SIKSTUKSEN KAPPELI - MICHELANGELON KAUHEA TUOMIO

Kalenterissa on loppusyksystä tuomiosunnuntai. Se on se päivä vuodesta, jolloin vähintäänkin on varma siitä, että kun heitän veivin nurkkaan ja poistun tästä ruumiista, odottaa minua kadotus, ikuinen tuli, helvetin peräseinä, kaikki se mitä tällaiselle jumalattomalle kuuluukin.

Mutta olen ajatellut, että sitä ennen, vaikka en taiteesta mitään ymmärräkään, meinaan käydä katsomassa yhden Michelangelon maalauksen. Eli sitten kun minulla on aikaa ja rahaa, lähden jonkun lyylin kanssa Roomaan, otan taksin Vatikaaniin ja kävelemme sikstiiniläiskappeliin. Siellä on kuulemma Michelangelon yksi vaikuttavimpia töitä. Koko sikstiiniläiskappelin kattoa ja seinää peittää jumalattoman kokoinen fresko. Sen nimenä on viimeinen tuomio.

Kerrotaan, että kuolemansairas paavi Klemens VII kutsui jo lähes kuusikymppisen Michelangelon Roomaan vuona 1534. Taiteilijalle annettiin vain yksi tehtävä, maalata koko kappeli täyteen viimeistä tuomiota.

Ja niin Michelangelo aloitti. Valtavalla vimmalla hän kävi työhön. Ensin sai hahmonsa lihaksikas, apolloninen, vihainen Kristus, sitten tuomiopäivän pasuunoita soittavat maskuliiniset, vahvasti bodanneet enkelit.

Maalauksen ollessa vielä kesken paavi Klemens kuoli ja Michelangelon usko työhönsä alkoi horjua. Hän koki intohimoisen rakkaussuhteen huomattavasti itseään nuoremman markiisitar Vittorio Colonnan kanssa. He molemmat olivat syvästi uskonnollisia ihmisiä. Suhde merkitsi heille intohimon, rakkauden, mutta samalla myös syyllisyyden ja henkilökohtaisen kriisin kohtaamista. Michelangelo ei tiennyt, millainen hänen Kristuksensa lopulta oli. Pian rakastettu kuitenkin sairastui ja kuoli. Taiteilija jäi yksin maalauksensa ääreen ikävän ja tuskan riivaamana. Koko katolinen kirkkokin tuntui kaatuvan. Reformaatio voitti alaa, harhaoppeja vastaan taisteltiin miekalla ja verellä. Rooma oli tuhottu. Monet odottivat tuomiopäivän tuloa.

Sitten taiteilija nousee taas telineille, maalaa ihmisjoukot alastomina kuin tulvan jäljiltä. Kristuksen sormi viittoo joukot helvetin tuleen. Alastomien, runneltujen, lyötyjen ihmisten ruumiit vääntelevät tuskassa. Tuomio on hirmuinen, käsittämätön.

Sitten taiteilija maalaa Marian, Herran äidin. Hänkin on kauhuissaan. Herran äiti ei ymmärrä miten kauhistavaa helvettiä hänen poikansa luo. Ja taas taiteilija maalaa. Nyt siveltimestä paljastuu taiteilijan oma kuva. Sen hän sijoittaa pyhän Bartolomeuksen, elävältä nyljetyn Jeesuksen apostolin nahkaan.

Taiteilija laskeutuu telineiltä, katselee työtään. Seisoo kappelissa uurteisin kasvoin, ehkä itkee rakastettunsa, ehkä ystävänä Klemensin kohtaloa. Sitten työ peitetään. Kuusi vuotta kestänyt työ on valmis. Kohta se paljastetaan kaikkien nähdä. Ja ne, jotka sen näkevät, kauhistuvat. Miten kukaan voi pelastua? Hukkuvatko kaikki? Onko jäljellä vain helvetti, kadotus?

Niin – onko vain kipua, tuskaa, eroa ja kyyneleitä. Onko vain rakastuneitten häpeää, syyllisyyttä, käsittämättömiä kohtaloita.

Ne, jotka sikstiiniläiskappelista tulevat, sanovat että pelastua voi vain armosta, muuten on vain yhtä helvettiä.

Ehkäpä rakkauskin, ilo, elämän onnellinen päivä,  sekin on vain armosta. Mutta ehkä hyvä niin. Saan se ansiotta, ilman hyvyyttäni, ilman tekojani. Armo on sitä, että saan jotain lahjaksi, ilmaiseksi, vain antajan hyvyydestä. Armo tekee kauniiksi, onnelliseksi, iloiseksi. Se ottaa pois syyllisyyden, häpeän, käsittämättömyyden, eron ja itkun.

Siksi tahtoisin nähdä sikstiiniläiskappelin freskon.