Tänä vuonna vaeltajia on ennätysmäärä, yli 30 riparilaista.
Lisäksi isosia, avustajia ja ohjaajia kahteen ryhmään. Joukkion koko nousee
lähes 50:een sieluun. Talven aikana on kokoonnuttu muutaman kerran. Vanhemmille
on pidetty palaveria Hirvirannassa. Osallistujat ovat saaneet postia
kilokaupalla. On jaettu ohjeita, neuvoja, varustelistaa tusinakaupalla.
Toukokuun alkupuolella pidettiin Partiomajalla esivaellus. Se antoi jo kuvaa
porukan valmiuksista itse heinäkuun lopulla odottavan vaelluksen suhteen. Koko
joukko tuntui olevan huippuporukkaa. Näiden kanssa on hienoa lähteä Lappiin,
mietimme vetäjien kanssa saunoessamme. Muutamaa päivää ennen h-hetkeä
pidettiin vielä seukkarilla koulutuspäivä. Siellä kerrattiin riparin keskeisiä
opinkappaleita parin kolmen tunnin tiiviillä pläjäyksellä. Sitten koottiin
telttoja, kerrattiin rinkan pakkaamista ja varustelistan aakkosia. Isoset
purkivat ja kokosivat matkaan lähtevät teltat ja kyllästivät ne jollakin
poronmaitoa muistuttavalla mönjällä. Illalla tavattiin vielä vanhemmat. Heille
vakuutettiin kirkkain silmin, että lapset tuodaan tunturista takaisin. Luulen
silti, että monen äidin mielessä pyöri huoli siitä, että voiko noiden vanhojen
äijien matkaan lasta laittaa. Onneksi avustajien joukossa oli edistyneemmän
sukupuolen nuorempia edustajia. He herättivät luottamusta niin ruoanlaiton,
EA-taitojen kuin suunnistuksenkin onnistumiseen. Ja me Jaakon ja Klasun kanssa
huokasimme läpäistyämme taas kerran vanhempien Lappi-testin. Rimaa hipoen kylläkin.
Vielä käytiin Jaakon ja Lauran kanssa tyhjentämässä Prisman
retkiosasto. Lastasimme kärryihin muutaman sata pastapussia, makaroonia,
lettujauhoa, näkkäriä, hyllykaupalla kaasupulloja, pari vararinkkaa ja ties
mitä. Tavaraa alkoi olla kuin sotaan lähtevällä pataljoonalla. Mutta eihän
nälkäinen, kasvuikäinen nuorisolauma viikkoa tunturissa aivan pelkällä Pyhällä
Hengellä taaperra. Vanhoista vetäjistä puhumattakaan. Syöhän ruunakin
säkillisen kauraa päivässä. Miksei vanha vaeltajakin.
Niin valkeni lähtömme aikainen perjantaiaamu. Jo puoli
kuuden aikaan nostelemme rinkkojamme ja kassejamme bussin uumeniin seukkarin
naapuritontilla. Sinne katoavat kuin Molokin kitaan vaelluskamppeet,
retkimuonat, kaasut, trangiat, teltat, lauluvihkoset ja kuutioittain muuta
vaelluskamaa. Luulisi, että olemme naparetkelle lähdössä. Nuoriso etsii
bussista istumapaikkansa. Kännykät ja matkatyynyt kaivetaan esiin. Vanhuksille
vilkutetaan vielä hyvästit. Sitten bussin keula kohti pohjoista. Matka kohti
Lapin tuntureita alkakoon.
Ensimmäistä taukoa pidetään Kontiomäen Shellillä.
Aamu-uniset koettavat raotella silmiään vessajonossa. Pojat pyörivät
peliautomaattien edustalla. Onneksi vain vanhoilla on nykyään oikeus syöttää
yksikätistä rosvoa. Äidin nuorisolle antamat kolikot säästyvät sipseihin ja
kokikseen. Sellainen edistää varmasti myös kansanterveyttä. Kontiomäen jälkeen
aloitellaan jo opintojakin. Lauletaan matkalaulua, täytetään oppivihkoa ja
kuullaan tarinoita Lapista.
Kuusamossa käymme perinteisen Baari Martain kierroksen. Syödään
kupu täyteen koillismaalaista perinneruokaa. Sitten vielä Prismaan tekemään
hätäisiä viimeisiä vaellusostoksia. Vielä on puutelistalla nuotiomakkaraa,
ruisleipää, karkkia ja muuta naposteltavaa iltanuotioille. Pieni epäilys käy
sielussa siitä, miten kaikki saadaan sopimaan rinkan uumeniin. Olihan se jo
kotoa lähtiessä aivan tiineenä. Sinne pitäisi vielä illalla ahtaa ryhmän
ruokatarvikkeet, trangiat, kaasut, teltat. Eikö olisi yhtään sherpaa
lahjottavissa kantojuhdaksi?
