KIRJANI
 

Olen melkoisen pitkälle sairastunut Lapissa vaeltamiseen. Niin tänäkin menneenä kesänä kuljimme Itäkairaa. Aivan ensimmäisenä vaellus­päivänä ylitettyämme Suomujoen vuolaan virran, pysähdyimme van­haan tapaan Helanderin kotajärvelle. Pienen jokijärven töyräällä ma­kaa maahan melkein maatunut kämppävanhus. Sitä töllistelemme rippikoululaisten kanssa. Pyydän jotakin heistä lukemaan pienestä muistolaatasta kämpän historiaa. Ja riparilainen lukee: ”Tässä käm­pässä yöpyivät jouluyönä 1841 E. Lönnrot ja M.A. Castren.” eikä sit­ten muuta.

Siinä keskellä ei mitään, kymmenien kilometrien päässä ihmisasu­muksista viettivät jouluyötään Elias ja Matias Aleksanteri Castren. Kaksi suomalaisen kirjallisuuden ja suomalaisen kielen perinteen suurnimeä. Siihen maatuu heidän muistonsa, keskellä ei mitään. Sen verran jäi suurmiehistä jäljelle. Niin ellei Kalevalan kokoamista muisteta.

Kirjat ovat olleet osa elämääni, jopa tärkein osa nuoruuttani. Ilman kirjoja en olisi tässä. Suorastaan sairastuin kirjoihin keskikoulussa. Muistan, miten erään luokkatoverini kanssa teimme yhteisen päätök­sen. Kirjastopäivänä emme kanna koulukirjoja mukana - mihin voisin sitten laittaa lainakirjat. Niinpä illalla maataloustöiden jälkeen kävin pitkälleni ja avasin kirjan. Usein vasta aamuyöllä havahduin nukku­maan. Taivalsin uusiin maihin Pekkasen, Päätalon, Thompson-Seto­nin, Sarkian, Kailaan matkassa. Juovuin kirjoista. Lukion äidinkielen opettaja Tuomo Jämsä kutsui kirjailijoita kylään. Tapasin Jouko Pu­hakan, Seppo Lappalaisen, Eino Säisän. Kiinnostuin kielikuvista, sa­nan muureja murskaavasta voimasta tai sen selua hivelevästä soin­nusta.

Opiskeluaikana löysin Helsingin antikvariaatit. Etsin käsiini kirjoja, joita joku oli omistanut ennen minua, vanhoja eksegeettejä, heprean­kielisiä tooran osia, historiaa, tai poliittisesti sopimatonta kirjalli­suutta. Olin ylpeä kirjastostani. Ajattelin tulevaisuutta vanhassa pap­pilassa, jossa omassa kirjastossani lueskelen vanhuuteen saakka klas­sikoitani tai kirjoitan tammipöydän takana puheitani.

Niin kirjastoni, haaveeni kuin omaisuutenkin kuitenkin paloi kesä­yönä 11 vuotta sitten. Mukana Kerimäen kirjastosta lainaamani kym­menkunta kirjaa. Ne Korhosen Eero kuitenkin unohti – antoi anteeksi. Ymmärsi surutyöni kirjojen perään.

Sittemmin en ole juuri kirjoja ostanut, enkä koonnut. Lukeminenkin hiljeni vuosiksi. Ehkä heräilin uudelleen – löysin Kullervo Kemppisen unohtumattomat, aidot Lapin tarinat. Muutamaan kirjaan ladatut nuo­ruuden ja aikuisuuden ainutkertaiset retket koskemattomaan Lappiin. Kirjan kuvissa piirtyy silmiin Lapin kulkija voimiensa päivinä – ja tänään sama kulkija hauraana vanhuksena rollaattoriin tukien. Siinä kuva suurimmankin miehen lyhyestä päivästä.

Joku aika hätkähdin mieleni muutosta kun ymmärsin, että kirjani ovat kalvenneet. Ennen luin, kirjoitin, sanoin levein lausein, adjetiivein. Maalasin mielikuvia päätalomaisin lausein – nyt on toisin.

Nyt minua viehättää kuin Lönnrotin maahan maatunut maja – mini­malismi, niukat sanat, sanoissa ja mielen kuvissa kaikki absurdius. Herkistyn sellaiselle, mitä ei osaa sanoiksi pukea, ei kuvata. Pidän siitä, mikä on karua, koristeetonta, jotenkin periksiantamatonta. Niin kuin Erno Paasilinnan sanat kirjan lehdellä, tai hänen yrmeytensä, periksiantamattomuutensa kaiken edessä. Herkistyn kun näen riekon poikaset Lapin karussa tunturin rakassa, kultarikon joen kivisessä partaassa. Ymmärrän, että kärsimyksessä, menetyksessä asuu elämä. Muutamassa sanassa on hirvittävä voima. Mielikuva kaataa maita, muureja. Yksi sana murtaa ihmisen – tai parantaa hänet. Mitä vähemmän sanoja – sen enemmän asiaa.

 Olen ajatellut kirjoittaa sellaisen kirjan. Siinä on lyhyet lauseet, sen tarina kulkee inhimillisen ajan ja paikan unohtaen. Ehkä siinä kirjassa kuljen vielä Lappiin – ja samalla sukupolvien historiaan, nähdään kiinnihakatut mökkien ovet, vanhuksen uurteiset kasvot, lapsen unelmat, muistot. Mutta kaikki sanotaan vähin sanoin, koristelematta. Sitä kirjaa olen jo kauan kirjoittanut. Vielä ei yksikään lause ole valmis. Tuskin on koskaan. Ehkä se onkin mielen, muistojen kirja, joka ta­pahtuu päässäni – ei ajassa, ei paikassa. Vaan siellä, missä suurimmat pelot tunnetaan, vahvimmat tunteet koetaan, unelmat nähdään – päässä. Sinunkin päässäsi. Anna unelmien, muistojen elää!

takaisin etusivulle