Yo-puhe 4.6.2005 / Kontiolahden lukio

”Hyvät tänään lakitettavat ylioppilaat!

Arvoisat vanhemmat, kutsuvieraat, läheiset ja ystävät!”

Hyvät veteraanit!

Hyvät opettajat ja lukion opiskelijat!

Tänä keväänä on kulunut 60 v II Ms:n päättymisestä Euroopassa. Yhä uudelleen, vuosi vuoden perään herätetään esiin tuota aikakautta koskevia  kysymyksiä. ”Miten oli mahdollista, että koko Eurooppa joutui sodan jalkoihin?” ”Miksi kukaan ei noussut hirmuvaltiaita vastaan?” ”Miksi Eurooppa sai kulkea mielettömien diktaattorien vallan alla?” ”Miksi ne jotka tiesivät juutalaisten kaasukammioista tai Stalinin kuolemanleireistä eivät puhuneet?”

Unkarilainen Nobel-kirjailija Imre Kertész on hätkähdyttävässä kirjassaan Kohtalottomuus antanut yhden selityksen.

Ihmiset kokivat olevansa kohtalonsa orjia. He tottelivat sokeasti mitä sanottiin, mitä käskettiin. He uskoivat, että niin on käyvä. Ei ole vaihtoehtoja. On vain yksi tie, joka kuljettaa koko Eurooppaa tuntemattomaan tulevaan. Sokea kohtalo kuljettaa kansoja kohti tuhoa.

Miksi näin oli? Minne katosivat ihmisten syvimmät arvot, joissa olisi kysytty totuutta, oikeudenmukaisuutta? Katosiko kysymys totuudesta, oikeudesta, lähimmäisestä suurten massojen taakse?

Vasta keskitysleirin kauhujen jälkeen Kertészkin ymmärsi. ”On kerrottava kaikki” Totuuden on tultava esiin. Koskaan ei saa enää vaieta vääryydestä.

Ehkä me suomalaiset olimme hieman toisessa tilanteessa. Pieni suomen heimo ei hyväksynyt naapuridiktatuurin sanelupolitiikkaa. Pieni kansa nousi valtavaa neuvostovaltaa vastaan, taisteli, hävisi ja kuitenkin voitti jotakin. Itsenäisyytensä, isänmaansa. Maattomatkin nousivat puolustamaan oikeuttaan kotiseutuun, kotiin, omaan elämään. Ehkäpä yksi jo kauan sitten julkisanottu selitys sisältää tässäkin totuuden. Me selvisimme, koska olemme pieni kansa. Pienellä kansalla, pienellä ihmisellä on kuin pakotettuna esillä koko ajan kysymys ihmisen arvosta, oikeudesta..

Entä tänään? Olemmeko tänään 60 vuotta sodan jälkeen viisaampia?

Kykenemmekö tänään erottamaan oikean, totuuden, oikeudenmukaisuuden? Uskallammeko nousta yksilöinä joukkojen, massojen, miljardien takaa kysymään mikä on totuus? Uskaltaako niin tehdä vain pieni kansa, pieni ihminen – ja muut kulkevat massan lailla eteenpäin.

Mitä meidän arvomme ovat tänään?

Olemmeko sittenkään 30-luvun saksaa tai venäjää viisaammat?

Entä jos tämän päivän Eurooppa ja me olemme yhtä sokeat kuin silloin? Kuljemme joukon mukana kohti sokeaa kohtaloa. Olemmeko sokean ja kasvottoman talouden, markkinavoimien vallan kuljetettavana. Mittaamme kyllä työmme tuoton, kansantuotteen, vaihtotaseen, osakenousun. Mittaamme koulutuksen arvon, lapsen hinnan hänen lähtiessään koulutielle. Mittaamme haja-asutusalueille hukatut miljoonat, asutun maaseudun kannattamattomuuden. Uskomme, että näin on määrätty, tämä on kohtalomme. Ei ole muuta tietä. Kaikella on rahallinen arvo. Eikä muita arvoja ole. Tällainen vain yhden vaihtoehdon, talouden valta ajattelussamme ja toimissamme syö ihmiskuntaa sisältä kuin juutalaisten kaasukammiot tai Siperian vankileirit eurooppalaista moraalia aikanaan.

Mutta mitkä olisivat meidän todelliset arvomme? Ne löytääksemme on kysyttävä: Miten kohtelemme toisiamme? Miten kasvatamme lapsemme? Millaisen maan heille jätämme. Mikä arvo on isänmaallamme, kotiseudullamme, kodillamme?

Vai onko sittenkin kaikki tämä vaihdettavissa? Siirrettävissä kuin tehtaamme Kiinaan? Onko kotiseutumme, kotimme, isänmaammekin ulkoistettavissa. Annettavissa sille joka maksaa siitä eniten? Tai onko lapsistamme tai vanhuksistamme huolehtiminen tehtävä siellä, missä se tulee halvimmaksi? Välittämättä siitä voisimmeko pitää heidät luonamme.

