Aamulla heräiltiin Tievalla jo puoli 8:n aikoihin. Aamu näytti hieman harmaalta ja pilviseltä, mutta kuitenkin sateettomalta – vielä. Aamupalan jälkeen alkoikin sitten armoton rinkkojen pakkaaminen. Siinä pieni sielu yritti saada pieneen rinkkaan mahtumaan kaksinkertaisen määrän tavaraa. Sinne ahdettiin vaihtovaatteia, sadevarusteita, sukkia, retkimuonaa, juotavaa, trangia ja vielä johonkin puolelle rinkkaa piti saada roikkumaan makuupussi, makuualusta ja muutamalle sielulle telttakin.

Kun kaikki rensselit ja pussukat oli viimein pakattu, pidettiin Tievan kappelissa pieni oppituokio ja lähtöhartaus – vakavalla mielellä siinä istuttiin ja mietittiin, mitä tunturi tuo tullessaan. Nyt alkoi nimittäin kirkastua pienelle sielulle se hetki, jolloin on todella lähdettävä rinkan kanssa raahustamaan.

Käytiin vielä Saariselän Kuukkelilla tekemässä viimeisiä ostoksia tunturia varten. Sitten auton keula kohti pohjoista. Jonkun matkaa Inariin päin ajettuamme käännyimme sitten Kuutuan tielle. Ja aivan ekaksi piti nousta porukan pois bussista, kun ei tiedä pettääkö silta, vai eikö petä. Hyvin kuitenkin päästiin Aittajärvelle, vaikka muuaman kerran pitikin nousta bussista siltaa pelkäämään. Kuutuan tietä ajettiin reilut 30 kilometriä, ennen kuin päästiin sinne Aittajärville. Siellä porukka ulos bussista ja rinkat selkään. Sanottiin vielä Aarnelle heipat ja lähdettiin sit eteenpäin.

Ensimmäinen koetus oli jo aivan kohta edessä – Suomun ylitys. Joki on leveä ja virta käy aivan reippaasti, joten on koetettava olla tarkkana, että pääsee yli, eikä joudu joen vietäväksi. Hyvin kuitenkin kahlasimme yli, eikä kukaan edes uinut. Kello oli jo reippaat 3 iltapäivällä kun kaikki olimme joesta yli ja valmiina aloittamaan matkaa Sarviojalle.

Petrin ja Klasun poroporukka päätti jo tässä vaiheessa pitää pientä hajurakoa pääjoukkoon. Porot suunnittelivat aivan omaa reitistöään kulkeakseen mahdollisimman suoraan kohti Sarviojaa. Me muut lähdimme verkkaisesti etenemään kohti Maantiekurunojaa ja sitä tietä Kaarnepäätä päin. Pysähdyimme kulkiessa sillä perinteisellä notskipaikalla, jolla meikä muinon jo keripukkimäkisten kanssa istuskeli ja jopa yöpyilikin. Siinä sitä nytkin istuttiin. Oli jo ilta, kuljettu vasta muutama hullu kilometri – poronkuseman puolikas. Päivän matka ei edes puolessa ja porukka alkoi olla aivan rydman. Siihen mukavaan olotilaan alkoi vielä hieman tihuuttaa vettä. Joten eipä ollut mieli pienellä sielulla kovin auvoinen. Päättipä ripariporukkakin tässä hajautua kahtia. Jarkon mukaan päättivät lähteä ne, jotka tunsivat kuntonsa kovaksi ja mielensä halukkaaksi kulkea kovempaa, nopeammin ja voimakkaammin (citius, altius, fortius). Ja niin hävisi Jarkonkin porukka perävalot vilkkuen tunturiin. Mekin matkaa jatkettuamme kohtasimme pian parikin pientä poppoota, jotka olivat pois pudonneet Jarkon kiipeilykyydistä ja päättäneet palata pääryhmään tappion katkeraa kalkkia niellen.

