OIKEUDET JA VAPAUDET

Länsimaisen demokratian joustavuutta ja pitkämielisyyttä mitataan sillä, kuinka se suhtautuu vähemmistöihinsä. Jokaisen sivistyneen demokratian peruskiveen on kirjoitettu lupaus vähemmistön mielipiteen kunnioittamisesta ja heikomman oikeuksien puolustamisesta. Ajattelemme, että vähemmistön oikeudet on kirjattava aina erityisellä huolella kansakunnan perustuksiin.

Erityisen vahvasti suuren kansanosan joustavuutta ja ymmärtämystä koetellaan kun puhutaan mielipiteen ja aatteellisen tai ideologisen ajattelun oikeutuksista ja vapauksista. Yhteiskunnan vaurastuminen ja elämänolojen helpottuminen on antanut tilaa ihmisten mitä erilaisimmille oikeuksille. Meilläkin on saatu lukuisia oikeuksia, joiden ajatteleminenkin historian vaikeina aikoina olisi ollut sula mahdottomuus. On mielipiteen ilmaisun vapaus ja vapaus perustaa puolueita. On uskonnon ilmaisun vapaus ja vapaus olla uskomatta. On oikeudet osoittaa mieltä mitä erilaisimmista asioista. Oikeudet vangita ja oikeudet vapauttaa kettuja. On oikeus opiskella tai olla opiskelematta. On oikeus kouluruokaan ja oikeus vegaaniruokaan. On oikeus pukeutua kuten haluaa ja oikeus olla pukeutumatta .

Kun demokratia viedään äärimmäisyyksiinsä, oikeuksistani tulee helposti taakka toiselle ihmiselle. Toisen oikeudet kaventavat sinun oikeuksiasi ja alkavat nakertaa yhteistä hyvää. Aletaan yhä enemmän vain vaatia oikeuksia ja puhua niistä. Mutta yhä harvempi puhuu niistä velvollisuuksista, jotka aina seuraavat oikeuksia. Toisen oikeus onkin pian toisen velvollisuus. Kun toisella on oikeus vaatia erityistä kohtelua, ruokavaliota, pukeutumista, toisen on siihen tyydyttävä ja luovuttava omastaan. Kun toinen voi kieltäytyä opiskelusta tai työstä, toisen on tehtävä se hänenkin edestään. Kun toinen voi kieltäytyä isänmaan puolustamisesta, toisen on se tehtävä. Toisen on kärsittävä, että toinen saisi oikeutensa. Sellainen demokratia on äärimmäistä demokratiaa. Ajatellaan, että minä olen oikeassa, minulla on oikeus kaikkeen, muiden on siihen tyydyttävä.

Tämä on kuin kuva perheestä. Vanhemmat antavat lapsilleen erityisiä oikeuksia, koska lapset ovat lapsia. Lapsi saa osoittaa mieltä. Lapsi saa sotata ja sotkea paikkoja. Lapsi saa huutaa ja räyhätä. Lapsi saa vaatia hyvää ruokaa ja olla syömättä. Lapsen ei tarvitse siivota kotia, ei tiskata, ei kolata pihamaata. Lapsi saa olla tekemättä mitään. Lapsen oikeus on jopa kakkia housuunsa. Tällaisilta lapsilta näyttävät monet nuoret ja aikuisetkin vain oikeuksiensa perään huudellessaan. Mutta lapset eroavat heistä siinä, että äiti ja isä odottavat sitä päivää, jolloin velvollisuus kutsuu lasta – yksi kerrallaan. Eräänä päivänä lapsi istutetaan potalle, toisena päivänä annetaan lusikka kouraan, kolmantena pölynimuri, neljäntenä lumikola. Yksi kerrallaan elämän velvollisuudet kutsuvat lasta. Yksi kerrallaan noustaan elämän portailla kohti aikuisuutta. Ja kun se on saavutettu, lapsi minusta on hävinnyt. Samalla ymmärrän, että ollakseni aikuinen, minulla on velvollisuuksia ja tehtäviä, että yhteinen hyvä kodissani toteutuisi.

Sivistyneen demokratian erottaa äärimmäisestä demokratiasta kysymys: ”Mitä minä voisin tehdä toisen hyväksi?” Sivistynyt ihminen ajattelee aina myös – jopa ensimmäiseksi - toisen oikeuksia ja toisen hyvää, vasta sitten omaansa. Itsekäs ihminen taas ajattelee – suorastaan vaatii - vain omia oikeuksiaan, kysymättä koskaan toisen hyvää. Sellainen osoittaa sydämen sivistyksen puutetta, kovuutta ja itsekkyyttä. Mikäli haluamme säilyttää sivistyksellisen demokratiamme meidän on opittava kysymään yhä uudelleen: ”Mitä voisin tehdä yhteisen hyvän saavuttamiseksi? Mistä voisin luopua omassani, että yhteinen hyvä toteutuisi?”