Norjalais-ruotsalainen kirjailija Karl Ove Knausgård kuvaa järkälemäisen Taisteluni-kirjasarjan neljännessä kirjassa sitä, kuinka hän nuorena ylioppilaana matkustaa vuodeksi pieneen Bergeniläiskouluun sijaisopettajaksi. Knausgård kohtaa teidän yläkoululaisten ikäiset norjalaiskoulun oppilaat edessään. Vain muutamaa vuotta oppilaita vanhempana hän kuitenkin tuntee valtavan vastuutaakan harteillaan. Knausgård tajuaa, että Hänen työllään on merkitys oppilaiden tulevaisuudelle. Eihän hän vain tee tai sano mitään sellaista, mikä tuhoisi nuoren oppilaan tulevan elämän. Hän on opettajana vastuussa siitä, että nuori saa opetusta, kasvatusta, tukea elämälleen. Opettajan, kasvattajan, vanhemman vastuulla on se, miten lapset ja nuoret löytävät paikkansa yhteiskunnassa ja elämässä. Meidän tehtävämme on tehdä teille tietä, avata teille ovia huomiseen. Tukea teitä, olla teille ovi elämään.

Kun katselet tämän päivän yhteiskuntaa. Miltä se näyttää? Ajattelemmeko me aikuiset aina ensin teidän, lasten ja nuorten hyvää? Säästämmekö me teille parhaan osan? Ajattelemmeko me teidän hyväänne, teidän tulevaisuuttamme? Miltä meidän päätöksemme teistä näyttävät?

Miltä sinusta näyttää se, että lapsirikas kuntamme päättää säästää teidän koululaisten jouluateriat tai ammattiyhdistyksemme päättää ettei koululaisten kesätyöpaikkoja tulevana kesänä kunnassa saa avata nuorille? Mitä nämä päätökset kertovat meistä aikuisista. Siitäkö, miten ajattelemme teidän parastanne? Onko meistä tämän päivän aikuisista kasvanut itsekkäitä, omaan napaamme, omiin etuihimme tuijottavia katkeria aikuisia, joille lasten ja nuorten hyvä viimekädessä on toissijaista?
Ehkä meidän täällä kotikunnassamme olisi ajateltava toisin. Oma kotiseutumme, oma kuntamme on meille tärkeä. Arvostamme tätä itsenäisyyttä, omaa päätäntävaltaamme.

Eikö meillä ole moni asia hyvin. Pohjois-Karjalan paras koulukeskus, laadullinen opetus, tietotekniikkaa, pysyvät opettajavirat. Emmeköhän me opettajina, kasvattajina ja kunna työntekijöinä kestä näkin säästöratkaisut.

Eikö opettajankin ja kasvattajan työssä ole kyse myös kutsumuksesta. Työstä lapsen, nousevan sukupolven parhaaksi. Joka tälle tielle lähtee, haluaa tehdä lapsille ja nuorille hyvää. Tehdä työtä teidän, nousevan polven, kotiseudunja isänmaan eteen. Se tarkoittaa myös sitä, että joskus on tingittävä omasta hyvästä, omista eduista, omasta suupalasta lapsen ja nuoren tähden. On tuotava juhlapöydästä saadut herkut lapselle, annettava ne hänen käteensä, hänen tulevan elämänsä hyväksi.

Mitä tehtiin 75 v sitten kun isänmaamme koko olemassaolo oli uhattuna. Nuoret miehet, isät lähtivät sotaan, taisteluun ylivoimaista maahanhyökkääjää vastaan. Äidit tekivät kotona kaikkensa lastensa ja kotinsa eteen.

Tuossa kirkon viereisellä sankarihautausmaalla on karu muisto siitä, mikä on tämän isänmamme arvo. Eräässä sankariristissä on  lukee nimi Yrjö Räsänen, kaatunut Ruskealassa 30.7.1941. 44 vuotiaana kaatunut Yrjö Räsänen, tuon viereisen kirkonkylän kansakoulun opettaja lähti myös kutsun tultua rintamalle. Hän oli ollut jo pitkään tämän paikallisen suojeluskunnan johtavia miehiä, vienyt oppilaitaan urheilukentälle, hiihtokisoihin, istuttanut heidän mieliinsä isänmaallisuuden siemenen. Ja kun kun isänmaa on taas uhattuna, hän hyvästelee perheensä, vaimonsa ja nuoret teidän ikäiset tyttärensä. Ei hänen ehkä olisi tarvinnut enää rintamajoukkoihin lähteä. Ikänsä ja tehtävänsä puolesta hän olisi voinut anoa pääsyä kotirintamalla.

Mutta Yrjö Räsänen lähti omien entisten oppilaittensa rinnalle. Hän ei halunnut jättää poikiaan, entisiä oppilaitaan yksin sotaan. Hän ei hylännyt poikia, joita hän oli opettanut ja kasvattanut. Ehkä hän ajatteli, että omalla paikallaan hän säästää yhden nuoren oppilaan hengen tulevaisuudelle. Kuukausi sodan alusta Yrjö Räsänen kaatuu Ruskealassa. Ehkä hänen paikallaan olisi voinut olla joku hänen entisistä oppilaistaan. Joku nuorukainen, elämä edessään. Ehkä hänen elämänsä säästyi opettajan uhrauksen tähden.

En minä tarkoita sitä, että ihannoisimme sotaa tai sen uhreja. Ei siinä ole kaatunutta sureville mitään ylevää. Mutta tarkoitan sitä, että tänään ajattelisimme Yrjö Räsäsen ja monen muun isänmaamme edestä uhrin antaneen muistoa. He halusivat meille hyvää. Että meillä olisi edelleen tämä hyvä maa elää. Että meillä olisi vapautemme, oma elämän muotomme, kotimme, tämä hyvä yhteiskuntamme, kulttuurimme, vapautemme päättää omista asioistamme. Että nuorilla olisi hyvä isänmaa elää, luottaa tulevaisuuteen, opiskella, tehdä työtä. Sen nämä menneet polvet ovat meille halunneet jättää. Arvostakaamme sitä. Jakakaa omasta hyvästä toiselle

Sinä tänään lakitettava ylioppilas ja monet teistä lukion ja yläkoulun oppilaista varmasti tiedätte, että opintojenne ja saavutustenne eteen on tarvittu niin vanhempien kuin opettajienkin työtä ja tukea. Valkolakki tai päättötodistus ei ole syntynyt yksin sinun työstäsi. Sinua on tuettu, kasvatettu, opetettu. Kasvattajan, vanhemman, opettajan työ kysyy aina myös uhrautumista lapsen ja nuoren eteen, omasta hyvästä tinkimistä, hyvän tekemistä lapsen ja nuoren elämälle. Kutsumus on uhrautumista, asettumista toisen asemaan, toisen auttamista, hyvän tekemistä ilman palkkaa, palkintoa tai kunniamerkkiä. Sitä vanhemmuus, opettajuus, kasvattajan osa on aina ollut. Ja on yhä. Tee sinä samalla tavalla toiselle, koulukaverillesi, ystävillesi, vanhemmillesi. Tue heitä, tee heille hyvää. Anna omastasi toiselle. Niin hyvä seuraa askeleissasi. Toiselle tehty hyvä palaa aina takaisin!