14.4. Torstai
Aamulla pidän sorvin ääressä
pari oppituntia. Vielä paperit pinoon ja tietokoneen johto solmuun. Sitten
Hiacen nokka kohti pohjoista. Enpä tiedä sanoa, onko puoletkaan tarpeellisista
tavaroista mukana. Sen näkee sitten Jaurun takana. Reissuun valmistautuminen on
taas jäänyt aivan käsille. Olen heittänyt edellisiltana Hiacen konttiin ahkion
ja erinäisen määrän muuta roinaa. Ruokatarvikkeet täytynee hankkia matkan
varrelta.
Heti kun Hiace alkaa niellä
tietä, alkaa taas sama empiminen. Onko tässä mitään mieltä? Onko tähän edes
oikeutta? Kollegat jäävät sorvin ääreen niska limassa äheltämään, oppilaitten
kanssa tuhertamaan ja yksi lähtee huuhailemaan kesken kiireitten. Tuleekohan
tästä muutoinkaan mitään? Eikö olisi ollut parempi jäädä kotiin? Välillä on
ollut pientä epätoivoakin koko reissun suhteen. Tuleeko tämä elämä enää
miksikään tästä..
Kontiomäessä kuitenkin syön,
vaikkei tämän päivän leipää ole tienattukaan. Kuusamossa teen iskun Citymarketin
ruokapuolelle ja koetan latjata kärryyn kaikkea, mitä kairassa luulee
tarvitsevansa. Urheiluosastolta poimin kyytiin Karhun eräsukset, 250 cm ja 160
ecua. Parempi ostaa nyt talteen. Ei tiedä, että kun palaan ja Persut ovat Jutan
kanssa vallankahvassa, onko euroilla enää käyttöä. Joudutaan kaivamaan vanhat
markat ja oravannahat naftaliinista. Onpa sitten suksilla hintaa.
Sallassa olen 9n tienoossa.
Alkaa hämärtää. Ei ole tässä kylässä enää Äteritsiputeritsipuolilautatsiburgeria,
joten antaa nälän kurnia. Soittelen Kemihaaran Jussille ja kyselen lavitsaa
yöksi. Semmoinen seimi kuulema kulkijalle löytyy. Joskus olen nukkunut
parkkipaikalla auton peräkontissa. Nyt on varmaan jo vanhuus hiipinyt puseroon
kun tekee mieli yöksi sisätiloihin. Vaikka ulkoruokintaanhan meikäläinen kyllä
kuuluisi.
Savukoskellakaan ei näy muuta
elämää kuin katuvalot. Lapin Kansasta olen lukenut, että Savukosken lukioon ei
ollut yhtään hakijaa. Nuoriso haluaa ammattipintoihin Sodankylään tai parempiin
lukioihin Rovaniemeen taikka merimaihin Ouluun saakka. Sama kuvio näkyy paitsi
täällä Itä-Lapissa, niin myös Itä-Suomessa ja Kainuussa. Kukapa se nyt lukioon
tahtoisi jos ammattiopinnoista saat trendikkään ammatin parissa-kolmessa
vuodessa. Asunto ja Corolla karvanopilla on tienattu jo siinä vaiheessa, kun
lukioon höynähtänyt liehuletti vielä väsää solukämpän nurkassa graduaan. Vaan
mistäpä saadaan tulevassa maailmanajassa Stolbovan rajan itäpuolelle lääkärit,
opettajat, psykologit ja kunnan matapalkkavirkamiehet? Varmaankin innolla
Espoon taikka Helsingin citynuori suunnittelee menevänsä lekuriksi tai ruotsin
maikaksi Savukoskelle saati Suomussalmelle. Kaikki nuoriso vaan samaan junaan
täältä ja viekää ne vaikka Kreikkaan tai Sardiniaan saakka. Kuka se nyt tänne
pakkaseen tahtoo jäädä, kun ei pääse joka kannonnokasta edes facebookiin.
Korvatunturin tie on paremmassa
kunnossa kuin miesmuistiin. Niinpä olen perillä jo puolen yön tienoossa. Sitten
hieman pöperöä naaman ja unten maille. Ikkunan alla solisee Kemihaara. Jääkansi
siellä täällä koettaa pitää puoliaan. Huomisaamuna pitäisi sitten alkaa
muuliksi.
