KONTIOLAHDEN LUKION LAKKIAISET 2007

Puhe lakkiaisjuhlassa 5.6.2010

Hyvät tänään lakitettavat ylioppilaat! Arvoisat sotiemme veteraanit ja kutsuvieraat. Erityisesti te täällä olevat 30 vuotta sitten lakitetut ensimmäiset lukiomme ylioppilaat. Hyvät isät ja äidit, juhlittavien nuorten läheiset ja ystävät! Hyvät opettajat ja lukiomme opiskelijat!

Kirjailija Veikko Huovinen kuvaa eleettömällä, surumielisellä tavalla oman poikansa kohtaloa äskettäin ilmestyneessä, pienessä teoksessaan Pojan kuolema. Kirjailijan poika on lahjakas oppilas. Hän kantaa kuitenkin isänsä tunnettavuuden taakka harteillaan. Opiskelut vieraassa kaupungissa vailla kodin turvaa eivät ota sujuakseen. Lahjakkaan pojan tie kulkee kohti eriytymistä, yksinäisyyttä ja sairastumista päätyen lopulta pienen kainuulaisen järven jäätyviin aaltoihin.

Jokainen vanhempi, isä, äiti, isovanhempi toivoo lapsilleen ja lastenlapsilleen hyvää. Hyvää, onnellista elämää, perhettä, lapsia, ammattia, työpaikkaa. Tahtoisimme nähdä lastemme menestyvän, selviävän omaan elämään. Emme voi kuitenkaan elää Teidän puolestanne. Teidän on itse otettava vastaan vastoinkäymiset, epäonnistumiset kuin myös menestys. Ajattelemme, että tämän 12-vuotisen koulutyön jälkeen alkaa vasta Teidän suurin koulunne. Elämänkoulu omaan, itsenäiseen elämään. Maailmaan, jossa Teidän on pärjättävä yksin. Tähän asti Teitä on kasvatettu, opetettu, ohjattu. Tähän asti Teistä on huolehdittu. Teidät on herätetty päivähoitoon, kouluun, kesätyöhön. Tähän oman elämän veräjälle saakka Teidät saatellaan. Tämän jälkeen veräjä lapsuuteen sulkeutuu takananne. Oma elämä odottaa.

Te tänään lakitettavat ylioppilaat saatte monella tavalla olla onnellisia. Te olette selvinneet halki lapsuuden, päiväkodin, koulun, lukion. Te olette saaneet tutkinnon. Teille annetaan valkolakki. Olette päässeet läpi jo monesta portista ja veräjästä. Olette tehneet työtä tämän kaiken saavuttaaksenne. Ulkoisesti koko Teidän elämänne ajan on eletty tässä maassa keskellä kehitystä, innovaatioita, taloudellista nousukautta. Silti tämän ulkoa katsoen rikkaan elämän keskellä moni nuori taistelee suurten vaikeuksien kanssa. Monen koulutie on katkennut kesken. Liian paljon on niitä nuoria, jotka eivät saa kokoon tutkintoa. Monen lapsen psyykkiset ja sosiaaliset vaikeudet kasaantuvat pitkin matkaa. Polun vierusta on kiviä täynnä.

Tänään Teidän kodeissanne on syytä kiitokseen ja kiitollisuuteen. On syytä juhlaan. Kiitos kuuluu paitsi Sinulle itsellesi, myös Sinun kotiväellesi ja kaikille, jotka ovat Sinua koulutielläsi kasvattaneet. Teitä on tuettu. Teistä on välitetty. Äiti ja isä ovat saattaneet Teidät koulutielle. Päivähoidossa, koulun ensiluokilta lähtein teitä on kasvatettu, opetettu, tuettu.

Niin tulee ollakin. Kodin, päivähoidon, koulun yhteinen tehtävä on kasvattaa lasta kohti omaa elämää, kohti aikuisuutta. Antaa pohja, tiedot ja taidot aikuisuutta varten. Silti juuri kodin kasvatustehtävää ei voi kukaan korvata. Edelleenkin uuden elämän perustus luodaan kodeissa ja lapsuuden varhaisissa kokemuksissa, huolenpidossa, rakastamisessa, hyväksytyksi tulemisessa.

Meidän yhteiskuntamme on kuitenkin niin monesti vahvojen yhteiskunta. Siinä tuntuvan selviävän parhaiten ne joilla on vahvat kyynärpäät. Itsekkyys, vain oman hyvän tavoittelu on pienissäkin asioissa etusijalla. Yhteiskunta on kuitenkin alkuaan ollut juuri sitä, että heikoimmista huolehditaan. Että toisen ihmisen hyvä ja yhteinen hyvä on enemmän kuin oma hyvä.