Matkaa kuitenkin jatkettiin ja siitä vaan alkoi pian nousu Kaarnepään eteläistä kuvetta ylös. Tunturin kupeelta avautui jo mukavat näkymät kauas itään. Moni näki nyt eka kertaa tunturien huppuja, lumisia painanteita kuruissa, purojen välkettä alhaalla ja silmänkantamattomiin samaa poimuilevaa tunturikkoa. Hetken aikaa siinä kuvailtiin ja ihailtiin- sekä tietty odotettiin, että Niko sai lornallensa soittaa lovepuhelun. Siitäpä alkoi laskeutuminen alas kohti Sarviojaa, joka kiertelee jossakin Kaarnepään ja Ukselman kyljissä kohti Muorravaarakanjokea, jonneka laskee vetensä hän.

Sarviojan saavutettuamme alkoi kuiva ja  uuvuttava matka kohti Sarviojan kämppää. Moni kyllä toivoi kovastikin Sudenpesän kammin nähtyään, että jospa tuo jo olisi se kämppä, mutta kun ei – pahainen (sic!) kammi vain. Lopulta kuitenkin saavutimme Sarviojan kämpän ja siellä odotti riemullinen jälleennäkeminen porojen ja Jarkon ryhmän kanssa. Ensimmäisen päivän matka oli takana. Monella oli mielessä vahva ajatus siitä, että jos täältä pois pääsee hengissä – niin koskaan en takaisin tänne tule. Ensimmäisen päivän uuvuttava ja jokaista lihasta rassaava matka painoi vaeltajat pian iltahetken jälkeen teltan suojiin nukkumaan ja pois lepäämään ankean päivän muistoa.

”Ostaskohan makkarroo – vaiko eikö ostas…”

”Onko vielä monta kilometrrii?”

”Joko ollaan kohta perilä – joko…”

”En kyllä ikinä lähe ennää Lappiin!”

Aukenipa kuitenkin toisen vaelluspäivän aamu, harmaana tosin, mutta aukenipa kumminkin. Vaitonaisesti syöpöteltiin aamupuurot ja pöperöt naamariin, pantiin teltat läjään ja rinkat kasaan. Sitten käytiin istuksimaan nuotiolle ja pidettiin aamuhetki ynnä oppituokion poikanen. Päätettiinpä siinä, että pienemmällä porukalla elikäpähän muutaman tytön ja erityisesti ison Kaisan voimalla Susanna kulkeutuu parin päivän aikana aivan omia reittejään kohti Luiroa. Me muut sensijaan kohellamme ensin Muorravaarakkaan ja sieltä sitten Luirolle. Näinpä päätimme ja siinä sitten erosimme Sarviojalla. Porot myöskin päättivät lähteä omia polkujaan kulkemaan. Kuitenkin päätimme yhteiseksi päämääräksi tehdä tärskyt Paratiisikuruun.

Paratiisikurua kohti kulkiessamme aurinkokin kävi välillä meitä kurkkimaan. Kiersimme siitä Hattupään länsipuolta puron vartta pitkin – ja lopulta aivan varkain aukeni edessämme Paratiisikuru ja sen lammet. Nyt oli kurun lumipeitteessä ja sieltä lirutteli puro vettä lampeen. Sen reunamalle laitoimme päiväleirimme ja kävimme kokkaamaan syötävää. jotkut urheat porot Petrin ja Klasun johdolla uskaltautuivat uimaankin lammen jääkylmään veteen. Siinä keittelimme pöperöt ja samalla saimme pienen kuuron vettäkin niskoillemme.

Ruokailtuamme alkoi porukka taas hajoilla. Porot lähtivät omia matkojaan ja Jarkon mukaan kiiruhti osa pääpoppoostamme kulkeakseen nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin mm. Ukselmapään huipun kautta. Me muut sensijaan päätimme rauhallisemmin kiipeillä lumipäälle ja sieltä laskeutua Lumikurun pohjoisemman kurun kautta. Niin teimmekin ja hyvin siitä selvisimme, vaikkakin laskeutuminen alas Lumikuruun olikin aikamoista pomppimista. Moni pieni sielu ehti eräänkin kerran ottaa tuntumaa kurun rinteeseen paitsi jalallaan, myös peffallaankin.