Sodankylässä piipahdamme katsastamassa vanhaa puukirkkoa.
Istumme matalaan puupenkkiin. Katselemme yksinkertaista ja kuitenkin niin
vaikuttavaa Lapin ihmisten pyhää paikkaa. Lyijylasisesta ikkunasta kajastaa
hajavaloa hämärään kirkkoon. Kuin laivan kansa kaartuu pyhätön katto yllämme. Tässä
ovat Lapin ihmiset istuneet vuosisatoja sitten. Tässä me. Välissä lukemattomat
sukupolvet, vanhukset, lapset, nuoret. Kirkon penkkiin saamme seuraksemme
vanhan vaeltajakamumme, Akun. Entinen vaellusriparilainen, isonen, poro
kouluttaa nyt Sodankylässä tiedustelijajääkäreitä. Ehkäpä ilman Lapin
vaelluksia hänkään ei täällä olisi.
Kello käy jo kahdeksaa kun saavutamme Tievatuvan. Matkaa on
tehty jo 14 tuntia. Riparilaiset katselevat maastoa silmät ymmyrkäisenä. Lapin
maisema näyttää karulta. Kaslauttasen kohinassa aistii jääpuikkojen kilinän.
Käymme kuitenkin taloksi. Tyttäret saavat majapaikakseen MetsäPaavon. Pojat
saavat etsiä yösijansa VanhanTievan nurkista. Jokaiselle tuntuu kuitenkin
mieleinen paikka löytyvän. Sitten iltapalalle ja saunaan. Päivä päätetään
yhteiseen iltahetkeen. Huomisen päivän ja alkavan vaelluksen arvoitukset
kangastelevat pienten riparilaisten mielissä. Kasvoilla näkyy epävarmuutta,
jännitystä, ehkä aavistus pelkoakin. Kuinkahan selviän kuusi päivää tunturissa?
Jaksanko vaeltaa, kantaa rinkkaa, kestää uupumatta?
21.7. lauantai
Ensimmäinen vaelluspäivä valkenee hieman harmaana. Ei oikein
tiedä sataako vai saadaanko aurinkoa. Aamupala lusikoidaan naamaan hieman
vaitonaisena. Nuorta mieltä askarruttaa, mitä eka vaelluspäivä tuo tullessaan.
Aamupalan jälkeen vielä viimeiset tarkastukset. Ovathan vaelluskengät
jokaisella mukana? Tulihan teltta ja trangia matkaan?
Bussi kääntyy Jäämerentieltä kohti Aittajärveä. Tietä on
kunnostettu sitten viime näkemän. Silti 40 kilometrin matkalla ehtii katsella
karua maisemaa. Ajatus pyörii tulevassa viikossa. Huoli pyrkii puseron alle.
Mitenkähän selviämme? Entä jos sattuu jotakin? Millaista säätä saamme. Mutta
nyt ei auta kääntyä takaisin. Tätä on odotettu koko talvi ja pitkä kevät. Tähän
matkaan ovat kaikki valmistelut tähdänneet. Näillä eväillä on mentävä. Ehkäpä
tämä vielä iloksi kääntyy niin kuin aina ennenkin.
Lopulta bussimme stoppaa Aittajärven parkkiin. Rinkat
kaivetaan auton uumenista. Muutaman minuutin kuluttua koko joukkio on kadonnut
kohti Suomua. Jokirannassa riisuudutaan. Suomun vesi tuntuu jäätävältä
paljaissa varpaissa. Isoset auttavat riparilaisia ylityksessä. Virtaus
jännittää ensikertalaista. Pientä sielua jäytää pelko siitä, että virta vie
mukanaan. Noloakin olisi nousta joesta märkänä muniaan myöten. Ylitys selvitään
suuremmitta haavereitta. Vastarannalla kuivataan jalkoja. Ensimmäiset jutut
alkavat elää. Nauru hyrähtää useammastakin suusta. Ensimmäinen koetos on
selvitetty. Ehkäpä tästä vielä selvitään.
Rinkat heivataan selkään. Hidas matkanteko alkaa. Menemme
yhtä matkaa Helanderin kotamajalle. Siinä ihmetellään tovi Eliaksen jouluyötä
vuodelta 1841. Mahtoi olla kylmää. Ei ollut kulttuurityö helppoa hommaa. Kalevala
runonparsi vei miestä pitkin kairaa. Nuoriso istuutuu maahan maatuneen majan
seinustalla ja avaa Netin. Kännykällä voi selata runonpätkät ja kuunnella
viisut. Kulttuurin siemen on itänyt tällä paikalla hyvin.
