MITÄ ON OLLA 40v?

-         puhe naiselle

Minä en tiedä, mitä minulle tarkoittaa olla 40-vuotias. Kieltäydyn ajattelemasta sitä. Vanheneminen ei tunnu hyvältä. Mutta toisia voi tietysti tarkkailla. Miltä näyttää 40-vuotias, miltä hänen elämänsä. Miltä minusta, tavallisesta suomalaisesta miehestä tuntuu ja miltä näyttää kun suomalainen nainen, entinen työtoveri, ystävä, täyttää 40. Miltä miehestä tuntuu kun nainen on elämänsä huipulla.

Minulla oli kerran esimies, herra-X, jolla oli vahva 40-kriisi. Se oli tavallisen johtajatason miehen kriisi. Hän oli halunnut tulla pomoksi, työyhteisön johtajaksi. Hänellä oli ollut visioita, ideoita. Mutta sisältä hän oli jotenkin onneton. Työ ei kuitenkaan ollut se, mitä hän elämältä odotti.

Istuimme virastossa kahden. Hän pöydän ääressä ja minä viereisellä tuolilla. X odotti vaimoaan, joka säännöllisesti tuli autolla pihaan, touhukkaana, näyttävänä, muodikkaana, heilutteli avaimia kädessään ja sanoi ”No niin X, alahan tulla, lähdetään!” Ja mies lähti kuuliaisesti vaimonsa perään, kuin näkymätön talutushihna kaulallaan.

Kerran siinä istuessamme hän sanoi: ”Kuule sullekin käy näin! Kun mies on neljäkymmentä, hän kääntyy kotiin ja katselee taakseen. Mutta kun nainen on neljäkymmentä, hän kääntyy pois kodistaan ja katselee eteenpäin.” Koskaan kukaan mies ei ole kertonut minulle näin paljoa ja näin paljastavaa omasta avioliitostaan. Sehän on tabu meille miehille. Mutta tuota näkymätöntä talutusnuoraa vastaan me jokainen mies aikamme taistelemme. Me rehvastelemme kyllä vapaudellamme, miehisyydellämme, mutta silti jokaisen tuo talutushihna tahtoo kuristaa hengiltä.

Tein pitkään töitä työyhteisössä, jossa karkeasti arvioiden oli viisikymmentä naista ja kymmenen miestä. Meidän työyhteisömme antoi surkean kuvan suomalaisesta miehestä. Surkean, mutta ehkä todellisen. Siellä me istuimme kahvihuoneen nurkassa, kuuntelimme naistemme juttuja lapsista, miehistä, matkoista, TV-ohjelmista, konserteista, julkkiksista, ihmissuhteista, hyvän olon kursseista jne. Siinä me istuimme, kuuntelimme ja joskus pohdimme, pitäisiköhän tietokoneeseen vielä lisätä sitä muistia.

Minusta tuntuu siltä, että naiselle uusi päivä on kuin kokonainen uusi elämä. Joka päivä mahdollisuus uuteen ihmissuhdedraamaan, puhua perheistä, vaivoistaan, taudeistaan, iloistaan ja suruistaan. Ja kun heitä on kolme koolla, kaksi liittoutuu yhteen. Näkymättömästi he solmivat ihmissuhdeverkkojaan, liittoutuvat ja eroavat, puhuvat ja puhuvat, sananvivahteilla lyövät ja syleilevät, rakastavat ja vihaavat.

Ja jos luulin, että tänään ymmärrän, mistä eilen puhuttiin, rakastettiin, riideltiin ja sovittiin - niin olen väärässä. Tänäänhän kaikki on toisin - ei eilistä enää ole. ”Eihän se niin ollut. Sinähän ymmärsit ihan väärin. Kyllä te miehet ette koskaan ymmärrä mitään!”

Ne kolmekymppiset, jotka vasta kasvavat nelikymppisiksi, raahaavat aamulla lapsensa tarhaan, laittavat tukkansa, pukeutuvat tulevat työhön, puurtavat ja miettivät, miten illasta taas selvitään. Miehiä on vain kotona. Muut ovat tarpeettomia sukankuluttajia. Brad Pitt asuu meillä, he ajattelevat.