15.3. Torstai. Kemihaara - Peskihaara - Härkävaara
Käyn aamupalalla Jussin
Helenalla. Tarinoidaan muutama sananen. Kairaan menee kuulemma kulkijaa kuin
liikekannallepanossa. Sitten alkaa ahkion latjaaminen. Ruokaa on kokonaiselle
pataljoonalle hevosia myöten. Puolet joutaa jättää pois. Vaikka ei niitäkään
tule syötyä, mitä latjaan kyytiin. Vaan eihän sitä tiedä, että jos keli loppuu
ja joutuu jäämään kairaan juhannukseen saakka. Lopulta alkaa ahkio näyttämään
kuin tiineeltä lampaalta. Sitten valjastan muulin valjaisiin ja matkaan. Yöllä
on ollut muutama pakkasaste. Keli on hyvä. Lunta on tänä keväänä
normaalitalveen nähden vähänlaisesti. Siellä täällä alkaa jängällä paljastua
sammalmättäitä ja vesilampareita.
Vähitellen ahkion kulku alkaa
tasaantua. Hiihdosta ja reen vetämisestä tulee tasaista konemaista menoa. Itse
hiihtämistä saati ahkion repimistä ei tässä tasaisella hangella ajattele.
Mennään vain eteenpäin. Ympäröivästä tienoosta tekee pieniä havaintoja. Lumen
määrästä, paljastuvista suosilmäkkeistä, riekosta, joka käkättää
metsänlaidassa. Päässä alkaa kuitenkin isoratas pyöriä. Mieli juoksuttaa
verkkokalvolle ja muistiin menneen talven tapahtumat. Ajatus kelaa koetut
katkeransuolaiset muistot. Sieltä vyöryvät esiin
menneet vuodet, päättyneet ystävyydet. Toivottomalta tuntuvat päivät, epätoivon tunteet,
kaiken koetun kitkeryys. Ne kiertävät mielessä uudelleen ja
uudelleen, kilometri kilometriltä. Onko tämä sitä terapiaa, jolla asioista
pääsee yli? Vai pitäisikö vetää itsensä suoraan Jaurun virtaan. Loppuisi tämä
vatvominen ja menneitten katkera muistelu? Nyt ymmärrän tämän matkan agendan.
Tässä se on. Menneen katselua, muistelua, epätoivon ja katkeroitumisen kanssa
taistelua. Viikon päästä sitten selviää, onko tätä tragediaa päätetty jatkaa.
Milloinkahan ne keksii Metsähallituksessa periä maksua näistä
terapiakäynneistä?
Keskiharjun tienoossa tapaan
kolme miestä ahkioitten kanssa. Matka kohti Kiilopäätä on tyssännyt Tahvolla
siderikkoon. Karhun ultrakevyt metsäsuksi hylkii siteitä. Nykysukseen ei tahdo
saada ruuvia kiinni. Suksessa kun ei juuri muuta olen kuin pohjamuovi ja ilmaa
- niin kuin hinnassakin. Olisi pitänyt kavereitten lueskella Eräkulkurin ohjeet!
Niin pieneen asiaan saattaa tämmöinen koko vuoden suunniteltu reissu kaatua.
Yksi ruuvi tai siteen irtoaminen lopettaa koko matkan. Eikö löydy semmoista
insinööriä Suomesta, joka suunnittelisi sukseen siteelle paikan. Ohkainen levy
kuoren alle siteen kohdalle. Ehkäpä suksen suunnittelija ei ole ajatellutkaan
asiaa. Että siihen nyt joku vielä siteen laittaisi. Sukseen kiinni!
Saavutan Peskihaaran jo puolen
päivän tienoossa. Kämpällä ei näy elämää. Laitan pöperöä tulille. Ruoan päälle
otan parin tunnin ettonet. Kroppa käy vielä kierroksilla. Pitäisi osata kertoa
muulille, että nyt on syytä rauhoittua. Kukaan ei uhkaa sinua, eikä aja takaa.
Ainoa, mikä ajaa takaa, on menneitten asioitten muisto. Sillä onkin T-72:n
voima. Miestä ajetaan päältä telaketjulla mennen tullen. Milloinkahan ne keksii
ihmisen päähän semmoisen usb-väylän, että saisi osan muistista poistettua. Sitä
voisi säilyttää sitten kirjoituspöydän laatikossa. Ja kun oikein haluaa
kieriskellä itsesäälissä, niin sitten ottaisi taas muistot käyttöön.
