LAPSUUDEN HAAVAT

Lehdessä oli kerran, nyt jo poismenneen psy­kiatri Martti Paloheimon 80-vuotishaastattelu. Paloheimo tunnetaan psykoterapian grand old manina Suomessa. Hän on siis kallonkutistajien Jeesus. Hän on kyllä muutakin. Kirjailija ja ennen kaikkea suuri ihminen, ajattelija. Kuin yksinäinen vastavirtaan kulkeva lohi.

Psykoterapia on hoitoa, jossa ihmistä yritetään saada vapautumaan ahdistuksistaan, peloistaan, masennuksestaan siten, että palataan menneisiin tapahtumiin, jossa vammat syntyivät.

Paloheimo sanoo kuitenkin, että oikeastaan "Psykoterapialla ei ole juuri muuta tehtävää, kuin lääkitä lapsuuden haavoja".

Eli lääkitä niitä pelkoja ja häpeää, jota on syntynyt lyömisestä, huudosta, vähättelystä, yksin jäämisestä.

Taitaisipa tässä meidänkin talossa olla töitä parille psykotera­peutille. Niin monen meidän lapsuudessa - niin sinun kuin minunkin - on a­peutumattomat haavat yksinjäämisestä, vähättelystä, kelpaamattomuudesta. Me emme kykene itse useinkaan näkemään haavojemme aiheutta­jaa, syytä, joka niiden takana on. Mutta oireet näkyvät. Niitä ei voi salata. Siksi usein tuo paha olo purkautuu ulos.

Paloheimo sanoo omasta lapsuutensa vammasta: "Olen isätön poika. Olin 7-vuotias, kun isä kuoli. En koskaan oppinut tuntemaan häntä. Isähahmo on minulta aina puuttunut. Se on tuonut elämääni pysyvän vamman."

Sinä tiedät sen sanomattakin, että tässä on kätkössä monen meidän kipeä paikka. Joku ei ole koskaan isäänsä nähnyt, toinen ei tapaa häntä enää. Joku häpeää isäänsä, toinen vihaa häntä.

Taikka muistot isästä ovat muulla tavalla niin kipeät.

Äidin sylin ja ainakin jonkinlaisen lämmön me useammat muistamme, mutta harvemmalla on muistoissaan isän lämpö, turvallisuus, läheisyys.

Ja osin siksi isä-suhde on niin kipeä. Meidät luotiin tällaisiksi elämään, että isän ikävä ja kaipuu elää sisimmässä. Että olisi joku, joka puolustaa, on vahva, jonka olkapää kestää. Olisi joku, joka pysyy pystyssä kovimmallakin myrs­kyllä, joka ei jätä yksin.

Siksi sitä isää on etsittävä toisesta ihmisestä, työstä, pullosta, tahi mistä tahansa, mihin voisi nojata. Siksi me kutsumme Jumalaakin isäksi, että olisi edes joku, jota voi lähestyä, joka antaa elämälleni arvon.

Ajattelen tätä isän nälkää myös omassa työssäni niin, että monen opettajan ja kasvattajan osa on olla tietäen tai tietämättään sellainen isän korvike, josta kadonnutta isää etsitään.

Eikä tämä korvikkeena olo nyt niin mahdoton elämäntehtävä ole. Joskus se on elämäntehtävistä suurimpia, merkityksellisimpiä.