Nelikymppisillä naisilla on toisin. He ovat onnensa ja voimiensa huipulla. Aika on heidän. Koti on kunnossa. Lapset elävät elämäänsä. Mies on nukahtanut sohvansa pohjalle, eksynyt elämäänsä. Nelikymppinen nainen tietää mitä hänellä on ja mitä nuoremmalla tai vanhemmalla ei ole. Hänellä on kokemus, taito, voima, äly. Hän tietää, mitä hän tahtoo ja kenet. Hän on Sharon Stone makuuhuoneessa ja Mirja Pyykkö keskustelukentällä. Mennen tullen hän uuvuttaa ikäisensä miehen, lyö taidoissa lyttyyn nuoremman kanssasisarensa, kävelee ohi vanhemman kollegan. Sen ikäinen nainen on löytänyt itsensä, vapautunut, tullut sinuiksi tunteittensa kanssa. Hän on herännyt seksuaalisuuteensa kuin viisitoistavuotias. Kaikki on uutta, unelmat alkavat elää, toteutua. Niin moni juttu on saavutettavissa ja koettavissa. Vaatekaapissa on jakkupuku jokaiseen tunteeseen, urheiluvaatteita ja aerobic-asuja joka kevään ja syksyn väreissä.

Mutta tämänikäinen mies on hukassa. Minä olen hukassa, eksynyt. Minusta ei ole keskustelijaksi naiseni kanssa. Ei ole yhteistä kieltä. En pysty, en jaksa. Minä pelkään naistani. Olen tyhjä rukkanen ikäisteni naisten edessä. Tiedän, että olen vain pelin osa. Joskus tarpeen ja taas kohta aivan tarpeeton. Minulle on käyttöä vain välineenä.

Tämänikäinen mies on tullut miehisyytensä ja kuntonsa rajoille. Kone yskii pahasti. Minusta ei ole naiseni tyydytykseksi, ei henkisesti eikä fyysisesti. Minä olen aivan hukassa, neuvoton. Olen mies hameessa, alaston, vatsa roikkuen ja hauis löystyen. Minussa ei ole enää isäni sukupolven raavasta miestä.

Ja mikä mietityttää. Se sama neuvottomuus, osattomuus hiljalleen hiipii nuorempaankin mieheen, poikiin. Tulee jokaisen pojan osaksi. Tämän päivän sukupuolten taistelukentällä aseina ovat sanat ja tunteet. Ja tällä rintamalla me pojat, miehet ja ukot, olemme aseettomat. Sanani eivät taivu naiselle ymmärrettävään muotoon. Tunteet pysähtyvät sydänalaan möykyksi. Tukahtuvat hiljalleen. Ei mies kykene ilmaisemaan niitä niin, että miehisyys säilyisi, ettei epäiltäisi homoksi, androgyyniksi, etelämaalaiseksi.

Olen selaillut viiden viimeisen vuoden aikana melkoisen kasan suomalaista mies- ja naistutkimusta, lukenut säännöllisesti naistenlehdet ja kuunnellut sekä katsellut ajan trendit. Ja parhaiten ymmärrän tätä minulle outoa, pelottavaa ja samalla kiehtovaa naiseuden maailmaa nyt sen nelikymppisten naisten kulttikirjan ”Jumala tulee Harrikalla” kautta.

Siinä nelikymppinen nainen kohtaa elämänsä miehen. Jumala saapuu Harley Davidsonin selässä. Hän on samalla miehekäs ja samalla pehmeä, samalla filosofi ja samalla rasvanahkaduunari. Hän on karkea ja hän on pehmeä. Mutta hän puhuu, puhuu ja puhuu ja puhuu lempeästi, pehmeästi, ajattelee ja antaa ohjeita. Hän on mies, jossa on elämän suola. Mutta minusta eikä meistä muistakaan ole miestä tähän. Harrikkaa ei ole, eikä puhetta huuliltani synny. Tunteet eivät jalostu sisälläni filosofiaksi.