Kuka uskaltaisi nousta massoja vastaan ja kysyä. Mikä on ihmisen arvo, ihmislapsen, pienen koululaisen arvo? Mikä on elämäntyönsä eteemme tehneen äitimme tai isämme arvo vanhuksena?

Kansakunnan suuruutta ei viime kädessä mitata sillä, kuinka suurta voittoa se tuottaa vaan siinä, miten se huolehtii lapsistaan, nuoristaan, vanhuksistaan, vammaisistaan, veteraaneistaan? Miten se huolehtii ja arvostaa heikoimpiaan.

Sama kysymys nousee esiin yksilön tasolla. Sinulle ja minulle? Mikä Sinun elämässäsi on tärkeää? Minkä arvon annamme työssämme, kodissamme, elämässämme materialle, rahalle ja minkä ihmisille, läheisillemme, lapsillemme, työtovereillemme?

Sinä nuori ylioppilas tai lukiolainen. Yhteiskuntamme kyllä laittaa teidät jonoon, kertovat pisteenne, numeronne, osaamisenne, tekevät teistä prosentteja, tilastoja. Ne tilastot eivät ole kuitenkaan mitään elämän rinnalla.

Silti tärkeintä on se, millainen ihminen sinusta on näinä vuosina tullut. Mitä sinä ajattelet, miten toimit, mitä teet toiselle.

Eivät läheisemmekään kuoltuamme muistele sitä kuinka paljon ansaitsimme, millaisia tutkintoja tai arvoja saimme, vaan kuinka paljon annoimme heille aikaamme, miten välitimme, miten rakastimme.

Siksi ihmisenä ratkaisevaa ei ole numerot, ei se kuinka monta laudaturia sait, ei se miten hyvin menestyit. Ratkaisevaa on se, millainen ihminen olet. Mitä ajattelet, mitä teet toiselle. Sinun ratkaisusi, mielipiteesi, ajattelusi on tärkeää.

Nämä suorittamasi opinnot ovat Sinulle mahdollisuus. Nämä todistukset avaavat monia ovia. Ammattikoulutukseen, ammattikorkeaan ja jopa yliopistoon. Lukion yleissivistävä koulutus, sen antamat laajat yleistiedot, kielitaito, persoonasi kasvu ovat kaikki vahva pohja jatko-opiskelulle ja työelämälle – menitpä minne päin maailmaa tahansa.

Silti itse Elämän viisautta ja ihmisyyttä ei opita yksin kirjoista tai koulun pulpetissa. Viisauteen tarvitaan elämänkokemusta, nuoren ihmisen kasvua, erehdyksiä, epäonnistumisia ja onnistumisia, kaikkia elämän iloja ja suruja. Suurta viisautta ovat myös ne elämisen taidot, joilla rakennamme ja säilytämme elämää täällä. Tarvitset vielä monta kertaa elämässäsi niin ihmissuhdetaitoja kuin käsillä tekemistäkin, rakentamista, korjaamista, parantamista, hoitamista ja hoivaamista. Kättemme kautta rakentuvat kotimme, kasvavat lapsemme. Käsillämme rakastamme, hoivaamme, suojelemme. Älä koskaan väheksy tai aliarvioi mitään työtä tai elämäntehtävää, jossa toista palvellaan, hoidetaan tai autetaan tai rakennetaan, korjataan, tehdään puhtaaksi. Meidänkään opintomme tai valkolakkimme eivät olisi olleet mahdollisia ilman vanhempiemme työtä, koulun keittäjien, siivoojien, talonmiesten tai bussinkuljettajien panosta.

Sinä nuori ylioppilas olet nyt oman itsenäisen elämäsi kynnyksellä. Repussasi on mukana monenlaisia tietoja, taitoja, neuvoja ja opastuksia. Nyt on aika sinun näistä eväistä, näistä kotiseutusi ja isänmaasi antamista rakennustarpeista rakentaa omaa elämäsi.

Muista mistä olet kotoisin, missä sinun juuresi ovat. Niin olet toimiva myös kotisi ja koko kotiseutusi ja isänmaasi parhaaksi.

Kaikkea hyvää elämällesi!

Ilpo Saarelainen

Jaan nyt lukion päättötodistukset ja ylioppilastutkintotodistukset.

---

Pyydän lakitettavia nousemaan ylös!

Te olette nyt suorittaneet koko lukion oppimäärän sekä suoriutuneet hyväksytyin arvosanoin ylioppilastutkinnon kokeista. Ylioppilastutkintolautakunnan suomin valtuuksin julistan teidät täten ylioppilaiksi.

-         Painakaa valkolakki tämän oppiarvon merkiksi päähänne!