Elias ja M.A.Castren matkasivat runokeruumatkallaan kohti
pohjoista. Olivat lähteneet alkuaan Castren Helsingistä ja Lönnrot Kajaanista
reissun päälle. Varsinaiselle tiettömälle taipaleelle he joutuivat Sodankylän
viimeisen asutun talon, Korvasen jälkeen. Oppaina oli pari paikallista
poromiestä, joiden ei sanottu selvää päivää nähneen. Onneksi porot pysyivät
erossa viinaksista ja osasivat kohti Inaria. Tässä Sompion laidalla Castren
kertoo heidän julmassa ilmassa lämmitelleensä majan lämpimässä ja lihaa
keitelleen. Siitä lähdettiin aamulla kohti Inaria ja rononkerjuuta aina Vienan
Karjalaa ja Arkangelia myöten. Elias eli myöhemmästä kuuluisuudestaan
huolimatta ankaran elämän. Lääkäri, Kalevalan isä ja virsirunoilija eli
lapsuutensa ainaisessa leivän puutteessa. Räätäli-veli Henrik koetti pitää
pientä veljeään hengissä opiskeluvuodet. Elämä oli kuitenkin rikas kirjojen,
runojen ja virsien rustailujen keskellä. Aikanaan, jo vanhana miehenä, Elias
menee naimisiin Mariansa kanssa. He saavat esikoispojan Eliaksen ja neljä
tytärtä. Elias-poika menehtyy jo kaksivuotiaana, vaimo ja kolme tytärtä
peräjälkeen 1860-70-luvuilla. Vanha Elias asettuu Sammattiin. Professori,
Kalevalan isä palvelee pientä seurakuntaa papin töillään. Vain Ida-tytär näkee
isänsä kuoleman 1884, ja ehtii tehdä isän kanssa runokeruumatkojen
muistelureissun pohjoiseen 1881. Saattoi olla sellainen matka, jossa silmäkulma
kostui kerran jos toisenkin. Ehkäpä se jäi Idallekin mieleen lopuksi ikää.
Mitenkähän näille meidän lapsosille tämän reissun kanssa käynee? Jääkö tästä
reissusta lapsille kerrottavaa? Semmoisia sitä ajattelee tässä Helanderin
kotamajalla.
Jaakon, Klasun ja Lauran ryhmä A lähtee taivaltamaan Suomun
ylävirtaa kohti Sotavaaranjokea. Meidän ryhmämme taapertaa ylös Maantiekurua.
Aiomme vielä nousta Kaarnepäälle ja tavoittaa ennen yötä Sarviojan.
Maantiekurun taukopaikalla, pian poroaidan portin jälkeen, on vaitonaista.
Rinkan paino tuntuu musertavalta. Pienen vaeltajan sielussa herää epäilys.
Voiko tätä kestää kokonaista viikkoa? Taukopaikalla lusikoidaan kuitenkin
Knorrin pastat tuulensuojaan. Istutaan hetki kelon päällä. Tehdään pienet
tulet. Poltetaan roskat pois painamasta.
Katselen vakavia kasvoja ympärilläni nuotiopiirissä.
Ymmärrän nuoren sielun tyrmistyksen. Tuo äijä on tuonut meidät tänne korpeen
kuolemaan. Rääkkää ensin henkihieveriin ja varmaan jättää sitten jonnekin
kuruun kuolemaan! Koetan lohduttaa, että tämä on vasta alkua. Nyt alkaa nousu
ylös tunturiin. Siinä punnitaan valmistautumiseen käytetyn treenin tulokset.
Kuuluu kuvaan, että ensikertalainen vaeltaja luulee kuolevansa. Ja toisena
päivänä suorastaan toivoo sitä. Kärsimykseenkin tottuu. Lopulta siitä alkaa
nauttia. Kärsimyksen maksimointi yhdistää vaeltajia. Mehän olemme masokisteja
kaikki. Ja nautimme siitä. Riparilainen ei ilmaise ymmärtävänsä tarinaani.
Käsitys tänne erämaahan kuolemisesta vanhan äijän johdolla vahvistuu pienessä
sielussa. Ymmärrän heitä.
Tämän kannustavan puheenvuoron jälkeen aloitamme nousun
kohti Kaarnepäätä. Keli suosii meitä. Aurinko lämmittää selkää. Paita kastuu ja
tuskan hiki kasvoilla kirveltää. Muutaman kerran nousun aikana kuulen takaani hätäisen
pyynnön pitää taukoa. Istumme hetken tunturin kupeessa ja katselemme allamme
avautuvaa Maantiekurua. Isoset tarinoivat ja laskevat leikkiä. He tietävät,
ettei tähän vielä kuolla. Se hetki tulee vasta tuonnempana. Taas ylös ja kohti
huippua.
