.....

    MUISTAN SEN KIRKKAAN PÄIVÄN..

     

    Musiikkina: Aknestik: ”Suomirokkia”

     

    Tässä vaiheessa – vanhempana - ihminen, opettaja erityisesti, muistelee usein omaa kouluaikaansa.

    Niinpä minäkin.

    Muistan sen kirkkaan päivän kun lähes päivälleen 30 vuotta sitten tulin keskikouluun. Minä, juuri 11 vuotta täyttänyt poika odotin bussia tuolla tienvarressa, kaukana täältä, jo puoli tuntia ennen sen saapumista, heti aamulla seitsemän jälkeen. En minä odottanut vain bussia, odotin suurta seikkailua, pääsyä kirkonkylän suureen kouluun. Odotin tulevaisuutta, matkaa pois kotoa, tiedon valtatien alkua.

    Muistan sen elokuisen kirkkaan päivän, muistan sen selkeänä kuin eilisen. Sinä päivänä yrjösin koulun vessaan. Sinä päivän isot pojat nostivat seinälle, vetivät turpaan ja uittivat pääni vessanpytyssä. Sinä päivänä tajusin tulleeni kirkonkylään. Sinä päivän näin elämäni ensimmäiset pitkätukat, Lewikset, sätkät koululaisen suussa, kuulin uudet voimasanat, ja tunsin uuden voiman astuvan elämääni. Sen nimi oli pelko.

    Sinä päivänä opin pelkäämään oppilastovereita, isompia, vahvempia lajitovereita. Sinä päivänä opin pelkäämään koulua, uutta aamua, bussin tuloa, koulun näkymää bussin ikkunasta. Pelkäsinhän minä jo ennenkin - kotona saadun opin kautta pelkäsin pappia, poliisia, opettajaa.

    Ja siitä eteenpäin, aamu aamulta pelko siivitti tietäni kouluun, vuodesta toiseen, kunnes jäsentyi osaksi elämääni.

    En tiedä, mitä sinä pelkäät. Ehkä sinäkin pelkäät kouluun lähtöä. Pelkäät jotakin koulutoveria, ylempiluokkalaista, kiusaajaa tai laillani opettajaa, pappia, poliisia. 

    Joskus kun oma lapseni lähti kouluun ja saatoin häntä eka koulupäivänä koulutielle, sanoin: ”Toivon, että sinusta olisi mukava lähteä kouluun ja että sinulla olisi siellä ystäviä” Ja tänään lisäisin siihen vielä ajatuksen: ”ja että sinun ei tarvitsisi pelätä koulussa ketään!”

    Tämä toisen ihmisen, lajitoverin, pelko on yksi saatanallisimpia asioita ihmisen elämässä.

    Miksi toista ihmistä pitää pelätä?

    Miksi joku tekee itsestään pelottavan tai nostaa itsensä toteemiksi, jota pelätään?

    Ehkä me olemme toinen toisillemme susia, toistemme uhkia, peitämme heikkoutemme ja epävarmuutemme pelotteluun, pahuuteen, ivaan.

    Jospa tässä talossa uuden oppilaan, tai vanhankaan ei tarvitsi pelätä ketään. Ei tarvitsisi pelätä isompien, vahvempien, vanhempien oppilaiden sanoja, katseita, eteentyönnettyä jalkaa, naurua eikä mitään jolla pienempää, heikompaa alistetaan, painetaan, häväistään.

    Pelko luo aina turvattomuutta, ahdistusta, tulevaisuudettomuutta. Sen, joka pelkää koulua, opettajaa tai oppilastoveria, sen on vaikea oppia uutta, iloita työstään, viihtyä koulussa – eli saada olla täysi ihminen. Pelko estää oppimisen. Se nujertaa unelmat, toiveet, sammuttaa ilon kasvoilta.

    Pelko on eri asia kuin kunnioittaminen. Toista ihmistä on syytä oppia kunnioittamaan, mutta ei ole syytä oppia pelkäämään. Kunnioitamme vanhempiamme tai kasvattajiamme, koulumme henkilökuntaa, koska he tekevät eteemme työtä, uhrauksia, ajattelevat tulevaisuuttamme. Kunnioitamme oppilaina ja opettajina toistemme yksityisyyttä, koskemattomuutta. Siihen on oltava jokaisella oikeus. Toiseen ei saa käydä käsiksi – ei sanoin ei käsin. Kunnioitamme toistemme persoonallisuutta, luonteenpiirteitä. Ne hän on saanut syntyessään. Siksi hän on ihminen – ainutkertainen persoona.

    Suurinta kunnioitusta saa osakseen se, joka pelon sijaan luo ympärilleen luottamusta, turvallisuutta. Joka on valmis asettumaan heikon puolelle, joka sanoo sinulle ystävällisen sanan, hymyilee, on sinulle ihminen.

    Siksi muistan sen kirkkaan päivän.

    Toimi sinä tässä koulussa niin, että vuosikymmenien jälkeen muistat nämä päivät – ilolla, hyvällä, kiitollisin mielin. Ja sinut muistetaan ja sinua kunnioitetaan - ei pelätä, vaan kunnioitetaan ja rakastetaan.

     

    takaisin etusivulle

     




Ilpo Saarelainen
ilpo.saarelainenÄTkontiolahti.fi
kotisivut
Kontiolahden lukio