Lyhyt hiihtovaellus Itäkairassa 9.-13.4.2012

9.4. Maanantai

On pääsiäismaanantai, Mikael Agricolan päivä. Käännän Hiacen keulan viiden maissa kohti pohjoista. Sikaosastossa JR27-ahkio - tai rekihän se on. Sukset ja epämääräinen läjä talvivaelluskampetta. Ynnä eilen paikatut huopavuoriset nokialaiset ja pari Prisman kassillista muonaa. Kevät tulee, vaikka onkin hieman myöhässä. Lunta on kotiKarjalan vaaroilla metrin verran, muuallakin muniin saakka. Vastaantulijoita ei ennen Juukaa näy. Muutoinkin on hiljaista tienoota Vuokattiin saakka. Tienvarren elettävät asumukset harvenevat vuosi vuodelta. Kesäaikaan pohjoiseen mentäessä laiduntava karja alkaa olla harvinaisuus. Ehkä on jo taittunut se vuosi, jolloin näillä tienoilla lehmiä tutumpia ovat porot, ahmat, hirvet, karhut, ilvekset. Kotitilankaan pihapelloilla ei ole karja kulkenut kohta kahteen vuosikymmeneen. Sitäkin enemmän pihapiirissä kulkee Tapio karjaa. Ilves kurkki ikkunasta. Menneenä kesänä tulivat karhut pihapiiriin. Hirvi käy perunapellon laidalla. Luonto valtaa täällä idässä ja pohjoisessa omansa takaisin. Onko muutakaan vaihtoehtoa. Lajien runsastuma alkaa olla kohdallaan. Olisipa niin Kaivopuistossakin. Ehkäpä tämä kädellinenkin laji lopulta katoaa näiltä reuna-alueilta. Jää enää vain homo urbanus. Kuntaministerin märkä uni näkee päivänvalon.

Ajan yhdeltä istumalta Kuusamoon. Vuosi vuoden jälkeen huoltoasemat vähenevät, luukku laitetaan kiinni ja ovelle pönkä. Niin on käynyt Kuusamon Essollekin. Kuusamon raitilla ahdistaa. Tänne on tultava taas toukokuun lopulla - käräjille. Kaksi vuotta sitten Itäkairan hiihtoreissun yhteydessä annettu sakko tulee istuntoon. Saa nähdä tuleeko linnaa vai niskalaukaus virastotalon takapihalla. Mielenkiintoista odottaa, mitä voi seurata poliisivaltiossa siitä, että noudattaa nopeusrajoituksia.

Sallassa piipahdan kaupassa ja pizzalla paikallisessa. Kylän laidalla pannaan uutta pytinkiä pystyyn Sota- ja Jälleenrakennusajan museon pihapiirissä. Jotenkin tämä Salla kiehtoo. Täällä ollaan kaukana kaikesta - vain oman onnensa varassa. Sallan väki on päättänyt säilyä. Pitäjää on rokotettu monella tapaa. Ystävällinen naapuri vei vanhan kirkonkylän, tunturin ja parhaat pellot. Nyt ne kasvavat rajan takana vesakkoa. Nuori väki on paennut täältä työn perässä etelään. Koneiden ja EU:n myötä maanviljelyksestä ja metsätöistä ei enää leipäänsä saa. Matkailu on ainoa, jolla voidaan yrittää koota jotakin tuloa. Turistin edessä on oltava nöyrää, osattava palvella. Alkuasukasväestö palvelee, kokkaa, siivoaa, kumartaa, itkee, nauraa, joikaa turistin edessä leipää saadakseen. Turistia matkailu avartaa. Miten se onkaan aitoa väkeä tämä alkuperäisväestö! Sama kohtalo jaetaan Savukoskella.

Alakurtintie on vielä osin jäinen. Liikennettä ei juuri ole. Kun käännyn Savukoskelta kohti Marttia ja Kemihaaraa on kuin keväästä ei olisi tietoakaan. Martin jälkeen on vain lunta ja talvea. Harvoinpa on huhtikuussa näin talvista ollut. Mietityttää, että onkohan tieto keväästä jäänyt tulematta tänne. Palvelut kun näillä reuna-alueilla huononevat koko ajan ennen kuin loppuvat kokonaan - niin Itä-Lapissa kuin muuallakin Itä-Suomessa. Kevätkin tulee myöhään - yhteydet ovat huonot. Aikamerkkiäkään ei enää tänne tulee. Kotiseudulla Pusossa se tuli 60-luvulla postissa parin kilometrin päähän naapuriin. Nyt ei ole postejakaan enää. Puhelinlangatkin on kerätty pois. Vielä 40 vuotta sitten joka kylään tuli edes puhelinlanka. Nyt ei ole tässä maassa varaa siihen. Lyhyt oli kehityksen vuosisata Itä- ja Pohjois-Suomessa. Rakennemuutos taitaa olla ydinsotaakin perusteellisempaa. Taitaa olla, että Arkadianmäellä itäinen Suomi on jo päätetty jättää oman onnensa nojaan. Varuskunnat pannaan pakettiin. Virastot siirretään etelään. Ystävällinen naapuri saa tulla. Maatahan ne tarvitsevat - sitä kun on siellä ennestään niin vähän.