Viiden tienoossa nousen taas
suksille ja asetun valjaisiin. Koetan päästä vielä ennen hämärää Härkävaaraan.
Pääsen pienestä lumikannaksesta yli Liittohaaran. Vanha ahkion jälki kantaa
hyvin. Vaaran laitamalla on jo kevään tuntua. Riekonkiepit ovat paljastuneet.
Porojen patarointipaikat ovat mustalla. Jängillä lilluu jo siellä täällä
hetteet sulana. Kohta täällä kohisee kevät. Kesä tulee kairaan. Vihreys valtaa
tummuneen hangen tienoot. Tätä kevään tuloa se Itäkairan Prinsessa aina ylistää
eikä turhaan. Onhan se kuin luomisen aamu!
Vajaan parin tunnit työrupeaman
jälkeen saavutan Härkävaaran. Kämpällä on sinne juuri saapunut neljän hengen
porukka. Kaksi nuorta naista ja meikäläisen ikiä olevat miehet. Asetun taloksi.
Lämmittelemme saunaa. Seuraan vaellusporukan työskentelyä. Nuorilla
naisvaeltajilla näyttää olevan taloudenpitokin kohdallaan. Tavarat ovat
ahkiossa järjestyksessä läpinäkyvissä muovilaatikoissa. Joka homma etenee
heillä kuin luomisen työ ilman turhaa tupakointia. Mielessäni kiittelen
tyttöjen isäpappaa, joka on tuonut tyttäret tunturiin. Eikä suinkaan
ensimmäistä kertaa. Näin syntyvät uudet vaeltajapolvet. Nämäkin neidot omaavat
sellaiset eräkulkijan taidot, ettei monesta meistä eräsissistäkään samaan
olisi. Vaikka kuinka olisi hopeista siipeä, vihreää barettia ja isot munat
jalkojen välissä.
Käyn miesten kanssa saunassa.
Tarinoidaan vaelluspaikoista, vanhoista kulkijoista ja kirjoista. Iltapuhde
menee siinä rattoisaan. Illan päälle juodaan vielä kahvit. Ennen nukkumaan
menoa käyn haistelemassa huomista keliä. Näyttäisi pakastuvan. Suolta kuuluu teerten
kukerrus. Soidinmenot ovat alkamassa. Onkohan kysytty äidiltä lupaa kun on
lähdetty riiuulle? Vai ilman lupaako sinne mennään naapurisuon kukkopoikia kiusaamaan?
Miksei ihmisellä ole samaa kuviota. Kunnon turnajaiset vaan pystyyn. Ja paras
uros saisi kaikki neidot omakseen. Vaan saattaahan se jo niin ollakin. Sitä ei
vain itse ole tajunnut, kun on keskittynyt enemmän tämmöiseen yksinään
kuljeskeluun. Eikä näitä geenejä ole sinänsä järkeä jakaakaan. Lähes täysikuu
helottaa kirkkaalla yötaivaalla. Kuu heijastaa hopeisena Peskihaaran
vedenpinnassa. Pohjoisessa kuitenkin ruskottaa. Illan rusko - aamun paska. Ei
hyvää lupaa!
Yöllä herään muutaman kerran
kääntämään kylkeä. Lavitsa ei ole pehmeään kotipatjaan tottuneelle ruumiille
mieleen. Kerran käy kämppämyyräkin pyörähtämässä pääpuolessa. Ei tämä Wiljami
ole. Hänet on kuulemma päästetty jo autuaimmille ruokapusseille Eskon toimesta.
Ehkä se Wiljamin Tilda-rouva etsiskelee syötävää taikka makuupaikkaa. En
hyväksy kuitenkaan vierasta samaan makuupussiin. Tällä ikää nukkuu mieluummin
yksikseen, vaikka lie millainen nymfi pyrkimässä samoille sijoille.
