

31.7. Torstai; 4. vaelluspäivä: Luirojärvi-Ampuoja-Vasanlyömäpäät-Vasanlyömäpäänoja-Palovanganjoki- Palovanka-Suomujoki-Lankojärvi.

Mutta siinä vaan Luirollakin oli pakko vaeltajan herätä aamuun, jolloin koettaa poislähdön aika tuolta unohtumattomalta Luirojärveltä. Keiteltiin rauhassa aamupuurot, pidettiin oppitunti ja matkaanlähtöhartaus Martti Lutherin rukouksen ja Löytyn aamulaulun siivittämänä. Sitten vielä ah niin kuivat teltat rinkkaan ja muut kamat sinne samaan syssyyn - ja eikun matkaan. Vielä vilkutus Luirojärven nuotiopaikalle ja tippa linssissä kohti Luirojoen ylityspaikkaa. Tänne on pakko palata taas toiste.

Sitten kahlailimme yli Luirojoesta. Vastarannalla vielä rinkantarkastusta ja vaatteiden kevennystä. Päivä oli lämmin, aurinko paistoi ja mukavasti lämpeni vaeltajan mieli ja meno alkoi maistua. Nyt oltiin jo matkalla kohti kotia. Vaelluksen puoliväli oli siis taittunut Luirolle tultaessa, nyyh, nyyh...

Noustiin hitaasti kangasta ylös Ampuojan varteen, siinä pidettiin taukoa ja alkoi sitten  kulku Ampuojan vartta ylöspäin kohti Vasanlyömäpäitä. Porotkin kulkivat välillä meidän edessä ja välillä takana. Niillä kun oli tapana tehdä pieniä ketunlenkkejä siellä täällä.

Ampuojan varressa pojat löysivät jonkinlaisen purotaimene kivien välistä aurinkoa ottamasta. Sitä sitten yrittivät porukalla saada haaviin uimaan. Muta eihän se onnistunut. Kala ui karkuun.

Loppumatka Vasanlyömäpäitten itärinteelle oli pientä nousua ja ainakin kipeille jaloille se teki tiukkaa. Vasanlyömäpäitten rinteellä, vedenjakajalla sitten ihailtiin  edessä ja takana aukeavaa maisemaa. Sinne jäi Luiro ja tuolla edessä jossain on Lankojärvi ja Tieva.

Laskeuduttiin hiljalleen tihentyvässä koivikossa mutkittelevaa poropolkua pitkin Palovanganjoelle. Muutaman tauon jälkeen sitten tultiin vanhalle tutulle Palovankan nuotiopaikalle, jossa edelliskesänäkin sapuskaa tehtiin ja hermosavuja polteltiin. Siinä kävi meikä vanhalla kaatuneella puunrungolla istuskelemassa ja muistelemaas menneitä sekäpä tietysti vanhoja vaellustovereita, joita ei enää mukaa ole, surku, surku... Nyt oli kuitenkin muulla porukalla jotenkin paljon leppoisampi mieli. Matka taittui ja huumori kukki. Osansa varmaan niillä poroillakin, jotka samoihin aikoihin istuivat nuotiolla ja sanailivat toisilleen.

Mukavanpituisen tauon jälkeen alkoi taas taivallus. Polku vei jossakin Palovanganjoen rantamilla, välillä ylös rinteille, välillä taas alas joen rantamalle. Tutulla kumpareella polun varressa pidettiin taas taukoa ja hieman siinä isoja tyttöjä koetettiin kiusata, mutta ilman mainittavampaa tulosta ja hermostumista siitä matkalle taas lähdettiin.

Siinä, missä Palovanganjoki kohtaa Suomujoen, siinä yltyy tuo Palovanganjoki aivan huimaan juoksuun, jopa koskeksi asti. Onneksi sillä paikalla on jylhien kallioitten varaan rakennettu ylitystä helpottamaan pieni silta. Siinä pysähdyimme tietysti tauolle. Pojat tottakai yrittivät saada joessa hyppiviä tammukoita virvelin koukkuun, mutta kun ei ottanut tammukka onkeen. Ilmeisesti oli jätkillä huonot vehkeet. Siinähän se on miehen suurin vika - yleensä.

Noustiin sitten muutama kilometri Suomun vartta ylöspäin kohti pohjoista, vaikka oikeasti kyllä kuljetaankin jokea alajuoksulle päin. Tämä kun nääs virtaa kohti Jäämerta, tämä joki.

Kohdalla, missä Rautuoja laskee Suomuun, sillä kohdalla suurinpiirtein me ylitimme Suomun. Siitä vaan kengät käteen ja joesta yli. Onneksi vettä oli tällä kertaa varsin vähän. Samalla vaivalla mentiin yli myös Rautuojasta. Rautuojan nuotiopaikalla sitten sidottiin taas kengät jalkaan ja päätettiin hipaista vielä loppumatka Lankojärvelle.

Lankojärven nuotiopaikalla porot jo istuivat ja meitä odottivat. Tämä  päivä olikin kulkenut yllättävän hyvin ja siksi olimmekin hyvissäajoin (n. klo 20) paikalla. Mikäpäs oli sitten pistää vedet kiehumaan ja kiehauttaa puuro. Se oli muuten meillä johtoryhmällä kuudes peräkkäinen puuroateria. Ei nimittäin kalossi paljoa maittanut. Joten yön kähmyssä olikin aivan pakko vielä tekaista jäljelle jääneistä perunoista ja balkan-lenkistä kunnon makkaraperunat. Sen päälle vielä kahvit - mitä muuta mies tarvitsee - siis syödäkseen...

Moni rippikoululainen siinä ahkerasti suoritti ulkoläksyjään. Illan tultua kaikui myös