Kemihaarassa olen vaille neljä. Epätoivolla pakkaan ahkiota. Miten se voi tulla taas niin täyteen. Kuinka voi yksi ihminen tämmöisen määrän roinaa tarvita? Malttamattomana muuli odottaa matkaan lähtöä. Viimein on romppeet reessä. Sitten matkaan. Lumi takkaloi Karhuissa. Ei laula nyt suomupohja ritiratirallaa. Töpöttelen kuin ikäloppu kuohittu ruuna tukkikuorman edessä. Matkan teko on malttamatonta tempoilua. Huomaan kamerankin jääneen autoon. Miten sitä ei opi, että tekisi vielä viime silmäyksen ennen lähtöä, mutta ei.. Olkoon kamera - ei niitä kunnon kuvia olisi kuitenkaan saanut. Pitänee koettaa ottaa muutama kuva vanhalla läppäkuorinokialaisella.

Harhaudun pari kertaa Keskiharjun jälkeen vanhoille jäljille. Matkalla kaivan lumesta jonkun pudottaman varasauvan. Metsäsuksimallia siis - ilman paristoja.. Pannaan kuormaan, että jos jollekin kulkijalle kelpaisi. Monenlaista elämän jälkeä näkyy ladun varressa. On mennyt metsäjänistä, riekkoa, metsämyyrää ja vaikka mitä elikkoa. Retkeilijöitten jälkiä on vähemmän. Pari henkeä on jossakin vaiheessa kulkenut edelläni. Nekin jäljet ovat jo parin päivän takaa. Malttamattomana odottelen Härkävaaran latua. Lopulta sellainen löytyy. Hyökkään sitä pitkin eteen päin niin kuin Raatteen tiellä. Ilta tulee. Aurinko laskee. Tuolla häämöttää kaukana Vongoiva. Aapasuolla ei ole vielä kevään merkkejä. Ei näy avoimia rimpiä. Alkaa hienoisesti pakastaa. Riekko käkättää suon laidassa. Minullehan se varmaan räkäisesti nauraa. Näkeehän sen riekkokin ettei tästä mitään hyvää seuraa. Pari poroa jolkottaa edelläni. Loppukilometrit raahustan jo kieli vyön alla. Pajavasara hakkaa. Ei malttaisi ottaa rauhallisesti. On rynnättävä eteen päin kuin Döbeln Juuttaalla. Ei tästä hyvä seuraa, sanon minä.

Saavutan Härkävaaran illalla yhdeksän jälkeen. Tuvalla on kolme henkeä. Salovuoren pariskunta, jotka tapasin jo edelliskeväänä Tahvolla ja sitten yksin kulkeva Oulun vaeltaja. Ripustan hikistä rompetta kuivumaan. Käyn pikaisesti saunassa. Kuuluisa Härkävaaran kiuas pitää vetensä sisällään. Tuvassa heitän pari leipäpalaa rinnan alle. Salovuorten kanssa vaihdetaan muutama sana kelistä. Heillä on vielä aikaa. Levittelen Joutsenen Härkävaaran peskille. Hämärtyvä yö kurkkii vielä ikkunasta. Tulisipa pakkasta ja lentokeli. Ja jos vielä säilyisi huomisen hengissä. Näillä iltarukouksilla asetun pitkälleni. Mielessä kulkee vielä päivän ajo ja malttamaton sykyily tänne. Täällä kuitenkin ollaan. Härkävaaran suuressa kämpässä. Tynnyrikamina rapsahtelee nurkassa. Wiljami-hiiri juoksee ritsin laitaa. Yö tulee. Kohta uni maittaa. Nukku-Matti tulee houkuttelematta kylään.