Kaarnepään huipulla otetaan muutamia kuvia. Ehkä
riparilainen ajattelee jättävänsä jotakin muistoa edes lapsilleen jos tänne
kuollaan. Tunturien loputon jono kohti itää ihastuttaa silti. Joku kyselee,
että pitkäkö on matka tästä Venäjälle. Kerron, ettei pitkäkään. Mutta ei nyt pidä
niin epätoivoiseksi kuitenkaan heittäytyä, että sinne oikaistaisiin. Ainakaan
vielä tänään. Tämä lohduttaa kyselijää.
Laskeudumme Kaarnepään laitaa alas kohti Sarviojaa. Matkalla
löydetään parit poronsarvet ja jonkin edesmenneen vaeltajan vaelluspusero. Poronsarvista
saa kuulemma isälle hyvän viemisen. Ehkäpä se lämmittää äitiäkin. Lieneekö
tullut lämmin kulkiessa kun vaellustakkikin on joutanut heittää pois.
Sarviojalla on hiljaista. Valtaamme tutuksi tulleen nuotiopaikan. Teltat
levitetään kankaalle. Raapaisen tulet leirinuotioon. Kohta porisee
trangia-ryhmien keittimissä soppa. Tuulin jengi valmistaa iltapalaksi
hampurilaisia. Salaatti rouskuu suupielessä kun pihvi sämpylöineen katoaa neitokaisten
suihin kuin pohjattomaan kitaan. Joku kokkaa paistinpannulla filettä. Toinen
lusikoi makaronimössöä. Tiina tempaa puukon esille, leikkaa kotona leivottua
ruislimppua ja sivaltaa paketista voita päälle. Hän ei olekaan ensimmäistä
kertaa retkellä eikä ruokaa laittamassa näemmä. Äitinsä tytär. Mietiskelen
siinä, että miten tämä aika oikein meneekään. Eihän siitä niin kauan ole kun
äitinsä kanssa riparia käytiin. Ajatus hämmentää. Taidanpa tyytyä muistelusten
sijaan iltapuuroon. Retkiruokailu on minusta silti yliarvostettua. Pelkkä vettä
ja leipää riittäisi näin vanhalle äijälle aivan hyvin. Noh ehkä puurohiutalesäkki
voisi kuitenkin olla hyvä. Muun energian voikin sitten käyttää kieriskelyyn niissä
muistoissa ja muussa itsesäälissä.
Ruoan päälle perustetaan nuotion äärelle hieromalaitos.
Kukin hieroo edessä olevan olkapäitä. Välillä laitosta käännetään toiseen
suuntaan. Laitos osoittautuu toimivaksi. Olkapäiden kuvitellut lihakset tuntuvat
olevan vereslihalla. Hieronnan ja iltaruoan päälle mietiskellään henkimaailman
asioita. Pidetään pientä oppituokiota ja iltahetkeä. Iltalaulun
arvoitukselliset sanat ja melankolinen hymni sekoittuu Sarviojan solinaan.
Nuotion lämpö hivelee kasvoja viilenevässä illassa. Ympärillä täysi hiljaisuus.
Ei autojen ääniä, ei kännykän soidinääntä. Vain hiljaisuus, nuotion kajo ja
Sarviojan hiljainen solina. Iltalaulun sanat viipyilevät mielessä. Ja kun
viimeisen lauluni kuulen, se on kaunis ja rauhallinen. Ehkä hiljainen hyräily
tuulen, taikka viserrys varpusen.
Näillä aatoksilla käymme teltoille ja nukkumaan. Ketään ei
tarvitse hätistellä levolle. Teltta kutsuu jokaista vaeltajaa. Kutsuun vastaa
mielellään. Levitän oman yksiöni kankaalle ja kömmin sisään. Makuupussin lämpö
raukaisee. Mitenkähän huomisesta selvitään. Nähdäänkö Muorravaarakka vaiko
kuollaan? Näihin toiveisiin nukahdan.
22.7. sunnuntai
Sarviojan nuotiopaikalla käy aamusta kuhina kuin
muurahaispesässä. Isoset kokkaavat pikkuisilleen aamupuuroa ja hämmentävät
kiisseliä. Systeemi on osoittautunut toimivaksi. Isosen vastuulle jää
aamupuuron ohella myös pikkuisten herättely unten mailta. Sittenpä huudellaan
teltoilla, että pöytä on katettu. Lautanen peukalohangassa ja lusikka suussa
riparilaiset haahuilevat nuotiorinkiin. Puuro lusikoidaan naamaan. Vähitellen
alkaa ajatus juoksemaan. Ei ollakaan äidin puurokattilan äärellä. Täällä
kärvistellään erämaassa Karhun naapurissa. Vielä on monta aamua, ennen kuin
pääsee äidin luokse. Eilisen jäljeltä kipeät lihakset muistuttavat olemassaolostaan.
