OPPILAANA JA OPETTAJANA

Kun tulin opettajaksi yläasteelle, oli kulunut tasan kaksikymmentä vuotta siitä, kun olin aloittanut tämän saman koulun oppilaana. Silloinen keskikoulu oli hieman toinen kuin koulumme tänään. Luokat olivat suuria. Vaatimustaso korkea. Opettajan sana oli laki. Ehtojen ja luokallejäämisen pelko pakotti monet meidät yrittämään tosissaan.

Silloin en voinut edes kuvitellakaan tulevani joskus opettajaksi opinahjooni. Se oli mahdoton ajatus.

Kuitenkin olen tässä. Ei tämä ole ihanneammattini, mutta pidän tästä. En ajattele olevani varsinaisessa mielessä opetuksen ammattilainen, koulumestari, opettaja - vaan kasvattaja, ohjaaja, jopa nuorisotyöntekijä.

Vaikeinta tässä työssä ei ole opettaa oman aineen tai vieraankaan aineen oppimäärää. Vaikeinta ei ole kehittää yhä uusia oppimenetelmiä. Vaikeinta on kasvattaa - tai oikeammin tukea sinun kasvuasi aikuisuuteen. Vaikeinta on ristiriitatilanteissa ajatella sinun parastasi tai tunnustaa opettajana ja kasvattajana epäonnistuneensa.

Sillä tuskin kukaan meistä opettajista haluaa oppilaalle, sinulle, pahaa, vaikka niin joskus tunnetkin tai ajattelet.

Mekin olemme vanhempia. Meillä on omia lapsia. Olemme isiä ja äitejä, kasvattajia.

Siksi yritämme muistaa, että loppujen lopuksi tärkeitä tässä talossa ei ehkä olekaan oma aineeni, ei läksyn ainainen ulkoaoppiminen, ei verbien oikeintaivuttaminen. Tärkeintä olisi, että sinä saisit kasvaa itsenäiseksi, elämäs­sä pärjääväksi ihmiseksi. Että saisit kou­lussasi tukea tälle kasvullesi, saisit raken­nuspuita elämäsi taloon.

Tiedän, että en aina kuule mitä sanot. En ymmärrä päänsärkyäsi, pulinaasi, moitteitasi.

En aina jaksa nähdä levottomuutesi, sanojesi taa.

Sitä suren, etten opettajanasi aina näe ja ymmärrä vaikeuksiasi, en tiedä kasvukipujesi määrää, en tunne kotisi murheita, joita kannat repussasi. Mutta ollakseni kasvattaja minun on yritettävä katsella oppiaineenikin takaa ihmisentainta, joka edessäni kasvaa - ei niinkään opetuskohteena vaan ihmisenä, joka voisi olla oma lapseni.

Tästä kirjoittaa Kahlil Gibran  runossaan äideille mutta sama ajatus sopinee opettajankin osalle:

"Lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinus­ta.

Ja vaikka he ovat sinun hoivassasi, he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi, sillä heillä on omat ajatuksensa.

Voit antaa kodin heidän ruumiilleen, mutta et heidän sielulleen, sillä heidän kotinsa on huomispäivä,johon itse et voi astua.

Voit yrittää olla heidän kaltaisensa,

mutta älä yritä tehdä heistä kaltaisiasi.

Sillä elämä ei liiku taaksepäin, eikä seisahda eiliseen. Sinä olet kaari, jolta lapsesi lähtevät elävinä nuolina lentoon.

Anna kaaren kädessäsi merkitä iloa.

Tämä on äidin, isän, kasvattajan ja opettajankin elämän ilo ja suru. Olla jousi, kosketuskohta, jolta lapsi, nuori, uusi elämä ponnistaa radalleen.

takaisin etusivulle