Lumikurunojan vartta verkalleen sitten laskeuduimme Muorravaarakkaan. Muorravaarakanjoen ylitys osoittautui yllättävän vaikeaksi. Siinä ottivat mm. Hanne ja Maria tuntumaa joen virtaavaan veteen hieman muita syvällisemmin. Mutta mitäs siitä. Olimmehan perillä Muorravaarakassa. Teltat pystyyn kankaalle ja tulille. Nyt jo hieman auvoisemmin katseli pieni sielu tulevaisuutta. Ehkäpä tästä jotenkin vielä hengissä selvitäänkin…

Perinteenkin vuoksi Muorravaarakassa paistettiin notskilla muutamat letut ja valmistui hiljalleen puun alla trangialla herkullinen pyttipannu. Yksin vain siitä syystä, että jaksoi joku kantaa perunat, makkarat ja voit rinkassaan. Mutta ehkäpä tulevana vuonna jokainen kantaa perunaa, makkaraa ja pannuja selkä väärällään. Höysteeksi sopii siihen vaikkapa Heikin mukaan ottamat Cokikset, ketsupit karkit, hillot jne, jotka kaikki löytyvät Heikin ikiomasta Taika-Rinkasta.

Vähitellen hiljeni kuitenkin Muorravaarakan seutukin yölle. Pieni sielu alkoi jo vähitellen uskoa huomisen tulevan ja sen myötä katseli unia Luiron kirkkaista vesistä, jotka kulkijaa jossakin odottaisivat.

”Miks tää on paratiisikuru”

”Kuka se Kullervo Kemppinen on – joku poro vai”

”Miks täällä on lunta”

”Heikin taika-rinkka”

”Tarjoo Cokis!”

Aamu Muorravaarakassa valkeni varsin mukavasti. Kaksi vaelluspäivää oli jo takana ja parhaat päivät siten edessämme. Keittelimme aamupöperöt, pakkailimme teltat ja rinkat. Sitten perinteinen aamuhetki ja oppituokio nuotiopaikalla – ja matkaan. Nyt kohti Luiroa, matkan kohokohtaa. Päätimme siinä taas hajaantua kolmeen porukkaan. Porot lähtivät omia teitään Muorravaarakanjoen vartta ylös etelään päin ja sieltä Sokostin itäpuolelle. Sieltä erinäisten soitten ylitysten ja pakollisten pyörähtelyjen jälkeen Sokostia kohden.

Jarkon porukka nousi Sokostille hieman pohjoisempaa eli Suppukotavaaran ja Riitelmäpäiden rinteitä seuraillen.

Ilpon pääporukka taas nousi Lumikurunojan vartta Lumikuruun. Siellä pidettiin pakollinen tauko, laskettiin persmäkeä lumella ja pidettiin pieni lumisota, jossa tuli kaatuneita kyllä, mutta onneksi ei haavoittuneita. Lumikurusta noustiin Lumipään eteläpuolelle ja kierrettiin Suppukotavaaran rakkaa seuraillen alas Pälkkimäojan varteen. Pidettiin siinä pientä taukoa ja kuljettiin sitten jonkin matkaa Pälkkimäojan vartta alajuoksulle päin. Päätettiin oikaista suoraan Apujoukkojen vaaran yli Luirolle päin. Apujoukkojen vaaralla alkoi aurinko paistaa ja koko Luiron-Sokostin alue avautui edessämme, tunturi tunturin perään, kaukana siniset huiput ja vettä aina Porttipahdalle asti. Apujoukkojen vaaran eteläinen tunturinrinne oli niin huikaisevan hieno, että oli pakko pysähtyä ja käydä tunturikoivikkoon makailemaan. Missään ei ole niin pientä ja laajaa tunturikoivikon tummanvihreää mattoa kuin tuolla tunturinkupeella. Siinä istuskelimme ja ihastelimme Luojan luomaa näkymää.