10.4. Tiistai
Yöllä herään monta kertaa. Ruumis ei totu helpolla kovaan lavitsaan. Myyrätkin pitävät elämää. Muutama ravaa pääpuolen lautaa. Ajatukset pyörivät vielä töissä. Omia murheitaan ei yksinkulkija pääse täällä pakoon. Tehdyt ja tekemättömät synnit kiertävät pääkopassa. On tämä terapiaa. Kuka nyt vaan kuuntelisi yksinään harhailijaa. Eikä se jalostaisi ketään vaikka kuuntelisikin. Kankean itseni ulos ilmaa haistelemaan. Rukousta on kuunneltu. Tai muuten vain oltu ylhäällä armollisia - kun on noita muitakin kulkijoita. Kairaan on saapunut hieno keli. Yöllä on pakastanut. Aurinko helottaa lumisen erämaan yllä. Kokkailen aamupuuroa. Tarinoin Salovuorten kanssa. Nurkasta nousee aamupuurolle kolmaskin kulkija - Oulun mies. Salovuoret ovat tulleet Uittipiekan ja Pihtijoen kautta. Heillä on ensimmäinen viikko menossa ja vielä kaksi edessä - kokoaikaisia, päätoimisia retkeilijöitä siis. Pieni kateudenpoikanen viivähtää puserossa. Mutta kukin oman elämänsä mukaan täällä jutaa.

Heikki kertoo kuinka hän tuli ensimmäistä kertaa tänne -65 poikasena. Vieläkin hänellä on se sama sininen anorakki mukana, jonka äiti antoi mukaan ensimmäiselle talvivaellukselle, ettei poikaa paleltaisi. Tuolla matkalla he tulivat Laanilasta ja yöpyivät mm. Luulammen tuvalla, jossa Mäentäinenkin piipahti. Isänkin kanssa tuli oltua täällä muutamalla reissulla. Ensimmäinen kerta oli Itäkairassa kun he tulivat Rajajoosepista Muorravaarakkaan ja Luirolle saakka. Aamuhartaudeksi tunnustamme yhteen ääneen, miten on tärkeää koettaa pysyä kunnossa. Että jaksaisi taas tehdä uuden vaelluksen. Kaikki tähtää tähän. Koko kesä ja syksyn sateet pitää juosta, pyöräillä, kulkea. Että sitten jaksaisi tempoa täällä rekeä. On siinä elämälle sisältöä!

Pakkailen ja lähden sitten matkaan kohti Pihtijokea. Kello on jo kymmenen tienoota. Tavoitan Salovuorten ladun. Alkumatkalla ura on aika syheröä. Vanhaa upottanutta kelkan jälkeä. Poikkean siltä pari kertaa ja erkaannun väärille jäljille. Tuppuroin umpisessakin melkoisen matkan. Sydän hakkaa ja rintaan pistää. Tännekö sitä piti tulla kuolemaan. Tähän jos kyykähtää, ei kukaan löydä ennen kuin maailma palaa. En osaa päättää olisiko se hyvä vai huono asia. Ehkäpä ei perijätkään osaa. Tämän yksivaeltamisen vaativin osa on kestää oma pää. Se pyörittää vanhoja juttuja kuin entisajan levyautomaatti baarin nurkassa. Mieli hyökkää päälle kuin yleinen syyttäjä aseenaan kaikki eletyn vuoden synnit. Elettävä elämä ahdistaa sietämättömästi. Mitä pitäisi tehdä? Voiko toisia satuttamatta enää elää? Säälimättä mieli ruoskii ja lyö kuin vierasta sikaa. Kohta alkaisi tuntua sankariteolta jos tänne kyykähtäisi. Annettaisiinkohan siitä joku mitali. Palkittaisiin, jos lupaisi, ettei enää palaa ihmisten ilmoille. Ei naurata tämä yksinkulkijan taival. Mutta niin kuin todettu on jo aiemminkin. Oma vika jos kukaan ei halua sinun kanssasi tänne lähteä. Syö sitten yksin puurosi! Sika. Ehkä sitä jollain lailla tykkää tästä itseruoskinnasta. Ja itsensä rääkkäämisestä. Eihän se ihmistä miksikään jalosta. Ehkäpä elämä tuntuu pitemmältä. Eikä kuolemakaan niin pahalta kuulosta.