16.4. Lauantai. Härkävaara - Nummerusaapa - Tahvon tupa
Keli on yöllä muuttunut suojan
puolelle. Vilkaisen aamulla ikkunasta ulos. Räystäät tippuvat. Sinne meni se
pakkanen ja lentokeli. Ei tullut taaskaan Uittipiekan keliä. Siihen
tarvittaisiin joku tosimies. Tämmöisellä marjanpoimijalla ei ole sinne asiaa.
Lentokeliä taitaakin olla vain Kemppisen kirjoissa. Meillä muilla nuoskaa ja
muniin saakka upottavaa sohjoa. Ja olihan ne 70-luvun hanget toista maata.
Mekin ajelimme veljen kanssa traktorilla pitkin hankia 70-luvun alussa. Kouluun
sai sujutella metsiä pitkin suksella tai jalan. Nyt ei ole hankia kuin
kirjoissa tai jonakin harvana aikaisena aamuna. Mihin se tämä maailma menee?
Hangetkin loppuvat. Täytyy moni laulu kirjoitta uusiksi. Nykylapsi ei edes
tiedä, mitä se hankiainen on. Vaan tekeekö sen tietäminen ketään autuaaksi.
Hangella hiihtäminen kylläkin. Aamupalan jälkeen laitamme kamppeet kasaan.
Sitten hyvien hankien toivotukset ja muuli luomisen työhön.
Pohdin mielessäni suuntaavani
Nummerusaavan kautta Tahvolle. Vanha kelkanjälki viekin kohti Nummerussaapaa.
Joenvarresta on melkoisen hankala löytää enää ylityspaikkaa. Lopulta pieni
kannas löytyy, josta pääsen yli. Aurinko helottaa pilvettömällä taivaalla.
Tuuli pyyhki aapaa. Hanki kantaa kelkan jäljessä. Voiko tämä enää hienompaa
olla!
Nummerusaavan poroaidalla
muistuu mieleen, miten pojan kanssa neljä vuotta sitten tuppuroitiin kohti
Tahvoa. Hangella aidan takana keittelin hernekeittoa. Pojalla oli puhti poissa.
Pientä sielua vitutti olan takaa. Minua säälitti nuoren miehen kärsimys. Ukko
toi nuoren miehen kairaan kuolemaan. Mutta ehkäpä koettelemus on kääntynyt
kadetin mielessä voitoksi. Constantem decorat honor!
Aidan jälkeen seuraan yhä
enemmän kohti länttä vievää kelkan jälkeä. Nummeruusaavan jälkeiseltä laelta
olisi vain parin-kolmen kilometrin lasku Jaurulle. Mutta hanki ei kanna. On
pakko tehdä ketunlenkkiä kelkanjäljen mukaan. Ura kestää kuitenkin juuri ja
juuri. Siellä täällä sompa uppoaa ja suksi hukkuu soseeseen. Matka kuitenkin
jatkuu. Tulen jo lähelle Äimivuotsonmaahan vievää poroaitaa Auhtiselässä. Lopulta
kelkan jälki kääntyy kohti Jaurua. Tulen parin kilometrin päähän alas Tahvosta.
Loppumatka on jo tuppurointia. Hanki pettää. Kassit kastuvat. Ahkio vaipuu
soseeseen. Ylärinteessä se tökkää muutaman kerran juurakkoon. Parissa
alarinteessä on pakko kahlata siksakia. Ahkion aisat vonkuvat mutkalla. Välillä
tuntuu, että tällä ahkiolla on oma tahto. Se on päättänyt hirttää vetojuhtansa.
Ymmärrän häntä. Mikä halavatun järki on vetää moista pulkkaa pitkin poikin
tämmöistä korpea. Vaan tätähän tänne tulin tekemään. Nyt saa ruumis ja sielun
piruparka maksaa talven iloista. Ja vaikka tämä olisi miten raakaa ja veristä
touhua, niin ainahan tämä normityöpäivän voittaa. Sinne sorvin ääreen ei ole
ikävä. Eikä liene kollegoillakaan minua.
Energia alkaa olla lopuillaan.
Olen puoli päivää horjunut samoilla jaloilla. En pane yhtään vastaan kun
saavutan Jaurun sillan ja Tahvon poroaidan. Viimeinen kilometri alkaa olla jo
pakkopullaa. Matkalla tulee vastaan kelkoilla pari yhtiön miestä. Vaihtavat
muutaman sanat ja kaasuttavat tiehensä.