Vaiteliaina jätimme sitten Apujoukkojen vaaran ja lähdimme laskeutumaan kohti Luiroa. Saavutimme kotvan kuljettuamme Luiron polun, pidimme taukoa ja astelimme pian kohti Luiron ihmeellistä paratiisia. Kun putkahdimme Luiron pienen tuvan takaa kohti rannan nuotiopaikkaa, hämmästelimme olevamme Muorravaarkasta lähteneistä ensimmäisiä paikalla. Onneksi kuitenkin meitä odottelivat siellä jo Susannan porukat. Riemullinen oli jälleennäkeminen Susannan tyttöjen kanssa. Kohta kuitenkin saapuivat paikalle niin Jarkon kuin porojen porukat. Ja hela jenget koossa taas!

Siinä istuskelimme tutulla Luiron nuotiopaikalla, keittelimme pöperöä, juttelimme, lauloimme ja katselimme Luiron helmeilevää pintaa auringon laskiessa jonnekin Lupukkapäitten taa. Tietysti käytiin myös saunassa ja uimassa Luiron virkistävän viileässä vedessä. perinteen vuoksi tietty myös isojen ihkaoma saunavuoro toteutui joskus aamuyön tunteina. Siinä istui jälleen pieni sielu Luiron saunan portailla, muisteli menneitä, mietiskeli tulevaa, ajatteli pienessä mielessä hänelle tärkeitä ja nyt jo kaipasi tänne pian takaisin… Illalla soi tietysti nuotiopaikalla iltahartauden päätteeksi tuttu vaelluksen tuutulaulu: ”Varjot kasvavat, on tullut ilta. Nurmen kukat jo sulkeutuneet. Karja noudetaan pois laitumilta ja hiljaa ovat järvien veet…”

Luirollahan paistaa aina aurinko. Niin tänäänkin. Oli oikein siisti ilma. Sopiva päivä nukkua pitkään ja käydä pienellä kävelyllä Sokostilla. Porot kuitenkin pitivät tänään lepopäivää. Jarkon mukaan lähtenyt porukka päätti käydä Sokostin pohjoisella puolella ja katsastaa mitä sieltä löytyy. Piti kuulemma löytyä jokin tunturin päällä oleva lammikko, mutta kun ei löytynyt. Löytyi sentään luola, jonka läpi Survival-Jarkkokin raahautui.

Ilpon porukka suunnisti sensijaan kohti Sokostin huippua päämääränään tuo Saariselän korkeimman huipun valloitus. Sää oli tarkoitukseen sopiva, lämmin ja aurinkoinen. Matka ei ole kilometreissä pitkä, puoli poronkusemaa, mutta nousu on jyrkkä ja jalan alla koko ajan muljahtelevaa rakkaa. Siinä kuitenkin hissukseen noustiin, pidettiin taukoa ja puuskutettiin. Lopulta kuitenkin huippu voitettiin. Istuuduttiin puuskuttamaan Sokostin huipulle. Ihailimme silmänkantamattomiin näkyviä tunturien huippuja, Luiron helmeilevänä välkkyvää vettä, kurujen ja purojen polveilua tunturien kupeessa. Tänne kannatti tulla ja nähdä Sokosti.