Tässä matkalla kohti Pihtijokea on metsäistä maisemaa. On käkkärämannikköä ja vaivaiskoivun syheröä. Välissä kynttiläkuusen juonteita. Metsä on täynnä elämän jälkiä. Kettu on jolkutellut pitkän matkaa kelkan jäljillä. Helpompaa on ketunkin valmista uraa kuljeksia kuin kahlata umpista. Liekö se Tahvon city-kettu? Pian varmaan odottelee jossakin mutkassa kelkan kyytiä. Vielähän tuossa ahkion päällä yksi kettu kulkisi. On näädän jälkiä ja riekon kieppejä. Muutaman metsonkin tapaan matkalla. Metsäkanalintukanta on selvästi elpymään päin. Olisiko hyvillä myyrävuosilla syytä asiaan? Lopulta tavoitan paremman uran ja pääsen läpi poroaidasta. Loppumatka on hidasta mutta huomattavan helppoa alkutaipaleeseen nähden. Pari kilometriä ennen Pihtijokea tavoitan tuoreet kahden ihmisen ja ahkion jäljet. Nekin menevät kohti Pihtijokea. Ennen kämppää kierrän Pihtijoen vartta tovin. Ladun jälki kiertää jokipenkerettä sinne tänne kuin poropolku.

Saavutan Pihtijoen kämpän puoli kahden maissa. Kämppä on pieni maja joen partaalla. Tämä on kuin Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä. Hyvä, ettei lyö päätänsä kurkihirteen. Laittelen kamppeet kuivumaan ja alan kokkailla. Vieraskirjasta huomaan, että jäljet ovat jo eiliset ja kuuluvat Veikkolan vaeltajille. He ovat jatkaneet Uittipiekkaan. Minunkin tuumani oli mennä sinne yöksi, mutta päätän jäädä tähän. On paremmin tilaa. Edessä on pitkä ilta selvitellä päätä. Ja mene ja tiedä vaikka tulisi Lumikki kylään. Kääpiöistä ei niin väliä.
Lueskelen paikallista kirjastoa. Se mahtuu yhteen vieraskirjaan. Novellikokoelma alkaa vuodelta -93, jolloin kämppä on kunnostettu. Tässä kirjastossa on monenlaista tarinaa. On Itäkairan Prinsessaa, Eräkulkuria ja Kytökorpea, raja- ja metsämiehiä, paikallisia poroisäntiä. Ponkun pojat antavat kirjassa väkevän sanan siitä, kenelle maat kuuluvat. Turisti ei kummoista arvosanaa saa. Ilmaisumuoto on selkeää. Kaunista sanaa ei ole. Kaikki on paskaa paitsi kusi. Vanhat vaeltajat, Prinsessat ja Eräkulkurit eivät silti provosoidu. Mahtuuhan sitä kairaan rutinaa. Tyhjät tynnyrit ja tölkit kolisevat eniten! Prinsessan kuvaa kirkkain värein kuinka kesä tulee tänne kairaan. Se riisuu Ponkun poikienkin aseet. Viime vuosina ristiriitaiset merkinnät vähenevät. Liekö aika vienyt riidanhaastajat mennessään? Ymmärrän, että facebookin esiaste oli vaellustupien vieraskirja. Facebook versio 0.0.

Itäkairan prinsessa on jaksanut uskoa hyvään. Prinsessa on kerännyt kerrankin pullot ja purnukat kämpän pihalta ja koonnut ne kolmeen jätesäkkiin. Siivouspäivä on ollut 12.6.1995. Saldona kaikkiaan 468 purkkia, tölkkiä, rasiaa, kenkiä, muoveja, kumeja, housuja - elämän koko kirjo. Niitä sitten 1997 Koivurovan miehet ovat kantaneet autolle ja kaivaneet ison kasan lasinsiruja metsähautaan. Kukapa paikallinen se nyt kelkalla kävisi tyhjiä purkkeja ja pulloja ajeluttamaan. Johan sille Lapin ämmitkin nauraisivat. Turisti kanniskelkoon pullonsa ja purkkinsa jos häntä häiritsevät. Semmoista on elämä eräkämpällä.. Kulttuurien kohtaamista. Facebook 0.0 beta.


11.4. Keskiviikko
Aamulla on kuin heräisi Napajäätiköllä. Lunta on tullut yön aikaan hyvinkin 15cm. Tuulee ja lunta työntää edelleen. Keli on kuitenkin pakkasen puolella, mutta sää ei hyvää tiedä. Taitaa olla iltapäivälle takkalaa tiedossa. Pessimistin mieli hyrisee tyytyväisyyttä. Tätä se uneni tiesi. Keittelen puuron ja lusikoin sen mustikoiden kera tuulen suojaan. Sitten lapioin reen lumen alta ja aloitan pakkaamisen. Vielä tupa siistiin kuosiin, puita pilkkeiksi, tuhkat uunista ja matkaan. Valjastan muulin reen eteen. Umpisen aukaisu odottaa.