Tahvolla tekee lähtöä neljän
hengen senioriseurue. Säälien he vilkuilevat rekeäni ja miehenkuvaa, joka
höyryää kuin kyntöhevonen. Tupa on ikäsusien jäljeltä lämmin. Pilkkeitä on
tehty pataljoonaa varten.
Laitan saunan tulille. Kokkailen
puhelinkopissa pöperöä. Sitten saunaan. Löyly tekee eetvarttia syntiselle
sielulle. Istun löylyn jälkeen saunan portailla. Tässä on tullut odotettua
kesää ja syksyä ennenkin. Miten nopeaan nämä vuodet menevätkään. Ne suorastaan
karkaavat pois. Sinne menivät menneet vaellukset. Sinne katosi nuoruus. Sama
musta aukko on niellyt vaellustoverit ja muistot menneistä reissuista.
Pitäisköhän tähän jäädä istumaan ja viimeistä tuomiota odottamaan. Tuolta se
maailmanloppu selän takaa idästä joku aamu humahtaa. Vain Trangian kattilat
löytyy tuhkasta, kun maailma palaa.
Saunan jälkeen otan pientä
iltapalaa. Laitan kamiinaan pari kalikkaa yöpakkasia varten. Sitten kallistun
Tahvon ritsille. Uni tulee ilman suurempia houkutteluja.
17.4. Sunnuntai. Tahvon tupa - Vongoivan pahta - Vongoivan kammi - Tahvon tupa
Aamulla on pari astetta
pakkasta. Yöllä on satanut pari-kolme senttiä uutta lunta. Päätän lähteä
käymään Vongoivan kammilla. Aamupalan jälkeen nousen suksille ja nousen kohti
Vongoivan pahtaa. Aurinko kimmeltää hangella. Ohitan Tahvon takaisen
halkopinon. Tai halkojunahan se on. On se siinä ainakin kymmenen vuotta
seisonut. Onkohan joku Metsähallituksen insinööri taikka Vapon mies kadottanut pinon
kirjanpidosta? Vai olisiko jäänyt sotakorvausjunasta? Siinä se seisoo ja
odottaa maailmanloppua.
Nousen kohti Pikkupovivaaraa.
Hanki kantaa hyvin. Povivaaralla mietin noustako pahdalle vaiko ei. Päätän kuitenkin
koettaa. Nousen itäpuolta ylös. Yöllinen pakkaslumi takkaloi hieman. Tunturin
kuvetta voi siksi nousta vaikka kohtisuoraan.
Räystäällä tuulee, niin kuin
tunturissa pitääkin. Näkymä huikaisee. Tuolla Vongoiva, tuolla Vuomapää ja
Siula. Kauaa ei räystäällä jaksa seisoskella. Tuuli käy sen verran, että alkaa
puntti tutista. Muutama kuva pitää kuitenkin ottaa. Täällä ei ole keväästä
mitään tietoa. Aivan kuin Vongoivan tienooseen ei kesää tulisikaan. Mutta
tuleehan se. Viime heinä-elokuun vaihteessakin täällä sai kulkea ilman paitaa.
Käännän sukset alarinteeseen. Suunnistan
kohti kammia. Täällä on kuin laskettelurinteessä. Väkeä vaan on vähemmän kuin
Levillä saati Ylläksellä. Eikä afterskikään ole kummoista. Metsäsuksilla ei
oikein saa telemark-käännöksiä. Laskettelu on vähän semmoista kansakoululaisen
könyämistä. Jalka kääntyy ensin saappaassa 90 astetta. Sitten saapas 45 astetta
ja suksi kääntyy 180 astetta minne sattuu tai ei käänny minnekään. Mutta alas
tullaan.
Kammilla on hiljaista. Ei ole
ruuhkaa. Kaivan lapiolla tulipaikan esiin. Teen kynsitulet. Joku
Metsähallinnon mies tai rajojemme rohkea vartija on ajanut Lynxillään
keittovartaan solmuun. Käristän makkaraa. Istuskelen hangen laidalla. Muistelen
kesää. Tässä vietettiin iltaa. Ilta-auringossa loikoilin nurmella. Oli lämmin.