Pidetään aamun oppituokiota ja aamuhetkeä. Löytyn aamulaulu
kaikuu silti toiveikkaana. Sää on kohdallaan. Aurinko helottaa pilven raossa.
Nuori sielu ei vielä tiedä, että tänään voi sataa. Tunturissa kaikki säät ovat
mahdollisia. Sade ja kylmä itätuuli suorastaan kurkkii joka aamu teltan
liepeestä sisään. Ei täällä missään Herran kukkarossa eletä. Riparilaiset
kokoilevat romppeitaan kasaan. Telttojen kokoamisessa on vielä opettelua.
Teltta ei läjäydykään rinkkaan pelkällä ajatuksella. Ehkäpä huomisaamuna jo
ymmärrys asiassa on lisääntynyt. Nopeimmat käyvät jo Sarviojan varressa
katsastamassa ylityspaikkaa. Kämpän alapuolelta löytyy vanha ylityspaikka,
josta voi koettaa hyppiä yli kenkiä kastelematta. Vastarannalla kuivatellaan
jalkoja ja lääkitään ensimmäisiä hiertymiä. Avustaja-Tildan olematon vatsa
punertaa uhkaavasti. Rinkan mahavyö hankaa neidon hipiää vereslihalle. Ei ole
neitoa sherpaksi tarkoitettu.
Sarviojasta selviydyttyämme jatkuu taivallus kohti
Paratiisikurua. Sarviojan itähaaran varsi on helpokulkuista poropolkua. Välillä
pidämme pientä taukoa puron varren sammalikossa. Nuorison jalat oireilevat.
Toinen saa rakot hyvissäkin vaelluskengissä. Toinen kulkee viikon pelkissä
lenkkareissa eikä kulkeminen tunnu missään. Ryhmämme automies Henri tassuttelee
rakennusmiehen teräsvahvisteisissa kengissä. Kehuu, että hyvät ovat. Pienet
kivet saati isommatkaan eivät kolhi varpaita eikä jalkapohjia. Muutoinkin
varustus nuorisossa on hyvin kirjavaa. Joidenkin asusteista ja rinkasta voi
hyvin nähdä, että isän ja ehkäpä äidinkin kanssa on tullut jo vaellettua.
Rinkat säädöt ovat kohdallaan, eikä varustusta levitellä pitkin tunturia.
Jollakin toisella tämä vaellus on aivan ensimmäinen. Erätukun kassalla on oltu
aivan myyjän asiantuntemuksen varassa. Se varustus, mikä soveltuu
päiväretkeilyyn, ei ehkä olekaan täällä aivan kohdallaan. Silti eteenpäin
mennään. Asenne ratkaisee.
Kun Paratiisikurusta laskeva puro tapaa Sarviojan haaran,
asetumme siihen ruokatauolle. Aurinko on mennyt pilviverhon taakse. Sää on
viilentynyt. Juuri kun keitto saadaan tulille, alkaa sataa. Sörsselit
kokkaillaan kuitenkin valmiiksi ja lusikoidaan kitalakeen. Tiskin aikana sade
hellittää jo ja aurinkokin pilkahtaa esiin. Pidetään vielä pientä ruokalepoa.
Nuorison olotila korjaantuu monta piirua kun he saavat ruokaa kupuunsa. Kohta
helähtää nauru ja jutunkertojat avaavat suunsa. Mikko istuu tyttöryhmänsä
keskellä ja on vaiti. Hänellä on onnenpäivät. Tytöt kokkaavat, laittavat
aamupalaa, tarjoavat karkkia. Kyselevät, että on isosella kaikki hyvin. Häntä
aletaan kauniimman sukupuolen suussa kutsua ihmisveistokseksi. Ja siitä
maksetaan vielä palkkaa. Ei ihme, että halukkaita isoseksi on riittänyt.
Paratiisikurussa lasketaan rinkat alas ja ihastellaan
näkymää. Kevään tai alkukesän vesimassa on kuljettanut sammalikkoa pitkin
kurua. Puron varsi on vehmas. Kirkas tunturipuron vesi ihastuttaa. Istumme
hetken ja katselemme maisemaa. Kerron, kuinka Kullervo tuli tänne sotien
jälkeen ja antoi paikalle nimen. Lumikuru-kirjan jälkeen tänne on tullut moni
muukin. Jäljet näkyvät. Kurun pieni tunturikoivikko on kadonnut lähes tyystin.
Sitä miettii, että onko tänne enää meilläkään asiaa. Hieno kirja silti se
Lumikuru.
Nousemme kohti Ukselmapäätä. Tunturin kuve irrottaa hien.
