KONTIOLAHDEN LUKION LAKKIAISET 2010

Puhe lakkiaisjuhlassa 5.6.2010

Hyvät tänään lakitettavat ylioppilaat!

Arvoisat veteraanit ja kutsuvieraat!

Hyvät 30 vuotta sitten lakitetut ylioppilaat!

Hyvät vanhemmat, isovanhemmat, näiden nuorten läheiset. Hyvä juhlaväki!

Tämän kuluneen talven ja kevään yksi suuri keskustelun aihe mediassa on ollut maasta karkotettavien isoäitien kohtalo. Ehkäpä tässä keskustelussa on kyse jostakin syvällisemmästä asiasta kuin kahden tänne muuttaneen isoäidin karkottamisesta. Tämä keskustelu viestii ensinnäkin hämmennystämme perhekäsitteen muuttumisesta. Isovanhemmat eivät enää kuulu perheisiimme.  Entisajan perheyhteyttä ei enää ole. Niin äkkiä olemme unohtaneet sen kuinka usein historiassamme kuin kaikkialla maailmassa lapset ovat selvinneet elämälle juuri isoäitien kätten kautta. Nyt he tuntuvat olevan meille taakka ja joutavat karkotettaviksi maasta ja kodista saamatta puulusikkaa mukaansa.

Tämä kertoo siitä kuinka on entistä vaikeampaa ja vaativampaa selvitä niistä paineista ja odotuksista joita perheille,  vanhemmille ja lapsille asetetaan. Lasten kasvattamisesta ja elämän mallin antamisesta kotona, on tullut yht’äkkiä ylivoimainen tehtävä kiireisen elämäntavan kurimuksessa. Siksi on tänään syytä onnitella teitä vanhempia, äitejä ja isiä ja teitä isovanhempia. Te olette selvinneet tähän asti näiden lastenne ja nuortenne kanssa. Nyt on ilon ja kiitoksen aika.

Maasta käännytettävien isoäitien keskustelussa meitä askarruttaa myös toinen kysymys. Kysymys siitä, mikä on oikein. Teemmekö me oikein kohdellessamme heitä tai isovanhempiamme näin? Millaisen vallan ja millaiset kasvot me olemme antaneet viranomaisillemme, päättäjillemme, jotka ratkaisevat kysymyksen siitä, kuinka vanhusta tässä maassa kohdellaan? Ovatko meidän viranomaisemme tai meidän edustajamme, joille olemme luovuttaneet valtaa, päätöksentekoa ja viranomaisvastuuta oikeasti edustamassa hyvää, totta ja oikeaa? Toteutuuko heidän päätöksissään ihmisen hyvä? Miten toista ihmistä, tänne tullutta tai täällä elävää kohdellaan?

Hyvä tänään lakitettava ylioppilas!

Tänä lukioaikana ja koko kouluaikanasi emme ole ensisijaisesti halunneet opettaa tai sanoa sinulle, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä, emmekä sitä, mikä omassa tai toisen toiminnassa on väärin ja mikä oikein. Mutta olemme halunneet kasvattaa sinua itse ymmärtämään, arvioimaan ja näkemään sen, mikä on oikeus, totuus, kohtuus. Ihmisen on itse nähtävä ja sisäistettävä moraalin ja eettisen toimintansa perusta. Ja sitä, mikä on hyvää ja oikein on myös rohkeasti ja pelkäämättä puolustettava ja edistettävä. Ja sitä, minkä näet vääräksi on oltava valmis itse omalla työllään korjaamaan. Jo Olaus Petrin aikainen oikeuskaari sanoo: ”Se, mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan” . Tätä tulisi jokaisen meidän varjella ja edistää. Yhteiskunta ja sen lainkäyttäjät eivät koskaan saa sortua kohtuuttomuuksiin tai heikomman oikeuden sortamiseen.

