Puhe
Syksyn saapuessa messu
25.10.1999
1
Sam 16:19-23: Kuningas Saul lähetti sananviejien
mukana Iisaille käskyn: Toimita luokseni poikasi Daavid, lammaspaimen. Iisai
kuormasi aasin selkään leipiä ja lähetti ne sekä karitsan ja viinileilin poikansa
Daavidin mukana Saulille. Niin Daavid tuli Saulin luo ja jäi hänen
palvelukseensa. Saul mieltyi häneen suuresti ja teki hänestä aseenkantajansa.
Iisaille Saul lähetti viestin: Poikasi Daavid saa pysyä palveluksessani, sillä
pidän hänestä kovin.
Aina kun Jumalan lähettämä paha henki yllätti Saulin,
Daavid tarttui harppuunsa ja soitti. Silloin Saulin ahdistus helpotti, hänen
tuli parempi olla ja paha henki jätti hänet rauhaan.
Syksyn saapuessa tuo mieleen tällaisen jatkuvan
hämärän, valon loppumisen, lehtien putoamisen, sateen. Kesä on lopullisesti
takana. Kuljemme kohti pimeää, pitkää talvea.
Mutta ehkä monelle meille syksy on muutakin kuin
vuodenaika. Kun elämään tulee syksy, on se elämän pimeä puoli. Jokin ahdistus,
masennus, joka saa vallan minusta. Kun elämään saapuu syksy, silloin ilo katoaa
kasvoilta, suru tulee elämään. Enää ei jaksa huolehtia tehtävistä,
kouluasioista, kodista eikä omasta itsestään. Joka aamu vain on koetettava
herätä ankeaan aamuun, raahautua kouluun työhön.
Kun syksy tulee elämään, alkaa luovuttaa
unelmista. Elämä ei tunnu enää mielekkäältä, ei jaksa enää unelmoida, eikä
tehdä töitä unelmien eteen. Kaikki muuttuu värittömäksi, tasapaksuksi, mitään
sanomattomaksi. Ystävistä tulee etäisiä olkoon-kuka-vaan-ihmisiä,
läheisten naamat ärsyttävät, rakkaus ei ole enää tunne, koska tunteita ei ole.
On vain loputonta laahustamista. Valo katoaa, masennus saa valtaa pala palalta.
Masentuneen ihmisen elämästä on sammunut elämän valo. Jokin muu voima kuin minä itse on saanut vallan sielustani.
Enää en jaksa suunnitella, en toivoa. En näe elämässäni enää mitään arvokasta.
Alan elää yhä enemmän yksin. Vähitellen pelkään muita. En jaksa keskustella
heidän kanssaan. En jaksa rukoilla. Jumalakin tuntuu minut hylänneen. Toivon
kuolevani. Jossakin odottaa se hetki, jolloin tämä kaikki loppuu, jolloin saan
lähteä täältä , jolloin kaikki muuttuu hyväksi,
ikuiseksi uneksi.
Onko tämä jollekin teistä tuttua. Jos on, sinä olet kohdannut masennuksen. Sairauden, jolla
on vakavat kasvot. Masennus ei tunne toivoa, ei naurua, ei iloa. Masennus näkee
vain epätoivoa, pimeää, pessimismiä, synkkää, tulevaisuudettomuutta. Se on
ahdistus, joka puristaa minua joka puolelta, ahdistaa ja vie elämästä
mielekkyyden.
Kuningas Saulin on kohdannut tällainen sairaus. Ehkä
se oli Jumalan lähettämä, ehkä paholaisen. Lopulta se tuhosi
hänet. Masennuksen päivinä kuningasta lohdutti vain musiikki. Musiikissa
oli jotakin, joka rauhoitti häntä, joka toi hetkeksi ilon hänen kasvoilleen.
Siksi Daavid, psalmien tekijä, trubaduuri tuotiin hänen luokseen. Ja kun Daavid
soitti, kuninkaan olo helpottui.
Kaunis Musiikki on Jumalan lahja. Ei pidä kysyä
onko se hengellistä vai maallista. Kaikki kaunis musiikki on Jumalan lahjaa.
Kun se tuo elämääsi iloa, toivoa, valoa, se on Jumalan lahjaa. Silloin se julistaa
hänen töitään.
Jumalan suuri lahja on ystävät, läheiset
ihmiset. Ne joiden lähellä ja joiden kanssa suru muuttuu iloksi, itku nauruksi,
joiden kanssa huolet ja murheet unohtuvat. He ovat tärkeitä, he ovat
Jumalan lahja. Sellaisia ystäviä tarvitset ja sellaisen ystävän sinussa joku
tarvitsee. Ystävä on se, jonka seurassa olen onnellinen tällaisenani.
Joittenkin kohdalla ahdistus ja masennus saa sellaisen vallan, etteivät he jaksa enää elää. Oman
hengen ottaminen on tekona julma. Merkki ahdistuksesta, itsetuhosta joka sai
vallan. Meidän jokaisen tehtävä toistemme lähimmäisenä on tunnistaa ystävässä
tällaisen itsetuhon merkit ja tehdä kaikkemme, että elämä voittaisi ja ystävä
löytäisi elämäänsä jälleen valoa.
Kuuluisa suomalainen tangosäveltäjä- ja sanoittaja
Unto Mononen oli yksi näitä lähimmäisiä, joka ei jaksanut elää. Eläessään hän
ehti tehdä kaunista musiikkia, joka on lohduttanut lukemattomien ihmisten
elämää. Yksi hänen kuuluisimpia tangojaan on tango Satumaa. Tutkijat sanovat
että siinä kuuluu suomalaisten sydänäänet. Tällainen
tyypillinen suomalainen kaiho, ikävä, elämän mollivoittoisuus. Elämä on
ikävää johonkin parempaan, toivoa rakkaudesta, ilosta, onnesta, joka ei
kuitenkaan saavu ehkä koskaan. On sanottu, että näissä Monosen tangoissa on samaa
sävelkulua kuin suomalaisissa virsissä, sama mollivoittoisuus, kaiho, ikävä
johonkin parempaa, taivaaseen, ikävä tuonpuoleiseen, jossa kerran kaikki on
hyvin.
Itseäni puhuttelevat suuresti nämä Satumaan
sanat ja kaiho:
Jossakin kesäisenä lauantai-iltana, soi lavalla
kaihoisa tango. Ihmiset etsivät hetken onnea, rakkauden hetkeä, kokevat
läheisyyttä, unelmoivat. Kaikki tietävät, että elämä ei ole tätä, tämä on vain
tämän hetken onni. Elämä on jotain muuta, rankempaa, onnettomampaa, synkempää.
Mutta tässä hetkessä katselemme jonnekin rannan tuolle puolen, uuteen,
parempaan maailmaan, jonnekin, jossa ei ole ahdistusta, ei kipua, ei
masennusta, jossa on ikuinen kesäinen päivä, sunnuntai, Jumalan taivas,
satumaa.
Aavan
meren tuolla puolen jossakin on maa,
missä
onnen kaukorantaan laine liplattaa,
missä
kukat kauneimmat luo aina loistettaan.
Siellä
huolet huomisen voi jäädä unholaan.
Oi
jospa kerran sinne satumaahan käydä vois,
niin
sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois.
Vaan
siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan
Vain aatoksin mi kauas entää sinne
käydä saan
takaisin etusivulle