Komentelen ruunaa hyökkäämään. Jo ensi potkulla livettää. Ei tiedä ruuna oikein ryhtyisikö tässä kuormajuhdaksi vaiko aura-autoksi. Eiliset jäljet häämöittävät vain hieman. Sitten kadotan nekin. Edessä on vain pelkkää umpista. Onneksi hanki ei kuitenkaan upota aivan pohjille saakka. Ahkio kyntää uraa ja välillä kulkee kylkimyyryä. Sillä on oma tahtonsa. Koetan ottaa suoraa suuntaa kohti Sorvortanselkää. Pumppu lyö kuin pajavasara. Hiki valuu otsalla. Tuisku lyö naamaan ja pyrkii puseron kauluksesta sisään. Lasit valuvat räntää. Tämä alkaa käydä työstä. Tästä on vain koetettava nauttia.

Yht'äkkiä tajuan, että jätin Pihtiojalla veden sankoon. Dementiaa. Siitä saa varmasti kuittia kuulla kylläkseen. Ei taida olla enää sille kämpälle asiaa. Se on porttikielto kerrasta poikki. Joko talon tavoilla tai talosta pois! Sorvortanselän laidalla on Moto työmaallaan. Vähiin käy puut Suomesta ennen kuin loppuvat. Täällä nyt jo viimeisiä pilkkeitä erämaasta kerätään. Kohta ei ole sellukattilaan edes käpyjäkään. Enhän minä mikään villekomsi ole, mutta syö se miestä jotenkin tämä Metsähallituksen touhu. Onkohan ihan varmaa, että näiden Itäkairan korpien hakkaaminen on tarpeen? Eikö muutamalle moto- ja kuorma-autokuskille löydettäisi mitään muuta korvaavaa työtä. Korjattaisiin aluksi vaikka Kemihaaran tietä. Peiteltäisiin Soklin kuoppia. Taloudellista tuottoahan näistä käkkyrämännyistä ei tule. Ennen kuin nämä risut ovat Kemin sellukattilassa on niille tullut hintaa. Ehkäpä paperille on Euroopasssa hyvä myyntivaltti sen alkuperä. Frankfurter Allgemaine Zeitung painettuna Itäkairan korpien vuosisataisille aihkeille! On siinä eurooppalaista laatua kylläkseen! Kyllä se laatutietoinen saksalainen sellaisesta paperista jo mielellään maksaakin.

Nousen ylös Sorvortanselkää. Meno on hidasta tuppurointia. Välillä reki veisi miestä takaisin alamäkeen. Painovoimaa on kuitenkin uhmattava jos aikoo saavuttaa laen. Lopulta nousu tasaantuu. Ahkio sukeltaa hangessa kylkimyyryä. Välillä humahdan hangen läpi kasseja myöten. Höyry nousee selästä kuin kyntöhevoselta. Siunaan näitä pojan lahjoittamia Bundeswehrin tetsareita. Eivät ratkea vaikka minkälaista syntikuormaa repisi ylös tunturin kuvetta. Ehkäpä ne testasivat nämä paikallisiin oloihin jo silloin Lappia puolustaessaan. Tätä riemuahan tulin täältä hakemaan. Vielä kun olisi joku työnantajan edustaja vieressä hiihtelemässä ja vetäisi ruoskalla pitkin selkää. Olo olisi jo niin kotoisaa.. Vähitellen suunta kääntyy alamäkeen. Mutta ei voi sanoa, että laskettelisi. Alamäkeenkin on nojattava ja työnnettävä. Kuitenkin metri metriltä matka taittuu. Pysähtelen vain huokailemaan. Ryyppään vettä ja kuivaan laseja. Männikkö tihenee alas tultaessa. Siellä täällä vanhoja aihkeja ja kynttiläkuusikkoa. Vielä on täällä porolle suojaa - ja karhulle kuusenpersettä talviunia varten. Vaan lieneekö kauaa. Sitten taas sujuttelen matkaan.