Vaiteliaina palailimme Sokostilta Luirolle, teimme pöperöt ja lämmittelimme saunan. Illalla kypsyi taas nuotiolla pyttipannu, grillimakkarat ja muut rinkassa tänne kannetut herkut. Vielä illan päätteeksi Jarkko piti oppituokion ja hiljennyimme tuttuun Lutherin iltarukoukseen ja jokailtaiseen Mäki-Lohiluoman raapustamaan Iltalauluun. Vähitellen alkoi sade ropista nuotiolla istuvien selkämyksiin. Taivas vetäytyi pilveen ja itki pieniä pisaroitaan niskaamme. Nukkumaan menijää saatteli sateen rauhoittava ropina teltan katossa. Hyvä oli siihen vaeltajan nukahtaa.

Isojen yömeiningit tietysti jatkuivat. Armoton yösaunominen Luirolla kuuluu kaiketi asiaan. Yhä uudestaan pulahtaminen Luiron kylmään veteen kuin karkaisee vaeltajaa kotimatkaa varten. Ilpo ja Niko jäivät vielä muittenkin lähdettyä nauttimaan viimeisistä Luiron löylyistä tällä erää. Saapuipa saunaan vielä kaksi myöhäistä siistin näköistä vaeltajaa, jotka kanssamme kertailivat omaa vaellustaan. Tosin Nikolla alkoi jo pian olla tukalaa tuntemattomien vaeltajien seurassa ja oli hänen laskeutuminen alas ja pois pukeutumaan, mutta …

”Kuka lähtee Sokostille?”

”Minä en lähe minnekkää, minä makkoon!”

”Miks pittää aina kiivetä, eikö vois välilä vaan laskeuttuu…”

”Lähettään saunnaan!”

”Mistäs pojat tulee… - Öö tuoltapahan metästä päin…”

”Euroopan paras sauna.”

”Taika-Repussa alkaa pohja häämöttää”

”Heikki – heitä toinen Cokis!”

 Heräilimme sateisen ankeaan aamuun Luirolla. Oli siis jo aika lähteä ja jättää Luiro. Keittelimme aamupöperöt, pakkailimme kamppeet kasaan, tarkistimme jälkemme, ettei mikään muu kuin korkeintaan haju kertoisi vierailustamme. Kokoonnuimme vielä Luiron kämpän eteen. Kertailimme päivän aihetta, pidimme perinteiset aamurukoukset ja matka kohti kotia alkoi.

Ensimmäinen kohde tietysti, kuten aina Luirolta poistuttaessa, on Luirojoen ylitys. Hyvinhän se meni – ilma kastumisia tai kaatumisia. Siinä samalla taukosi sadekin ja aurinko alkoi pilkahdella pian pilvien lomasta. Nousimme Ampuojan varteen, pidimme siinä taukoa tuokion ja lähdimme kohti pohjoista, Ampuojan vartta seuraillen. Siitä Vaselmapäitten länsipuolta vedenjakajalle. Nyt oli aika heittää jäähyväiset Luiron maisemille ja kohti Kemihaaraa virtaaville vesille. Pidimme siinä vedenjakajalla kunnon tauon. Monen matkalaisen mieli paloi jo kohti Lankojärveä ja huomen illalla meitä odottavaa Tievaa. Vielä meidän matkamme kuitenkin jatkui alas Palovanganjoen vartta. Palovangan leiripaikalla pidimme ruokailutauon iltapäivän tunteina.

Siinä erosimme sitten Jarkon pikkuisesta porukasta, joka lähti Mustakeron kautta kohti Suomua taivaltamaan. Porotkin painoivat jo omia polkujaan, missä lienevät kulkeneetkin. He olivat jo aamulla Luirolta lähteneet kohti Tuiskukurua ja Kotakönkäitä kulkeakseen suoraan Rautulammelle yöksi.