Ja niin ymmärrän, että nelikymppinen nainen kumminkin etsii kaikesta ulkoisesta huolimatta vain uutta sisältöä elämälleen. Itse elämä on tullut köyhäksi. Ehkä se on valunut käsistä lastenhuoneen aikana, tai työn hulluina vuosina, itkujen ja murheitten alle. Nyt olisi vielä viimeinen aika olla tosi nainen ja samalla tosi ihminen, Nyt olisi ehkä vielä aika löytää itsensä ja löytää elämälle sisältö. Nyt olisi oltava aikaa tosi ystäville, aikaa heidän kanssaan puhumiselle, seurustelulle, yhdessä tekemiselle, menemiselle, toimimiselle. Sillä aikaa ei ole paljon - vain vajaat neljäkymmentä vuotta.

Ja sitä minä - suomalainen mies kadehdin. Lukemattomia ystäviä, pitkiä puheluita, juttuja, uusia vaatteita, elokuvailtoja, seminaareja. Puolisalaisia naurunpyrskähdyksiä, ymmärtävää hymyä, kevään muotivärejä, kesän uutta uimapukua, henkisiä pohdintoja, suuria löytöjä, musiikin saloja. Kaikkea sitä kadehdin minä suomalainen mies. Se sinulla on nelikymppinen nainen. Ja minulla vain ainaisen sama korjaamaton ovenpieli, huoltamaton auto, ajamaton ruoho, jakoavain ja unelma Harrikasta. Ehkä emme naisemme kanssa kohtaa koskaan.

Mutta onko sillä sittenkään niin väliä. Eikö ole hyvin, jos keskeneräisyyksistä huolimatta ihminen – mieskin - on jotensakin tyytyväinen elämäänsä. Tämäkin juhla on siksi, että täällä on ainakin yksi ystävä, joka on tyytyväinen elämäänsä.

Monesti kuulen kirkon piireissä ajatuksen, jossa on sanat ”Olen nainen, joksi minut loit!”

Ehkä sillä hurskaasti ajatellaan kirkossakin hyväksyttäväksi puhe naisesta, naiseudesta, seksuaalisuudesta. Mutta samalla siinä usein on ajatus: ”Jumala loi meidät tällaisiksi kilteiksi, keskimääräisiksi, puhtaiksi, uskonnollisiksi naisiksi, siksi saan olla nainen.” Kuva on pelottava.

Ehkä meidät on kuitenkin luotu vain aihioiksi. Miehen ja naisen aihioksi, sellaiseksi, jollaisena me tulemme ulos äidistämme. Se on vasta aihio, alaston mies, alaston nainen. Millainen meistä tulee, se on salaisuus. Äitinä ja isänä kasvatamme tätä pientä naista ja miestä. Mekin olemme vastuussa siitä, millainen nainen tai mies lapsestamme tulee. Kasvattajat, opettajat, nekin hiovat tästä aihiosta omien toiveittensa miestä ja naista.

Mutta vasta se on merkittävintä, kun sinä itse alat kysellä: ”Millainen nainen minä tahdon olla?” Mihin annan itselleni luvan? Miten uskallan olla nainen omalla nimelläni?

Mihin asetan kasvuni rajat? Miten murran toisten epäilyt, puheet, hymähtelyt? Miten murran vuosisataiset asenteet, hurskastelun, jumalisuuden muotoon pukeutuneen jumalattomuuden.

Miten olen minä, ainutkertainen, erikoinen, oma minä. Miten uskallan olla omanlaiseni nainen?

Ole rohkeasti, pelkäämättä se, mitä tahdot olla. On vain tämä elämä täällä. Tämä ruumis, tämä ihminen on tarkoitettu palamaan loppuun, komeasti, valaisten, puhetta herättäen, kateuttakin synnyttäen. Niin, että kerran kun kaikki on eletty, ystävät kohdattu, puhumiset puhuttu, tunteet koettu – silloin voi sanoa: ”olipa komea elämä!”. Kaikki tarpeellinen on nähty, rakastettu ja vihattu, iloittu ja itketty. Täytenä naisena, täyttä elämää eläen.