Lopulta saavutan Sorvontanjoen. Jonkun matkaa hiihdän alajuoksua. Löydän pienen kannaksen, josta koetan yli. Joten kuten taiteilen suksella yli joesta. Ahkio täytyy kuitenkin vetää erikseen yli. Vielä puolisen kilometriä kämpälle. Nyt lumi muuttuu aivan takkalaksi. Kun saavutan kämpän olen ollut suksilla reilut viisi tuntia. Ei voi kehua vauhdin määrällä - eikä matkallakaan. Uittipiekan kämpällä tapaan eilen Pihtijoelta lähteneen nuoren pariskunnan. Asetun taloksi. Huokaisen hieman. Sitten ruoan tekoon. Naudan fileet ja riisi uppoavat kuin tyhjään. Lämmitän saunan ja teen polttopuita. Vesipaikka on pienen matkan päässä syvällä lumikuopan pohjalla. Ei sentään semmoista matkaa kuin Peskihaarassa. Siellähän pitää olla kaksi sankoa mukana. Toinen vedenhakumatkan juomista varten.

Uittipiekan kämppä on pieni ja kotoisa. Peski neljää-viittä yöpyjää varten. Nurkassa ikkunan laidalla kaasuliesi ja pieni pöytä. Toisessa nurkassa kamiina. Laipio täynnä kuivamassa roikkuvaa kampetta. Tarinoidaan ja syödä pöperretään jotakin. Sitten piipahdan saunasssa. Uittipiekan sauna on kämppää suurempi. Pukuhuoneessakin kamiina. Tässäkin yöpyisi muutama kulkija. Ennen unia tarinoidaan harvakseltaan. Mietitään huomista keliä. Pääseeköhän täältä tien varteen ollenkaan, jos keli loppuu? Lumi karisee puista. Räystäät tippuvat. Tihuuttaa hieman vettä. Ei taida tulla huomiseksi lentokeliä. Edessä on enemmänkin tiedossa työmiehen torstai.


12.4. Torstai
Aamulla tippuvat räystäät vettä. Istumme pikkuruisen pöydän ääressä ja katselemme ikkunasta ulos. Ei hyvältä näytä tämä keli. Mutta matkaan on työnnyttävä jos aikoo päästä kotia. Siistimme kämppää ja pakkailemme ahkiot. Suunnaksi tuumataan Kuttusojan kämppä, ellei muuta ilmoitusta matkalla tule.
Lähden jonkun verran ennen kämppäkavereita latua avaamaan. Sorvortanjoesta onnistun pääsemään yli ilman vahinkoa. Sitten tapaan vanhan kelkan jäljen. Siinä on tosin nuoskaa parikymmentä senttiä. Melko pian aavalla kelkan jälki katoaa. Sitten onkin edessä enää vain umpista. Kahlaan kuin kurki kevätsoseisella suolla. Onneksi JR-27 tulee nöyrästi perässä. Ehkä se on alkanut oppia isännän tavoille. Muuli vaan tahtoo välillä upota hankeen. En osaa oikein sanoa upottaako enemmän aavalla vain metsäsaarekkeissa. Kierrättelen varoiksi molemmissa. Onneksi hanki kantaa kuitenkin suurelta osin. Kassit kastuvat vain noin sadan metrin välein.

Päätän ottaa suuntaa suoraan kohti Kemijokivartta. Mietin, että jos meno on tällaista huomenissakin, tekee Kuttusojalta paluu tiukkaa tämmöisen kahlauspäivän jälkeen. Välillä olen kuuloetäisyydellä kämppäkavereiheni. Ruokatauko kuitenkin erottaa meidät. Minunkin on pakko ottaa nestetankkausta silloin tällöin. En malta kuitenkaan juuri pitää pidempiä taukoja. Vilu pyrkii puseron alle välittömästi, kun kulku lakkaa. Jotenkin tämä luminen tuiskun pieksämä yhtenäinen aapa kiehtoo. Pieniä saarekkeita siellä täällä. Muutama vaivainen pieni petäjänkäkkyrä. Sitten taas aapaa, rimpiä, ojan liruja, ikisammalen typpäitä. Tätä tunnista toiseen. Maisema ei muutu. Ruuna vain raahustaa eteen päin. Kiskoo rekeä perässään. Räntä pieksää naamaa. Hiki höyryää selästä. Hanki pettää alla. Pumppu lyö kuin viimeistä päivää. Tämä on vaeltajan paratiisi.
Suunnistan kohti Sorvortankuusikon pohjoislaitaa. Kartan mukaan sellaisen pitäisi aavan laidasta löytyä. Kuusikkoa ei enää ole. Aapojen reunustama kuusikko on viety Kemin sellukattilaan. Joutuu taas päivittämään kartat seuraavaksi 120 vuodeksi. Ehkäpä sitten metsä taas aavan reunalla kasvaa joulukuusen kokoista käkkyrää. Tai sitten ei.

