MUISTAN SEN KIRKKAAN PÄIVÄN..
Musiikkina: Aknestik: Suomirokkia
Tässä vaiheessa vanhempana - ihminen, opettaja
erityisesti, muistelee usein omaa kouluaikaansa.
Niinpä minäkin.
Muistan sen kirkkaan päivän kun lähes päivälleen
30 vuotta sitten tulin keskikouluun. Minä, juuri 11 vuotta täyttänyt poika
odotin bussia tuolla tienvarressa, kaukana täältä, jo puoli tuntia ennen sen
saapumista, heti aamulla seitsemän jälkeen. En minä odottanut vain bussia,
odotin suurta seikkailua, pääsyä kirkonkylän suureen kouluun. Odotin
tulevaisuutta, matkaa pois kotoa, tiedon valtatien alkua.
Muistan sen elokuisen kirkkaan päivän, muistan
sen selkeänä kuin eilisen. Sinä päivänä yrjösin koulun
vessaan. Sinä päivän isot pojat nostivat
seinälle, vetivät turpaan ja uittivat pääni vessanpytyssä. Sinä päivänä tajusin
tulleeni kirkonkylään. Sinä päivän näin elämäni ensimmäiset pitkätukat, Lewikset, sätkät koululaisen suussa, kuulin uudet
voimasanat, ja tunsin uuden voiman astuvan elämääni. Sen nimi oli pelko.
Sinä päivänä opin pelkäämään oppilastovereita,
isompia, vahvempia lajitovereita. Sinä päivänä opin pelkäämään koulua, uutta
aamua, bussin tuloa, koulun näkymää bussin ikkunasta. Pelkäsinhän minä jo ennenkin
- kotona saadun opin kautta pelkäsin pappia, poliisia, opettajaa.
Ja siitä eteenpäin, aamu aamulta pelko siivitti
tietäni kouluun, vuodesta toiseen, kunnes jäsentyi osaksi elämääni.
En tiedä, mitä sinä pelkäät. Ehkä sinäkin
pelkäät kouluun lähtöä. Pelkäät jotakin koulutoveria, ylempiluokkalaista,
kiusaajaa tai laillani opettajaa, pappia, poliisia.
Joskus kun oma lapseni lähti kouluun ja
saatoin häntä eka koulupäivänä koulutielle, sanoin: Toivon, että sinusta olisi
mukava lähteä kouluun ja että sinulla olisi siellä ystäviä Ja tänään lisäisin
siihen vielä ajatuksen: ja että sinun ei tarvitsisi pelätä koulussa ketään!
Tämä toisen ihmisen, lajitoverin, pelko on yksi saatanallisimpia asioita ihmisen elämässä.
Miksi toista ihmistä pitää pelätä?
Miksi joku tekee itsestään pelottavan tai nostaa
itsensä toteemiksi, jota pelätään?
Ehkä me olemme toinen toisillemme susia,
toistemme uhkia, peitämme heikkoutemme ja epävarmuutemme pelotteluun,
pahuuteen, ivaan.
Jospa tässä talossa uuden oppilaan, tai
vanhankaan ei tarvitsi pelätä ketään. Ei tarvitsisi
pelätä isompien, vahvempien, vanhempien oppilaiden sanoja, katseita,
eteentyönnettyä jalkaa, naurua eikä mitään jolla pienempää, heikompaa
alistetaan, painetaan, häväistään.
Pelko luo aina turvattomuutta, ahdistusta,
tulevaisuudettomuutta. Sen, joka pelkää koulua, opettajaa tai oppilastoveria,
sen on vaikea oppia uutta, iloita työstään, viihtyä koulussa eli saada olla
täysi ihminen. Pelko estää oppimisen. Se nujertaa unelmat, toiveet, sammuttaa
ilon kasvoilta.
Pelko on eri asia kuin kunnioittaminen. Toista
ihmistä on syytä oppia kunnioittamaan, mutta ei ole syytä oppia pelkäämään.
Kunnioitamme vanhempiamme tai kasvattajiamme, koulumme henkilökuntaa, koska he
tekevät eteemme työtä, uhrauksia, ajattelevat tulevaisuuttamme. Kunnioitamme
oppilaina ja opettajina toistemme yksityisyyttä, koskemattomuutta. Siihen on
oltava jokaisella oikeus. Toiseen ei saa käydä käsiksi ei
sanoin ei käsin. Kunnioitamme
toistemme persoonallisuutta, luonteenpiirteitä. Ne hän on saanut syntyessään.
Siksi hän on ihminen ainutkertainen persoona.
Suurinta kunnioitusta saa osakseen se, joka
pelon sijaan luo ympärilleen luottamusta, turvallisuutta. Joka on valmis
asettumaan heikon puolelle, joka sanoo sinulle ystävällisen sanan, hymyilee, on
sinulle ihminen.
Siksi muistan sen kirkkaan päivän.
Toimi sinä tässä koulussa niin, että
vuosikymmenien jälkeen muistat nämä päivät ilolla, hyvällä, kiitollisin
mielin. Ja sinut muistetaan ja sinua kunnioitetaan - ei pelätä, vaan kunnioitetaan
ja rakastetaan.
takaisin etusivulle