Tässä punnitaan talven harjoittelu. Rinkka painaa ja maitohappo polttaa
reisilihaksia. Ryhmämme jääkiekkoilijat ryntäävät ohi. Kuntoharjoittelu on
ollut kohdallaan. Essi tanssahtelee samaan tahtiin urheilijoiden rinnalla.
Kysymyshän on vain asenteesta.
Jätämme rinkat Ukselman satulaan ja lähdemme piipahtamaan
huipulla. Ukselman huipulla avautuu hienot näkymät. Vaikka päätä pyörittäisi
jengoilla 360 astetta, näkyy kaikkialla vain tuntureita, kuruja, tunturipuroja,
jänkäjuotteja. Asetumme kuvaan huipulle kasatun kummelin laidalle. Nuoriso
kaivaa kännykän esiin. Nyt on soitettava äidille kotiin. Essin kännykkä ei
suostu yhteistyöhön. Tyttöä harmittaa. Nyt jää äiti vaille tietoa jälkikasvun
pärjäämisestä. Joutuukohan äiti epätoivoon kun tytöstä ei kuulu mitään?
Mieltäni jää asia askarruttamaan. Entisenä isänä ymmärrän lapsen ja äidin
huolen. Niin mielellään tietäisi mitä lapselle kuuluu täällä. Huoli nuoren
pärjäämisestä pusertaa jokaisen vanhemman sielua. On vain odotettava, että
jospa hän vielä kuitenkin tulee kotiin. Kun omat lapset ovat jo lähteneet
maailmalle, on vain muistoja, joiden kanssa elää. Koskaan he eivät enää palaa
reissuiltansa kotiin. Turha on seisoskella ikkunassa ja odottaa. Se juna meni
jo. Loppuelämän voi odotellakin sitten sitä noutajaa. Ja lapset perintöä.
Laskeudumme Pirunporttiin ja kompuroimme siitä halki. Kurun
itälaidalla avautuu Muorravaarakan laakso. Kurun laidalla oleva lumijuotti saa
nuorison leikkimään. Lasketellaan persmäkeä, ollaan lumisotaa, tehdään
lumienkeleitä. Tulisipa jo talvi. Sitten olisivat kaikki riemut kohdallaan.
Mutta ei tule talvea vielä, tulee vain pieni raekuuro. Niin temmotaan rinkat
selkään ja laskeutuminen kohti Muorraa voi alkaa. Laskeutumisen tuska painaa
nuoren sielun jaloissa. Rakot kasvavat kantapäihin ja varpaiden väliin. Riku
alkaa vähitellen saada tarpeekseen ainaisesta parista kilometristä, joita kartanlukija
on tarjonnut jo viimeisen tunnin ajan.
Riku ryntää koko porukan ohitse. Vettä, vettä!, huutaa
poika nähdessään Muorravaarakanjoen pilkahtelevan kuusten takaa. Siinä ei kauaa
seisoskella Muorran varressa kun koko poppoo on jo toisella rannalla. Siellä
vaelluskengät kouraan ja juosta sipsutellaan yläjuoksun varren nuotiopaikalle.
Ilman eri komentoa nuoriso alkaa vääntää majoitteita pystyyn jokivarteen. Pystytän
oman pienen telttani aivan joen töyräälle. Tässä veden solina vie miehen
mennessään unten maille. Sitten trangiat tulille ja bakkanaali alkakoon.
Istutaan nuotiopiirissä. Retkimuona katoaa nälkäisiin suihin. Kastuneet
vaatteet kuivuvat katoksen suojassa. Jutut alkavat elää. Päivän taival on taas
takana. Vielä tämä tästä iloksi muuttuu tai sitten ei.
Iltamyöhäisellä käydään pitämässä pieni iltatuokio Muorran
kammilla. Hämyisessä kammissa on aivan harras tunnelma. Iltalaulu viipyilee
kammin hämärässä. Takkaan sytytetään tuli. Lettupannut kaivetaan esiin. Lojautetaan
voita pannulle Tiinan paketista. Tiinan kanssa kääntelemme lettuja nuorisolle.
Ne katoavat herkkusuihin. Vielä hetkisen istumme hämärässä kammissa. Kynttilän
liekki lepattaa takan kulmalla. Kohta lähdemme teltoille. Levollinen uni
odottaa kulkijaa.
23.7. maanantai
Aamu Muorrassa on hiljainen. Kukin tuhertaa vaitonaisesti
aamupuuronsa kanssa. Telttoja läjäillään. Eilisen kulkeminen tuntuu painavan
vielä jäsenissä ja ehkäpä hieman mielissäkin. Pieni sielu askaroi tulevan
päivän matkaa. Edessä on pitkä ja uuvuttava nousu Lumipäälle ja
Akka-Sokostille. Monta pitkää kilometriä ennen Luiroa ja saunaa. Näissä
mietteissä kokoonnutaan aamutuokiolle. Mietiskellään päivän aihetta ja
lauletaan Aamulaulu pohdintojen päälle.
