.....

    Puhe                                                                               

    Syksyn saapuessa –messu

    25.10.1999

    1 Sam 16:19-23: ”Kuningas Saul lähetti sananviejien mukana Iisaille käskyn: ”Toimita luokseni poikasi Daavid, lammaspaimen.” Iisai kuormasi aasin selkään leipiä ja lähetti ne sekä karitsan ja viinileilin poikansa Daavidin mukana Saulille. Niin Daavid tuli Saulin luo ja jäi hänen palvelukseensa. Saul mieltyi häneen suuresti ja teki hänestä aseenkantajansa. Iisaille Saul lähetti viestin: ”Poikasi Daavid saa pysyä palveluksessani, sillä pidän hänestä kovin.”

    Aina kun Jumalan lähettämä paha henki yllätti Saulin, Daavid tarttui harppuunsa ja soitti. Silloin Saulin ahdistus helpotti, hänen tuli parempi olla ja paha henki jätti hänet rauhaan.”

     

    Syksyn saapuessa tuo mieleen tällaisen jatkuvan hämärän, valon loppumisen, lehtien putoamisen, sateen. Kesä on lopullisesti takana. Kuljemme kohti pimeää, pitkää talvea.

    Mutta ehkä monelle meille syksy on muutakin kuin vuodenaika. Kun elämään tulee syksy, on se elämän pimeä puoli. Jokin ahdistus, masennus, joka saa vallan minusta. Kun elämään saapuu syksy, silloin ilo katoaa kasvoilta, suru tulee elämään. Enää ei jaksa huolehtia tehtävistä, kouluasioista, kodista eikä omasta itsestään. Joka aamu vain on koetettava herätä ankeaan aamuun, raahautua kouluun työhön.

    Kun syksy tulee elämään, alkaa luovuttaa unelmista. Elämä ei tunnu enää mielekkäältä, ei jaksa enää unelmoida, eikä tehdä töitä unelmien eteen. Kaikki muuttuu värittömäksi, tasapaksuksi, mitään sanomattomaksi. Ystävistä tulee etäisiä olkoon-kuka-vaan-ihmisiä, läheisten naamat ärsyttävät, rakkaus ei ole enää tunne, koska tunteita ei ole. On vain loputonta laahustamista. Valo katoaa, masennus saa valtaa pala palalta. Masentuneen ihmisen elämästä on sammunut elämän valo. Jokin muu voima kuin minä itse on saanut vallan sielustani. Enää en jaksa suunnitella, en toivoa. En näe elämässäni enää mitään arvokasta. Alan elää yhä enemmän yksin. Vähitellen pelkään muita. En jaksa keskustella heidän kanssaan. En jaksa rukoilla. Jumalakin tuntuu minut hylänneen. Toivon kuolevani. Jossakin odottaa se hetki, jolloin tämä kaikki loppuu, jolloin saan lähteä täältä , jolloin kaikki muuttuu hyväksi, ikuiseksi uneksi.

     

    Onko tämä jollekin teistä tuttua. Jos on, sinä olet kohdannut masennuksen. Sairauden, jolla on vakavat kasvot. Masennus ei tunne toivoa, ei naurua, ei iloa. Masennus näkee vain epätoivoa, pimeää, pessimismiä, synkkää, tulevaisuudettomuutta. Se on ahdistus, joka puristaa minua joka puolelta, ahdistaa ja vie elämästä mielekkyyden.

    Kuningas Saulin on kohdannut tällainen sairaus. Ehkä se oli Jumalan lähettämä, ehkä paholaisen. Lopulta se tuhosi hänet. Masennuksen päivinä kuningasta lohdutti vain musiikki. Musiikissa oli jotakin, joka rauhoitti häntä, joka toi hetkeksi ilon hänen kasvoilleen. Siksi Daavid, psalmien tekijä, trubaduuri tuotiin hänen luokseen. Ja kun Daavid soitti, kuninkaan olo helpottui.

    Kaunis Musiikki on Jumalan lahja. Ei pidä kysyä onko se hengellistä vai maallista. Kaikki kaunis musiikki on Jumalan lahjaa. Kun se tuo elämääsi iloa, toivoa, valoa, se on Jumalan lahjaa. Silloin se julistaa hänen töitään.

    Jumalan suuri lahja on ystävät, läheiset ihmiset. Ne joiden lähellä ja joiden kanssa suru muuttuu iloksi, itku nauruksi, joiden kanssa huolet ja murheet  unohtuvat. He ovat tärkeitä, he ovat Jumalan lahja. Sellaisia ystäviä tarvitset ja sellaisen ystävän sinussa joku tarvitsee. Ystävä on se, jonka seurassa olen onnellinen tällaisenani.

    Joittenkin kohdalla ahdistus ja masennus saa sellaisen vallan, etteivät he jaksa enää elää. Oman hengen ottaminen on tekona julma. Merkki ahdistuksesta, itsetuhosta joka sai vallan. Meidän jokaisen tehtävä toistemme lähimmäisenä on tunnistaa ystävässä tällaisen itsetuhon merkit ja tehdä kaikkemme, että elämä voittaisi ja ystävä löytäisi elämäänsä jälleen valoa.

    Kuuluisa suomalainen tangosäveltäjä- ja sanoittaja Unto Mononen oli yksi näitä lähimmäisiä, joka ei jaksanut elää. Eläessään hän ehti tehdä kaunista musiikkia, joka on lohduttanut lukemattomien ihmisten elämää. Yksi hänen kuuluisimpia tangojaan on tango Satumaa. Tutkijat sanovat että siinä kuuluu suomalaisten sydänäänet. Tällainen tyypillinen suomalainen kaiho, ikävä, elämän mollivoittoisuus. Elämä on ikävää johonkin parempaan, toivoa rakkaudesta, ilosta, onnesta, joka ei kuitenkaan saavu ehkä koskaan. On sanottu, että näissä Monosen tangoissa on samaa sävelkulua kuin suomalaisissa virsissä, sama mollivoittoisuus, kaiho, ikävä johonkin parempaa, taivaaseen, ikävä tuonpuoleiseen, jossa kerran kaikki on hyvin.

    Itseäni puhuttelevat suuresti nämä Satumaan sanat ja kaiho:

    Jossakin kesäisenä lauantai-iltana, soi lavalla kaihoisa tango. Ihmiset etsivät hetken onnea, rakkauden hetkeä, kokevat läheisyyttä, unelmoivat. Kaikki tietävät, että elämä ei ole tätä, tämä on vain tämän hetken onni. Elämä on jotain muuta, rankempaa, onnettomampaa, synkempää. Mutta tässä hetkessä katselemme jonnekin rannan tuolle puolen, uuteen, parempaan maailmaan, jonnekin, jossa ei ole ahdistusta, ei kipua, ei masennusta, jossa on ikuinen kesäinen päivä, sunnuntai, Jumalan taivas, satumaa.

     

    Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa,

    missä onnen kaukorantaan laine liplattaa,

    missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan.

    Siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan.

     

    ”Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois,

    niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois.

    Vaan siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan

    Vain aatoksin mi kauas entää sinne käydä saan”

    takaisin etusivulle



Ilpo Saarelainen
ilpo.saarelainenÄTkontiolahti.fi
kotisivut
Kontiolahden lukio