Kerran olin täällä syyskuun puolivälissä. Oli koleaa, satoi. Isuin kammissa ja
ajattelin, että jään tänne talveksi tai lopuksi ikää. Olisi pitänyt jäädä.
Ajattelen tässä entistä opettajaani Lappalaisen Penttiä. Hän oli tätä kammia
rakentamassa. Niin kuin Tahvon tupaakin. Tänä talvena Pentti laittoi netissä
esille kammin ja Tahvon rakennusvaiheista skannaamiaan kuvia. Hienoa työtä
Pentti! Nostan hattua teille vanhat Itäkairan isät ja äidit, ikäsudet!
Laskettelen alas kohti Tahvoa.
Puurajan männikössä tapaan parivuotiaan hirvenvasan. Vasa koettaa könytä minua
karkuun paksussa lumessa. Hirvi on jäljistä päätellen pyörinyt pienellä
tontilla. Koettaa varmaankin etsiä syötävää naavasta ja kuusenkerkistä. Eiköhän
olisi hirviraukalla ollut helpompiakin paikkoja elää. Olisi syntynyt poroksi,
niin tuossa se läpsyttelisi sorkat levällään karkuun pitkin tunturin kuvetta.
Ei se aina evoluutiokaan tuota oikeaa tulosta. Syntyy hirviä Itäkairaan ja
ihmisiä maailmaan. Vai onko luonnonvalinnan tarkoitus tuottaa mahdollisimman
suurta kärsimystä mahdollisimman monelle. Kaipa se Darwin osaisi tähän vastata.
Lopulla matkaa alkaa jo hanki
pettää. Muutaman kerran uin muniani myöten soseeessa. Lopulta saavutan Tahvon.
Siellä on tuttua väkeä. Esko ja Reijo Itäkairan elinkautiset. Kertovat kuulleensa
jo parina päivänä tarinaa muulista joka vetää vanerilaitaista JRää. Arvasivat,
että kenenkä reki on kyseessä. Sitähän on kohta kuin entisajan hevosmies. Aina
puhuteltiin hevosta. Koni tunnettiin jo kaukaa. Kaiveltiin hampaita, potkittiin
renkaita ja kuunneltiin mahan murinaa. Miehelle ei kukaan puhunut mitään. Tavaramerkkihän
se on tämäkin. Eihän se ole terveen hommaa vetää vanerilaitarekeä pitkin
Itäkairaa. Tarinoimme Eskon ja Reijon kanssa pitkin iltaa. Mukava nähdä
ikäsudet pitkästä aikaa elävinä. Vuosien saatossa on luettu toistemme retkistä
vain kämppäkirjoista. Niissä ei yleensä pitkiä novelleja ole. Enemmänkin vaikka
tyyliin: Reijo! Söin ruokavaraston. Esko. Lämmitän saunan. Löylyjen jälkeen
istun taas pitkän aikaa portailla.
Varaustuvan puolella majoittuu
ikäiseni pariskunta etelän mailta, Helsingistä. Sanovat olevansa kolme viikkoa
täällä reissussa. Hieman kademieli ailahtaa sielussa. Siinä ehtii jo hiihdellä
melkoisen tovin. Näen pariskunnan kasvoista, että Itäkairasta on nautittu.
Näillä muistoilla jaksaa taas jonkin aikaa sietää etelän elämää jopa pääkaupunkia.
Reijo laittaa teltan pihalle pystyyn ja käy sinne yksiöönsä unten maille. Me
Eskon kanssa laitamme vielä maailman ja tuonpuoleisen asiat järjestykseen. Pannaan
taivaan karsinat kohdalleen. Jaetaan paikat uudelleen. Helvetin peräseinä
vartaan papistolle ja yhdistyksen saarnamiehille. Viimeistä perukkaa myöten
karsinat on nyt pantu järjestykseen kuin kämpän pilkkeet Kiehis-Ahdin jäljiltä.
Semmoisesta taivaan ylisen järjestelystä olisi jopa Huovis Veikko vainaakin
hyvillään.
18.4. Maanantai. Tahvon tupa - Peuraselkä - Jussinmurusta - Mantoselkä - Vieriharju
Yöllä on ollut pari pakkasastetta.