Sitten rinkat selkään ja Muorravaarakanjoen ylityspaikalle.
Teen vielä pienen kierroksen telttapaikoilla. Leiripaikka saisi jäädä siihen
kuntoon kuin oli ennen tuloammekin. Mitään mainittavaa jälkeä ei jää.
Ylityspaikalla nuoriso odottelee vanhusta jo joen toisella rannalla. Siellä
kerrotaan, että kammista kuuluu palohälyttimen ääni. Sipaisen takaisin
vastarannalle kammia tarkastamaan. Palohälytin on jäänyt kammissa yöpyneeltä
kuivamaan kumotun vesisankon alle. Pieni oikosulku hälyttimessä sai sen piippaamaan.
Onneksi ei ollut tulipaloa. Palokunnalla olisi ollut tänne matkaa.
Alamme nousta kohti Lumikurua. Maisemat ympärillämme
häkellyttävät. Lumikurunojan varsi on vehmasta nummea. Vastapäätä joen takana
kiemurtelee Tiyhtelmäkuru ja sen takana Kaarreoja. Siellä on Anteri, Kuikkapää
ja etelämpänä Vongoiva. Ne jäävät tällä kertaa meiltä saavuttamatta. Mutta
ehkäpä ensi vuonna. Tämä on minun mieleni maisemaa. En saa koskaan tästä
näkymästä kylläkseni. Joka kerran se tuntuu yhtä häkellyttävältä, kauniilta,
iättömältä. Pidämme taukoa parikin kertaa Lumikurussa. Lumi ei tällä kertaa
houkuttele ketään talviriehaan. Tämä nousu ylös Lumipäälle vie kaiken energian.
Mieluummin istumme Lumikurun viettävällä töyräällä ja katselemme vaitonaisina
taaksemme jäävää maisemaa.
Lumipään itälaidalle päästyämme otamme suunnan kohti
Akka-Sokostia. Hieman kierrämme pahimpia rakkaisia alueita ja Riitelmäpäiden
rinnettä Pälkkimäojan puoleista rinnettä pitkin. Pälkkimäoja houkuttelee
allamme jo ruokatauolle. Emme suostu sen kosintaan, vaan aloitamme nousun kohti
Akka-Sokostia. Nousu ylös huipulle ei tunnu enää Lumikurun jälkeen pahalta. Huipulla
tuulee jumalattoman kovaa. Koetamme nojata vastatuuleen tunturin laidalla kuin
Titanicilla ikään. Katselemme edessämme avautuvaa Luiroa. Järven pinta
helmeilee meille. Nyt ei tarvitse selittää, miksi tuota unelmiemme Eldoradoa
kutsutaan Saariselän helmeksi. Siellä odottaa rantanuotio, sauna ja erossa olleet
vaelluskaverimme.
Lähdemme vaivalloiselle laskeutumismatkalle kohti
Jaurutuskurua. Alku on yhtä rakkaa, louhikkoa. Jalan alla luiskahtaa kivi kerta
toisensa jälkeen. Matka ei ole pitkä, mutta joudumme tekemään siksakia pitkän
matkaa, ennen kuin tavoitamme polun pään. Kurussa yhtyvät kaksi Sokostin
rinteiltä laskeutuvaa puroa. Siihen pysähdymme. Rinkat lasketaan selästä.
Vapisevin jaloin istuudutaan alas. Pitkä ja vaativa kulku Lumipään ja
Akka-Sokostin kautta on ohi. Nyt on ruoan aika. Trangiat laitetaan tulille.
Kattilaan kauhaistaan kirkasta tunturipuron vettä. Kohta kuplii kattilassa
retkimuona. Muona katoaa kulkijoiden kupuun. Sen jälkeen käydään vielä
kanervikkoon pitkälleen. On ruokalevon aika. Mieluusti tässä jo oikaisee
jalkojaan. Päivän taivaltaminen tuntuu reisissä ja pohkeissa. Maija ja
kumppanit ihastelevat jäntevöityneitä pohkeitaan. Näillä voitetaan vielä monet
katseet.
Ruokalevon jälkeen on aika koota kamppeet kasaan. Rinkat
heivataan jälleen selkään. Viimeinen taival kohti Luiroa on enää jäljellä.
