SUVAITSEVA IHMINEN

Suvaitsevaisuudesta on puhuttu viime aikoina paljon. Silti toisen ihmisen, etenkin erilaisen suvaitseminen on vaikea asia, puhuttiinpa siitä vaikka sitten miten paljon tahansa.

Mieleeni tulee eräs läheinen ihminen, jonka hautajaiset jäivät erityisellä tavalla mieleeni. Saattojoukkoa oli paljon. Oli kokonainen kylä, oli sukulaisia, naapureita, ystäviä. Ihminen, jota muisteltiin, ei ollut käynyt päivääkään koulua, ei puhunut yhtään kokonaista lausetta, ei kirjoittanut sanaakaan. Hän eli koko elämänsä toisten hoivattavana. Kehitysvammaisen elämä oli lapsesta aikuisuuteen luokiteltu 3-vuotiaan tasolle. Silti häntä itkettiin ja kaivattiin. Omalle kyläyhteisölleen hän oli ollut yksi meistä, erilainen kylläkin, mutta ei ulkopuolinen.

Kyllä minä voin suvaita ihmistä, joka on minulle mieleen. Hyväksyn samoin ajattelevat, samanväriset, samanikäiset, kanssani samanlaiset. Mutta entä erinäköiset, erirotuiset, erilailla ajattelevat, erilailla pukeutuvat - erilaiset. Riittääkö ystävällisyyteni mummolle, vammaiselle, ilkeälle koulutoverille, pulpettinaapurille?

Maailma on tällainen, että muukalainen saa tulla tänne vain jos on erityisen köyhä, tai Nokialla töissä, tai hyvä koripalloilija. Vanhus saa olla keskuudessamme, jos on nopea, nuorekas ja yksin toimeentuleva. Vammainenkin saa olla, jos selviää ilman yhteiskunnan tai ainakin minun apuani.

Sinut hyväksytään jos olet ja elät kuin kaikki muutkin, jos et poikkea massasta.

Mutta miten minulle käy kun tulen vanhaksi tai vammaudun pyörätuoliin tai kotimaani hylkää minut ja lähden kauas pois etsimään elämää, puolustaako minua silloin kukaan? Miten käy minun, jos en voikaan elää ja ajatella kuin muut, vaan poikkean hyväksytyistä normeista, totutuista tavoista. Kun minulle käännetään selkä, osoitetaan ovea, sano­taan niitä valittuja sanoja.

Puolustaako minua silloin kukaan?

Saako täällä olla erilainen?

Saako ajatella toisin, uskoa toisin?

Entä jos tämä suvaitsevaisuus alkaisi itsestäni. Enhän voi rakastaa kaikkia, mutta jos voisin oppia sietämään muita, hyväksymään muut.

Jos opettelisin sietämään, hyväksymään koulutove­rini ajatuksia, pukeutumista, luonteenpiirteitä.

Jos asettuisin edes ajatuksella toisen asemaan.

Kurkistaisin hetken naapuripulpetin oppilaan murheita, opettajan kotihuolia, vanhuksen pelkoa, vammaisen yksinäisyyttä. Ymmärtäisinkö enemmän?   

Tajuaisinko sen, että me olemme kaikki erilaisia. Emme voi tulla samanlaisiksi.

Tämä meissä asuva erilaisuus, toisenlaisuus on juuri itse elämää, elämän rikkautta. Ne ovat rohkeita, mutta myös rikkaita, jotka uskaltavat olla erilaisia, jotka uskaltavat ajatella toisin, uskoa toisin. Ja ne ovat rikkaita, jotka sietävät, suvaitsevat erilaisuutta, toisenlaisuutta, muukalaisuutta, toista ihmistä.

Ja erityisen rikkaita ovat ne, jotka rakastavat, antavat osan elämästään toisen hyväksi - ja jopa koko elämänsä.