Aamupöperön jälkeen raatataan vielä tovi. Sitten valjastan muulin reen eteen ja
matka ylös Jerusalemiin alkaa. Toivotaan, että taas törmäillään. Eihän
edellisestäkään tapaamisesta ole kuin viisi vuotta. Jos ei ennen nähdä, niin
nahkurin orsilla viimeistään. Koetan sitten huudella jotakin sieltä
peräseinältä sinne paremmalle puolelle.
Peuraselässä on pakko haukata
huikopalaa. Kaurapuuron hyötysuhde on sen verran vaatimaton. Sillä ei pysy tässä
kelissä reki montaa tuntia liikkeessä. Jos meinaa pelkällä puurolla elää,
joutuu parin-kolmen tunnin välein kattilallisen kiehauttamaan. Vaan hyväähän se
puuro on. Parasta pöperöä, mitä täällä voi nautiskella. Etenkin kun syyskelissä
kerää kyytipojaksi hillaa tai mustikkaa. Omasta puolestani voisin hyvinkin vaelluksen
elää pelkällä puurolla. Toki mustikkakeittoa ja ruisleipää saisi olla
lisukkeeksi.
Sitten Murustan mäkeä ylös
Öljymäelle. Tässä netotaan talven hiihtoharjoittelu. Yöllä satanut takkalalumi
auttaa kiipeämistä. Suksi ei juuri luista. Mutta ei se vedä taaksekaan päin.
Takkala tuntuu ahkionkin pohjassa. Tämän on kuin luomisen työtä - hidasta ja
varmaa. Pumppu kilkuttaa kuin ortodoksikirkon kello. Mutta ylös noustaan. Olen
kuullut, että ensikertalaisia pelotellaan Murustan mäellä. Että siihen kuolee.
Ja jos vielä huonommin käy, niin ei kuolekaan. Vaan eihän tuo mitään ole
nykytyöelämään nähden. Ennen kiipeäisi kaksi viikkoa yhtä soittoa Murustan
mäkeä, kuin viettäisi päivän kunnan virkamiehenä. Mutta ensin on tienattava
rahat puuroon, että voi tulla tänne itseään rääkkäämään ja töitä pakenemaan. Onneksi
ei ole vaelluksen ensimmäinen päivä. Sanotaanhan sitä jo rippikouluvaeltajillekin
totuuksia. Että vaelluksen ensimmäisenä päivänä sitä pelkää, että kuolee. Ja
toisena päivänä pelkää, ettei kuolekaan. Kolmantena päivänä vasta alkaa matka
joutua. Siinä toivossa kipua minäkin Murustan mäkeä.
Murustalla suuntaan poroaidan
vartta kohti Jussinmurustaa. Aavalla ei näy vanhaa jälkeä, mutta metsän
kätkössä näkee, että on tästä joku ihminenkin mennyt. Onneksi hanki vanhalla
jäljellä kantaa. Muutaman kerran ajattelen, että olisi pysähdyttävä tauolle
suksien voiteluun. Se tuntuu kuitenkin niin isolta työltä että annan olla.
Tuuli tuivertaa ja jängän laidalla juoksee lumi. Tuuli käy pohjoisesta. Siksi
keli pysyy viileänä. Lämpötila on juuri ja juuri pakkasen puolella. Eli kaiken
kaikkiaan olosuhteisiin nähden hieno keli. Entisaikaan tässä kulki vanhan
poroaidan reunustaa porojen jylkkäämä ura. Ovatkohan tokat pienentyneet? Vai
onko niin, että nykyinen porosukupolvi jolkottelee mieluummin kelkkauria?
Sitä vartenko poromiehet ajelevat niitä jolkottelu-uria tänne kairaan? Kohta
ne porotkin alkavat vaatia semmoista jokatalvista luistelu-uraa,
niin kuin ihmisenlapsille on käynyt. Perinteistä ei hiihdetä enää kuin metsäsuksilla.
Ei kai se porokaan enää umpisessa kahlaa, jos luistelubaanaa on tottunut jolkottamaan!
Matkalla laitan viestiä pojalle
ja kyselen vaalituloksia. Sanoo Johtajan päässeen läpi. Minkähänlainen
PerusSuomi siellä odottaa. Ettei olisi kunnan virkamiehellä kohta edessä
kilometritehdas. Kun kaatavat vielä sen EUn, niin aloitetaan porojenkin
teurastus vanhaan tapaan erotukse