Poropolku Jaurutuskurusta Sokostinojan varteen ja kohti Luiroa siivittää
askellustamme. Iloinen puheensorina takanani kertoo hyvästä mielestä. Kolmas
vaelluspäivä alkaa olla takana. Matka joutuu jo. On nähty tuntureita, kuruja,
tunturipuroja, nousuja ja laskuja. Takana on väsymystä, tuskaa ja pimeitä
hetkiä. Ja samalla henkeäsalpaavia maisemia, iltanuotion hämyä, yhteisiä hetkiä
nuotion äärellä, taukojen rentoa tunnelmaa, naurua, vaellusjuttuja, iloisia
ilmeitä vaellustoverin kasvoilla. Kohta ollaan Luirolla. Saunan lämpö odottaa
kulkijaa.
Luiron rantanuotiolla odottavat Jaakon, Lauran ja Klasun
porukat. Sauna on laitettu lämpiämään. Teltat levitetty Luiron kankaalle.
Istumme alas heidän seuraansa. Nuoriso vaihtaa kuulumisia. Jokaisella on kerrottavanaan
jotakin omasta vaelluksestaan. Jaakon porukka on tullut Suomujokea ylävirtaan
aina Sotavaaranjoelle saakka. He ovat olleet ensimmäisen yön könkäällä
Sotavaaranjoen varressa. Sitten on matkaa jatkettu Lupukkapäitten kautta
Pikku-Luirolle ja Pälkkimäojan varteen laavulle toiseksi yöksi. Riparilaiset
kertovat sankaritarinaa pastorista, joka kiipesi siirtolohkareelle ja oli tulla
painovoiman myötä alas. Täystuholta kuitenkin vältyttiin. Kalaakin on pyydetty
ja sitä on tullut.
Nyt on porukka koossa. Olemme selvinneet hyvin. Ketään ei
ole uupunut matkalle. Istumme siinä ja katselemme auringon viipymistä
Lupukkapäitten päällä. Luiro helmeilee aivan edessämme. Iltalaulu haikea sävel
soi nuotion hämyssä. Saunan jälkeinen rentous hiipii sieluun. Yhteinen ilta Luiron
rannalla jää muistoihin.
24.7. tiistai
Tänä aamuna on saanut nukkua hieman pidempään. Eilinen pitkä
taival Sokostin takaa Muorravaarakasta painaa vielä hieman nuorison jaloissa.
Eilisiltainen sauna on kuitenkin pehmittänyt pohkeita. Takana on rauhallinen
yö. Luirolla on varsin vähän muuta väkeä. Joitakin Kuuselan kämpällä majailevia
partiolaisia ja pari vaeltavaa perhettä. Ehkäpä sana naurunpurskahduksia ja
ilmoisia ilmeitä levittelevästä ripariporukasta on kiirinyt vaeltajien korviin.
Tosi vaeltaja ei semmoista häiriötä mielellään siedä.
Tänään teemme perinteisen Sokostin retken. Ilman rinkkoja
kuitenkin. Aamupalan jälkeen aletaan koota jonoa. Matkaan lähtö on hidasta kuin
liikekannallepano Hämeessä. Hitaimmat ehtivät vasta jatkosotaan. Lopulta jono
alkaa olla ojennuksessa ja luku selvillä. Vaeltajien jono kiemurtelee kohti
Sokostinojaa ja sen varresta ylös kohti huippua. Pidämme pientä taukoa tunturin
laidalla. Allamme välkehtivä Luiro ja sen takaiset Lupukkapäät ja Joukhaispää
herättävät ihastusta. Lapin maisema on edessämme kauneimmillaan. Tätä varten
tänne lähdettiin. Vaelluksen raskas taapertaminen palkitaan nyt.
Kohta alkaa kilpajuoksu kohti huippua. Santran ja Henkan
johdolla urheileva nuoriso ottaa loppuspurtin ja juoksee Sokostin rakkaisen rinteen
ylös. Käyhän tämäkin pienestä treenistä. Odottelemme huipulle viimeisimmätkin
taivaltajat. Sitten otetaan kuva kummelin laidalla. Takanamme helmeilevä Luiro.
Toisella laidalla Lokan allas ja reunamien aapasuot. Tuolla Nattaset ja
jossakin sen edessä kuusikon kätkössä Kopsusjärvi.
Laskeudumme alas Jaurutuskuruun ja pidämme pientä taukoa
puron varressa. Sää suosii meitä. Ei ole mitenkään helteistä, mutta aurinko
lämmittää kuitenkin. Sitten taas polulle. Taitamme nopeasti matkan takaisin
Luirolle. Sokostinojasta kaapaistaan vettä leileihin. Nuoriso tarinoi takanani
retkiruoista. Mielessä siintelee jo illan menu. Mitähän laitettaisiin? Olisiko
Blookkaria, Knorrin pastaa vaiko pyttipannua. Muhis tietää kyllä, että Klasu on
siellä odotellessaan jo valmistellut naudanfilettä sienikastikkeessa
valkosipuliperunoilla. Eturuokana taimenta riisipedillä. M