En tiedä, onko kuusikon katoaminen hävittänyt linnustonkin. Täällä ei juuri näy riekonkieppiä. Ei käkätä riekko metsän reunassa tai pyrähdä teeri parvi latvustosta lentoon. Voihan se olla tällä säälläkin syytä asiaan. On koiran ja sotilaan keli. Sataa vedensekaista räntää. Tuulenpuuska pyyhkii pitkin apaa. Kai se luonnonkappalekin pitää suojaa tässä säässä. Kyyköttää selkä tuulee kuusenpersuksessa ja odottaa parempaa keliä. Muutama korppi sentää klonksuu aavan laidalla. Odottaa ruokaansa. Tuo muuli kun kohta nyykähtää, on ateria katettu. Semmoista miettii korppi ja elää toivossa.

Reidet huutavat hoosiannaa. Kostean tai oikeammin läpimärän tuoreen lumen kahlaaminen alkaa tuntua. Jatkuva tihku kastelee kamppeet. Takki on yhtä märkä päältä kuin sisältäkin. Pipo tiputtaa vettä nenän päähän. Eli siis aivan tavanomaisen sopiva vaelluskeli. Johan tämä mennen tullen kotiolot voittaa. Lopulta tupsahdan aivan yllättäen Kemijokivarteen. Kaatuneen koivun juurakolla pidän taukoa. Mieli huojentuu. Vielä en kuollutkaan jängän laitaan. Siitä nyt ei iloa liene kuin itselle. Silti mieleen pyrkii tyytyväisyys. Tulihan kahlattua tätäkin laitaa. Tällä matkalle ei ollut montakaan metriä korkeuseroa. Alamäkeähän tämä oli jokivarteen päin. Ilmanko se kulki niin joutuisaan! Pian laskevat kämppäkaverinikin jäälle. Iloitsemme jälleennäkemisestä. Ylitämme rohkeasti joen. Jääkansi kantaa. Nousemme ylös Kemijokivarren takana kulkevalle uralle. Pidämme tuumaustauon. He päättävät lähteä Kuttusojan kämpälle. Hyvästellään ja toivotellaan hyviä hankia. Mukavaa vaellusseuraa - ajattelen. Käännän reen kohti yläjuoksua. Yritän vielä Kemihaaraan ja mahdollisuuksien mukaan siitäkin eteen päin.

Vaikka jokivarressa kulkee vanha kelkkaura, on matka yhtä paarustamista. Nuoskalunta on kelkanjäljessä kahlata saakka. Suksi painaa. Hiihtäminen käy työstä. Olen märkä kuin uitettu koira. Kilometriin menee valovuosi. Viimeiset kilometrit ovat yhtä tuskaa. Pysähtelen useamman kerran ja hörppään nestettä. Reidet alkavat olla loppu. Jokainen vaateparsi päällä on märkä alta ja päältä. Kaduttaa, etten lähtenyt kohti Kuttusojaa. Siellä kuivattelisin nyt tynnyrikaminan lämmössä kamppeita. Tekisin pöperöä ja kohta kävisin pitkäkseni peskille. Kämppäkavereitten kanssa katseltaisiin karttaa, että mistä tultiinkaan. Nyt raahustan reen edessä kuin uitettu koira kohti autoa. Elämä on valintoja täynnä! Huonoja ja aivan huonoja. Valitse siitä sitten.

Saavutan Kemihaaran puoli seitsemän tienoossa. Raahustan autolle. Gepsi näyttää jotain 25 kuljettua kilometriä. Normipäivänä se olisi puolen päivän vaellus. Nyt alkaa olla takki tyhjä. Mietin vielä, että jatkaisinko Vierihaaraan. Yksi yö olisi vielä varaa olla täällä. Ehkäpä sittenkin olisi ollut viisainta mennä sinne Kuttusojalle. Hölmö mies tekee vain hölmöjä valintoja. Murphyn analyyttisen päättelyn laki 1.0.