Kun Kontiolahden lukio v. 1974 perustettiin, haluttiin sillä taata oman kunnan nuorille opiskelupaikka, jota varttuva nuori voi kotoa käsin käydä. Kaupungin lukioon aikoneiden tie kääntyi tänne. Oma lukio oli yhteinen tavoite. Sillä oli kuntalaisille yhteinen arvo. Lähellä kaupunkia asuvat olisivat toki edelleenkin selvinneet ilman omaa opinahjoa. Oma lukio toi kuitenkin myös syrjäseudun nuorille mahdollisuuden koulutukseen. Oma opinahjo oli kunnanisien ja äitien yhteinen lahja nuorelle polvelle. Että varallisuuteen katsomatta kaikilla olisi mahdollisuus koulutukseen.

Nyt elämme toisenlaista aikaa. Aika on yksilökeskeinen. Elämä on privatisoitunut. Yhteisöllisyyden merkitys on murtunut. Nuorten tie vie kaupunkeihin, metropoleihin. Oman hyvän tavoittelu on tullut yhä tärkeämmäksi. Ei ole merkitystä sillä, että mitä valintani vaikuttavat muiden elämän. Emme näe tai emme edes halua nähdä sitä, että omat yksilölliset valintani kaventavat muiden elämää. Vahvan, hyvän, menestyvän on niin vaikea ajatella heikomman osaa. Tällainen kilpailu, oman hyvän tavoittelu vie aikanaan mennessään maaseutulukiot. Sinne ovat jo kadonneet maaseudun idyllit, maitolavat, pienet tilat. Sinne katoavat maaseutukunnat, kyläkoulut, kylien elämä. Kaikki hyvä on suurta. Kaupungeissa kaikki on paremmin. Suuri on kaunista.

Lapsen kasvatuksessa ja kasvamisessa ei kuitenkaan ole voi koskaan olla niin. Pieni yhteisö, oma koulu, oma perhe luo turvallisuutta. Se tarjoaa turvallisen olotilan kasvaa. Siksi nämä maaseutukoulujen ja -lukioittenkin ympyrät ovat olleet monelle ainoa turvapaikka. Täällä on ollut tarjolla tukea, ymmärrystä, henkilökohtaista apua. Tutut opiskelukaverit ja opettajat ovat tukeneet oppimista ja kasvua. Suuressa yksikössä yksilö katoaa. Siinä oli Veikko Huovisenkin pojan tie. Herkkä nuori ei selvinnyt suuren maailman rattaassa.

Elämän korkeakouluun kuuluvat vastoinkäymiset, murheet, menetykset. Mutta niitä ei soisi lapsille tai herkän kasvuvaiheen nuorelle. Vastoinkäymiset on Sinunkin otettava vastaan. Niiden kautta kasvat. Vastoinkäymiset ja elämän opettelu - ne ovat suurin yliopistosi. Sitä kaikkea emme voi opettaa koulussa. Siinä ei kysytä arvosanojasi tai menestymistäsi yo-kokeessa.

Tiedä, että elämän viisautta ja ihmisyyttä ei opita yksin kirjoista tai koulun pulpetissa. Viisauteen tarvitaan elämänkokemusta, nuoren ihmisen kasvua, erehdyksiä, epäonnistumisia ja onnistumisia, kaikkia elämän iloja ja suruja. Suurta viisautta ovat myös ne elämisen taidot, joilla rakennamme ja säilytämme elämää täällä. Tarvitset vielä monta kertaa elämässäsi niin ihmissuhdetaitoja kuten käsillä tekemistäkin, rakentamista, korjaamista, parantamista, hoitamista ja hoivaamista. Älä koskaan väheksy tai aliarvioi mitään työtä tai elämäntehtävää, jossa toista palvellaan, hoidetaan tai autetaan tai rakennetaan, korjataan, tehdään puhtaaksi. Meidänkään opintomme tai valkolakkimme eivät olisi olleet mahdollisia ilman opettajiemme ja vanhempiemme työtä, mutta ei myöskään ilman koulun keittäjien, siivoojien, talonmiesten tai bussinkuljettajien panosta. Hekin ovat tehneet osansa opintojesi eteen.

Toivon tänään kaikkea hyvää elämällesi! Käy rohkeasti tuulta päin. Muista, mistä olet kotoisin, missä Sinun juuresi ovat! Niin olet selviytyvä elämällesi.

Jaan nyt lukion päättötodistukset ja ylioppilastutkintotodistukset.

Hyvät nuoret!

Te olette nyt suorittaneet koko lukion oppimäärän. Olette myös selviytyneet hyväksytysti ylioppilastutkinnon kokeista.

Ylioppilastutkintolautakunnan suomin valtuuksin julistan Teidät täten ylioppilaiksi. Painakaan nyt tämän arvon merkiksi valkolakki päähänne!

ilpo saarelainen