Yo-puhe 29.5.2004
Kontiolahden lukio

Hyvät tänään lakitettavat ylioppilaat!

Arvoisat vanhemmat, kutsuvieraat, läheiset ja ystävät!”

Kuukausi sitten vietimme lukiomme 30-vuotisjuhlia. Juhlissa luotiin katse taaksepäin. Tavattiin vanhoja opettajia ja luokkatovereita. Niin myöskin minun lukioaikainen luokkani järjesti neljännesvuosisata sitten saadun ylioppilaslakin kunniaksi luokkakokouksen.

Oli mielenkiintoista opettajan silmin kuunnella, mihin luokkatoverini ovat valkolakillaan ja koulutuksellaan päätyneet ja miten he näkevät ammattinsa ja koulutuksensa arvon tänään.

Joku jatkoi opiskelua tohtorin tutkintoon saakka. Joku teki vaativaa työtä ulkomailla menestyvässä yrityksessä, jotkut lukivat lääkäreiksi, muutama opettajaksi. Joku antoi koko elämänsä kansainväliselle valuuttakaupalle. Monen meidän akateemisen ammatin hankkineen elämä tuntui kiireiseltä, stressaantuneelta. Vieläkin on kouluttauduttava, pyrittävä eteenpäin, täydennettävä opintoja vuosi vuoden jälkeen.

Ajattelin monta kertaa tuon tapaamisemme päätyttyä, että koko joukon elämäänsä tyytyväisimmät ihmiset olivat he, jotka olivatkin päätyneet perinteisiin käsityö- tai palveluammatteihin. He hankkivat lukion päätyttyä ammattikoulutuksen. Menivät töihin ravintolaan, tehtaaseen, sairaalaan. Heistä tuli kokkeja, puuseppiä, sairaanhoitajia, kätilöitä. Ajattelin, että he ovat onnellisia siksi, että he näkevät joka päivä kättensä jäljen. 

Samaa viestii Suomen Kuvalehden keväällä tekemä tutkimus, jossa ammattien arvostuksen listalla nousussa ovat sellaiset ammatit kuin palomies, sairaanhoitaja, kätilö, nuohooja.

Ehkäpä tutkimus viestii juuri perinteisten ammattien arvostuksen nousua. Kätten taitajat, ammattinsa hallitsevat, työtään arvostavat ammattilaiset ovat tulevaisuudessa kysyttyjä ja arvostettuja työntekijöitä. Ihminen, joka saa nähdä kättensä jäljen ja tuntea tehneensä jotakin työtä väsymykseen saakka, tuntee työstään tyytyväisyyttä, onnea. Tämän tiedän itsekin ja niin varmasti tekin vanhemmat polven ihmiset. Onko sen suurempaa tunnetta kun keväällä katselet muokattua ja kylvettyä peltoa, tai asut talossa, jonka olet itse rakentanut, tai soudat veneellä, jonka omin käsin teit. Tällaisesta maailmasta me olemme kuitenkin jo irronneet. Harva meidän lapsistamme saa enää kokea näitä samoja tunteita ja kokemuksia.

Sen tähden sanoisinkin teille nuorille ylioppilaille yhden viestin. Hanki sellainen työ tai elämäsi aikana sellaisia taitoja, jossa saat nähdä kättesi jäljen. Meidän on uudella tavalla opittava arvostamaan kätten taitajia, perinteisiä ammatteja, ammattimiehiä ja -naisia, joiden kätten kautta rakennetaan talot, tiet, koulut. Jotka korjaavat automme, jääkaappimme, televisiomme. On arvostettava niitä, jotka hoitavat lapsemme, vanhuksemme, tai meidät kun sairastumme ja tulemme vanhoiksi.

Lukiokoulutuksen ja ylioppilastutkinnon ei tarvitse koskaan merkitä sitä, että tie yliopistoon ja akateemiseen ammattiin olisi ainoa koulutusura. Tarvitset kyllä elämässäsi lukion antamaa yleissivistystä, kielitaitoa, modernin teknologian tuntemusta. Silti voit valita ammattikoulutuksen, valita taitajan ja hyvän työntekijän uran. Tällainen työ on ratkaisevan tärkeää sille, että yhteiskuntamme toimii tulevaisuudessakin.

Vuosikymmenien myötä olemme harhautuneet ajattelemaan, että vain yliopistollista koulutusta tai akateemista ammattia arvostetaan. Tai että yksin tieto, viisaus, tiedollinen älykkyys olisivat tulevaisuutemme ratkaisu. Mutta ehkä niin ei olekaan. Olemme nähneet, että minkäänlainen viisaus, asiantuntijuus, filosofointi ei takaa rauhaa, pyyteettömyyttä, demokratiaa, hyvää tulevaisuutta.

Ymmärrämme sen, että tosi viisaus on vielä jotakin enemmän, kuin nämä valkolakit tai parhaimmatkin saavutuksemme tiedon tiellä. Tieto yksin ei ole viisautta. Tieto voi olla myös julmuutta, manipulointia, väärinkäyttöä. Viisauteen sen sijaan tarvitaan elämänkokemusta, kykyä elää toisten ihmisten kanssa. Viisaus on myös taitoa ja kykyä arvioida tiedon totuudellisuutta, asettaa se oikeaan kehykseensä.

Elämän viisautta ja ihmisyyttä ei opita yksin kirjoista tai koulun pulpetissa. Viisauteen tarvitaan elämänkokemusta, nuoren ihmisen kasvua, erehdyksiä, epäonnistumisia ja onnistumisia, kaikkia elämän iloja ja suruja. Suurta viisautta ovat myös ne elämisen taidot, joilla rakennamme ja säilytämme elämää täällä. Tarvitset vielä monta kertaa elämässäsi niin ihmissuhdetaitoja kuin käsillä tekemistäkin, rakentamista, korjaamista, parantamista, hoitamista ja hoivaamista. Kättemme kautta rakentuvat kotimme, kasvavat lapsemme. Käsillämme rakastamme, hoivaamme, suojelemme. Älä koskaan väheksy tai aliarvioi mitään työtä tai elämäntehtävää, jossa toista palvellaan, hoidetaan tai autetaan tai rakennetaan, korjataan, tehdään puhtaaksi. Meidänkään opintomme tai valkolakkimme eivät olisi olleet mahdollisia ilman vanhempiemme työtä, koulun keittäjien, siivoojien, talonmiesten tai bussinkuljettajien panosta.

Siksi emme saisi koulumaailmassakaan harhautua tavoittelemaan vain opintomenestyksiä tai yksin tiedollista lahjakkuutta. Myös monet muut ihmisen taidot ja kyvyt on nähtävä arvokkaina. Kilpailun sijaan olisi opittava tukemaan toista, huomioimaan muut, näkemään arvokkaana kaikki se työ, mitä tehdään toisten ihmisten ja isänmaan parhaaksi. Sellainen koulu ja yhteisö ei vain opeta, vaan myös kasvattaa viisauteen, totuuteen ja toisen ihmisen kunnioittamiseen.

Sinä nuori ylioppilas olet nyt oman itsenäisen elämäsi kynnyksellä. Repussasi on mukana monenlaisia tietoja, taitoja, neuvoja ja opastuksia. Nyt on aika sinun näistä eväistä, näistä kotiseutusi ja isänmaasi antamista rakennustarpeista rakentaa omaa elämäsi.

Muista mistä olet kotoisin, missä sinun juuresi ovat. Niin olet toimiva myös kotisi ja koko kotiseutusi ja isänmaasi parhaaksi.

Kaikkea hyvää ja varjelusta elämällesi!

ilpo saarelainen