Tosi vaeltaja huokaisisi hetken ja menisi heittämällä Vierihaaraan taikka Naltiolle. Päätän kuitenkin luovuttaa. Miehisyys ei ole tästä kiinni enää. Ei semmoista voi puolustaa, mitä ei ole ollutkaan. Se on mennyt jo vuosia sitten. Vanhalla ruunalla mitään miehisyyttä enää ole! Käyn kysäisemässä Jussilta ja Helenalta että olisiko ruunalle yösijaa. Lupaavat sellaisen järjestää ja saunavuoronkin kaiken päälle. Hörähtelen tyytyväisyyttä. Pari kulkijaa näyttää valmistautuvan matkaanlähtöön aamusella. Naltioon menee kuulemma ihan kelvollinen kelkkaura. Helenan ja Jussin majataloa on kyllä kiitettävä ja kehuttava. Mitä olisi tämäkin kulma, jos heitä ei täällä olisi. Lähimmät savut taitavat olla talvisaikaan Ruuvaojalla. Olisiko aurattua tietäkään perille? Nyt voi lähteä tästä talon pihapiiristä reissuun ja palata tähän. Ottaa tarvittaessa laverin yöksi ja saunoa reissun hiet ennen kotiinajoa. Hattua nostan Helenalle ja Jussille. Vaelluskulttuurille hieno kädenojennus!

Kuskaan märät kamppeet sisälle kämpään ja teen kylppäristä kuivaushuoneen. Hymyilyttää tempoessa vaatetta päältä. Eipä ole talvivaelluksella vielä näin kosteaa oloa aiemmin ollut. Elämä alkaa kuitenkin voittaa kun piipahdan saunassa ja teen pöperöä. Ruoka ei kuitenkaan ole maullaan vaikka edelliskerran söin lämmintä murkinaa aamupuurolla. Kroppa on varmaan vielä matkalla. Kuttusojan passaaminen harmittaa. Olisi siellä vielä yön ollut. Mutta toisaalta pieni nälkä ei ole pahitteeksi. Jää vielä tavoiteltavaa. Tulipahan nähtyä Uittipiekka ja Pihtijoki. Ja nähtyä sekin, ettei ne aivan tavoittamattomissa ole huonommallakaan kelillä.


13.4. Perjantai
Kolmastoista päivä ja perjantai. Sopiva päivä kotiinpaluulle. Käyn Helenan baarissa aamupuurolla ja kahveilla. Sitten pakkaan Hiacen ja kotimatka voi alkaa. Alkumatkalla tie on soseinen. Tulomatkan talvi on vaihtumassa kevääksi. Jo ennen Ruuvaojaa tulee aurinko esiin. Alkavat hyvät vaelluskelit. Enteilee pakkasia tuleviksi öiksi. Ja taas kaduttaa, ettei sinne Kuttusojalle tullut lähdettyä. Mutta onpahan syytä tulla vielä takaisin. Jää jotakin tavoiteltavaa. Taas voi istua vessassa ja käännellä karttaa. Miettiä ensi talven reittiä. Suunnitella yöpaikkoja ja päivämatkoja.

Savukoskella käyn kahvilla paikallisella huoltoasemalla. Samat äijät istuvat baarissa. Ovatkohan vuoden aikana käyneet edes kotonaan? Paluumatka on aina sellaista levotonta pysähtelyä. Vaellus tuntuu vielä jäsenissä. Selkä ei oikein taittuisi istuma-asentoon. Reisi väpättää poljinta painaessa. Pitää pysähdellä huoltoasemille. Pelata kaikki kolikot yksikätiseen. Istua kahvilla ja elää vielä hetki reissun muistoissa.

Kotosalla olen vasta puolen yön tienoossa. Huominen menee kamppeitten pesusssa ja kuivattelussa. Kaikki romppeet ovat märkänä, puukko ruosteessa, trangian kattilassa puuron raita. Mieli on kuitenkin hyvillään. Tulipa edes tämän verran ehdittyä. Sitä ymmärtää, että reen vetäminen ei ole kaikki. Eivät vain ne hiihtopäivät ole vaellus. Iso osa koko reissua tehdään jo pitkin talvea matkaa valmisteltaessa. Monta iltaa ja yötä sitä jo mielessään hiihtää pitkin aavan laitaa. Uneksii hiljaisista hetkistä kämpällä. Tuli rapsahtelee kamiinassa. Löyly pehmentää kipeitä lihaksia Uittipiekassa. Raukeus valtaa kulkijan kun illalla kallistuu peskille Härkävaaran kämpällä. Ja reissun jälkeen kelaa kaiken uudelleen mieleensä. Katselee mielen kuvia Sorvortanselästä, Pihtijoen varresta. Uuvuttavasta matkasta Kemijokivarteen. Tuiskusta, joka työntää lunta kauluksesta sisään. Pienistä tarinoista, joita kuuntelee autiotuvan pöydän ääressä. Tämmöistä se vaeltaminen teettää.

jauru