Ihmisen sivistyksen keskeinen mittapuu on siinä, kuinka hän kohtelee toista ihmistä, läheisiään, työtovereitaan, tuntemattomia, myös tänne muuttaneita tai paenneita. Tätä kaikkea me sanomme sydämen sivistyksesi. Tämä sivistys on arvokkaampi kuin parhaatkaan arvosanamme tahi saavutuksemme.

Siksi suurta sivistystä on se, mitä olet kotoasi, koulussasi, toisten keskellä oppinut sydämessäsi. Millainen ihminen sinusta on kasvanut ja kasvamassa. Miten arvostat toista, miten kohtelet toista ihmistä, miten muistat vanhempiesi ja sinua kasvattaneiden työtä ja uhrauksia. Miten edistät oikeutta, totuutta, toisen ihmisen hyvää.

Tällaisen sivistykseen kasvattamisen juuret ovat kodeissa ja kouluissa. Ilman kasvatusta hyvyyteen, oikeudenmukaisuuteen, lähimmäisenrakkauteen ei ole maailmalla tulevaisuutta. Muutoin edessä on huominen, missä yhteinen hyvä ja toisen hyvä unohtuu. Sellaisessa elämäntavassa oma suu on aina lähinnä. Olisi saatava kaikki mahdollinen hyöty, kaikki edut, korvaukset viimeistä senttiä myöten. Aivan kuin saisimme kaiken mukaamme täältä lähdettäessä. Mutta me lähdemme täältä alastomina, mitään omistamatta, mitään mukaan saamatta. Sitä, joka välitti, rakasti, oli toiselle lähimmäinen, sitä kaivataan ja itketään. Itsekkään poismenoa harva muistaa.

Sivistyksen yhteiskunnassa olisi  yhä enemmän annettava arvoa kodeissa tapahtuvalle työlle. Sille, että perustetaan perheitä, rakennetaan perheille koteja, kasvatetaan lapsiamme ja nuoriamme rakkaudella, huolenpidolla. Sellaisessa kodissa ja koulussa opetellaan tukemaan toista, huomioimaan muut, näkemään arvokkaana kaikki se työ, mitä tehdään toisten ihmisten ja isänmaan parhaaksi. Siinä versovat lastemme tulevaisuuden juuret. Ilman tällaista kasvatustyötä tulevaisuutta ei ole!

Siksi tärkeintä ei ehkä ole se, mihin ammattiin tai työhön vuosien jälkeen päädyt, vaan se, millainen ihminen sinusta näinä vuosina tulee. Mitä ajattelet, miten toimit, mitä teet toiselle. Miten kohtelet toista ihmistä? Miten annat aikaasi lähimmillesi, lapsillesi, yhteiselle kodillemme? Se on sinun osasi yhteisen kodin rakentamiseksi tulevaa varten.

 Sinä nuori ylioppilas olet nyt oman itsenäisen elämäsi kynnyksellä. Repussasi on mukana monenlaisia tietoja, taitoja, neuvoja ja opastuksia, joita olet koulutuksen myötä saanut. Nyt on aika sinun näistä eväistä, näistä kotiseutusi ja koulusi antamista rakennustarpeista rakentaa omaa elämääsi. Säilytä sinä usko tulevaisuuteen! Elä niin, että myös lapsillasi ja lastenlapsillasi on täällä tulevaisuus!
Muista mistä olet kotoisin, missä sinun juuresi ovat. Niin olet toimiva myös kotisi ja koko kotiseutusi ja isänmaasi parhaaksi.

Haluan toivottaa elämällenne kaikkea hyvää vanhan kirkkorukouksen sanoin:
Lähtekää rauhassa.
Olkaa rohkeat, 
pitäkää hyvästä kiinni,
älkää vastatko pahaan pahalla.
Rohkaiskaa arkoja,  
tukekaa heikkoja,
auttakaa sorrettuja, 
 kunnioittakaa kaikkia ihmisiä.
Palvelkaa Jumalaa, toinen toisianne,
ja kaikkia niitä ihmisiä,
jotka rinnallenne annetaan -
nyt ja aina!

ilpo saarelainen