Matkamme kulki Palovangan ruokailun jälkeen Suomujoelle, jossa ylitimme kosken kohdalla Palovanganjoen pientä ylikulkusiltaa pitkin. Siinä oli mukava pitää taukoa ja katsella kosken kuohuntaa. Nousimme sitten muutaman kilometrin Suomun vartta ylöspäin ja ylitimme kahlaten Suomun sekä samaan syssyyn Rautuojan. Nyt ei ollut enää kuin lyhyt riuhtaisu ja oltiin Lankojärvellä. Lankojärvi on Saariselän erämaaosan viimeinen etappi tultaessa takaisin Kiilopäälle ja ns. sivistyksen pariin. Vielä voi vaeltaja Lankojärvellä yöpyessään kerrata matkansa tapahtumia, muistella erämaata ja levähtää ennen kuin lähtee ihmisten ilmoille kulkemaan. Siinä me nytkin majoituimme tutulla pienellä kankaalla puron kahta puolen. Pidimme leiriä, hiljennyimme iltalauluun ja painuimme nukkumaan. Huomenna olisi edessä viimeinen vaelluspäivä ja pitkä, vaativa matka kohti Kiilopäätä.

”Vieläkö on monta kilometrii..?”

”Kyllä Eva on kova jätkä!”

”Miksi Palovanka on Palovanka?”

”Miksi tää on Lankojärvi?”

Heräilimme virkeinä viimeiseen vaelluspäivään. Sääkin suosi meitä armollisesti ollen satamatta. Aamupöperön jälkeen Jarkon mukaan lähti muutama porottaja painamaan kohti Rautulampea tavoittaakseen porot ja nyysiäkseen niiltä muutaman pullon Sinolia. Uhkasi näemmä meidän polttoaineemme olla slut. Ilmeisesti Sinolia oli käytetty muutenkin kuin pelkkään sapuskan keittämiseen…

Me loput kokoilimme rauhallisesti kamppeemme ja lähdimme puoli 11:sta maissa lampsimaan kohti Rautulampea. Jotenkin matka tuntui yllättävän takkuiselta, mutta kulki kumminkin. Rautulammella kokkasimme viimeiset pöperöt, lepäilimme hetken, vastaanotimme yhden vihaisen sadekuuron ja pistimme sitten rensselit kasaan ja painuimme matkaan kolmen maissa iltapäivällä.

Jarkon porukka päätti nousta hieman eri reittiä ja kulkea Kiilopään ylitse. Me muut vaelsimme tutulle Niilanpäälle. Sieltä katselimme jälkeemme jäänyttä maisemaa haikein mielin. Kaukana jossakin takanamme näkyi Sokostin laki. Sieltä me tulimme. Hengissä ja hyvillä mielin. Ehkäpä taas ensi vuonna…

Poroaidalta sai sitten lähteä kukin viipottamaan omaa tahtia. Jotkut tekivät matkaa juosten, jotkut Konosen tyylillä kävellen ja me loput nauttien jokaisesta metristä, joka oli vielä Lappia jäljellä vaelluskengän alla. Siellä Kiilopään eräkeskuksen pihassa Aar-Bus odotti meitä. Iloinen jälleennäkeminen! Nousimme bussiin. Kävimme Saariselän kuukkelilla vielä ostamassa Sipsiä ja Cokista iltaa varten ja sitten bussi kohti Tievaa. Tievalla pääsimme iltapalan ääreen ja sitten saunaan. Jopa oli makoisaa Tievan saunan löyly ja Kakslauttasen viileä vesi vaativan vaelluksen päälle.

Iltahartauden jälkeen etsimme itsellemme punkan Vanhalta Tievalta ja uni voitti vaeltajan. Varmasti monen mielessä vielä välkkyi kuvat tuntureista, Luirosta, ylitetyistä puroista huiputetuista huipuista, vaellustovereitten nauruista… Oli mukava vaeltaa, mutta mukava myös tulla takaisin ja tuntea oikea sänky selän alla.

Tämä oli se päivä, jolloin bussissa istuen tutustuimme Lapin kyliin. Tosin ensin aamulla aamupalan jälkeen, sunnuntai kun oli, pidimme Tievan kappelissa aamumessun saarnoineen päivineen.

Nousimme ensiksi aina Inariin asti. Siellä oli tottakai käytävä porohampurilaista katsastamassa