KONTIOLAHDEN LUKION LAPIN LEIRIKOULU 2011
Nettisivut: http://koulut.kontiolahti.fi/lukio/lappi2011/
Kuvia: http://koulut.kontiolahti.fi/lukio/Kuvat/lappi_S11_galleria/index.htm
Aika: 29.8. 3.9.2011
Ketä: 69 opiskelijaa, 6 opettajaa, Klasu, 3 avustajaa
Bussit (2 kpl): Pohjolan Matka, Joensuu. Kuljettajina
Jukka ja Sami.
Reitti: Kontiolahti Kontiomäki Raatteen tie
Kuusamo Sodankylä Kiilopää Inari Kiilopää Kuusamo Taivalkoski
Jokijärvi Kontiomäki Kontiolahti
Majoitus: Tievatupa (PTK, Partaharju), isäntänä
Pertti Tamminen
Vaellus: Neljä vaellusryhmää reiteillä:
- Tievatupa Kiilopää Luulampi Tievatupa, sekä
Kuivakurun kultareitti
- Kiilopää Luulampi Kivipää Vellinsärpimä Saariselkä
- Tievatupa Niilanpää Suomunlatva Kopsusjärvi Ruijan
polku Tievatupa
- Tievatupa Ruijan polku Tammakkolampi Suomunruoktu
Rautulampi Niilanpää Tievatupa
Tarvikkeet:
-
PJ-teltta, kamiina
-
Vaellusteltat 24 kpl
-
Trangiat kaasupolttimin 26 kpl
-
Retkimuonat Blå Band ja Knor 320 ps
-
Kaurahiutaleet n. 15 kg (aŽ60 g/hlö/vrk)
-
Kiisselijauhe 12 kg
-
EA-tarvikkeet, 2 pussia/vaellusryhmä
-
Laavuvaatteet 2kpl/vaellusryhmä
Ma 29.8.2011
Aamulla klo 5.30
Syysaamu valkenee hämäränä. Lukion piha täyttyy
rinkkaselkäisistä nuorista. Rinkan lisäksi olkapäällä tai käden taitteessa
roikkuu putkikasseja ja koulureppuja. Lukiomme neljäs Lapin leirikoulu
eskaloituu.
Bussinkuljettajat avaavat ruuman ovet. Sinne pakkaamme
siistiin järjestykseen rinkat, matkakassit, vaelluskengät. Omaan osastoonsa
sijoitetaan parikymmentä suurta muovilaatikkoa. Niiden sisältä löytyy vaellustelttoja
24 kpl, trangioita 26 kpl, kaasupulloja puolen sataa kappaletta, retkimuonia
320 pussia, kaurahiutaleita 18 kiloa, kiisseliä 12 kiloa, Ea-tarvikkeita 10
pussia ja mitä kaikkea muuta. On huovutustarvikkeita, matkaeväitä, muutama
läppäri, lauluvihkoja, kameroita laatikollinen jne.
Leirikoulua on valmisteltu jo vuosi. Ensimmäiset varaukset
on tehty jo edellisen leirikoulun aikaan. On varattu Tievatupaa, varaustupaa,
ruokapaikkoja, Siidaa, porotilaa, Kallioniemeä, Raatteen tietä jne. Opiskelijoille
on pidetty oppitunteja, jaettu trangia- ja telttaryhmiä, selvitelty
vaellusryhmien kokoonpanoa, pidetty vanhempainilta, kokoonnuttu lukemattomia
kertoja valvojien palavereihin.
Ja tässä ollaan lukion pihalla maanantaiaamuna klo 5.30.
Lähtö on itkua vaille. Paikalla on 68 opiskelijaa, 7 opettajaa, 3 avustajaa.
Viime tipassa pari sairastunutta on jäänyt matkasta pois. Parille opiskelijalle
ei ole kotoa heltynyt lupaa lähtöön. Kaikki vanhemmat eivät luota siihen, että
matkamme olisi moraalisesti ja kasvatuksellisesti oikeaoppinen.
Näin on tehty jo kolmena syksynä aiemminkin. Pidettyämme
useitten vuosien ajan luontoliikuntakurssia kotiseudullamme herättelimme
ajatusta viedä koko lukion 2. vuosikurssi Lappiin. Niin syntyi leirikoulun
suunnitelma. Ohjelmassa on Raatteen tietä, Siidaa, Taivalkoskea,
porotilaesittelyä, maantiedettä, biologiaa, kirjallisuutta, kulttuuria jne. Ja
kaiken hyvän päälle kolmen päivän vaellus Saariselällä. Valvojiksi lähtevistä
opettajista ei ole ollut pulaa. Leirikoulusta, Lapista ja vaeltamisesta
kiinnostuneita on riittänyt. Erinomainen vahvistus joukkoomme on seurakunnan
nuorisotyöntekijä Klasu. Hän luovuttaa mukaamme telttoja, trangioita,
retkimuonia, EA-tarvikkeita ja pari avustajaa. Ja tietysti lähtee itse mukaan.
Klasun kanssa toki olemme vaeltaneet jo vaellusripareitten puitteissa
toistakymmentä vuotta.
Matkaan..
Lukio jää taaksemme kun bussit kääntyvät kylältä kohti
pohjoista. Olemme saaneet Pohjolan Matkoilta kaksi erinomaista kuljettajaa
Jukan ja Samin. Molempia heitäkin polttelee Lapin kuume. Kaikki hyvä tehdään
matkalaisten eteen. Heidän kanssaan ei tarvitse vääntää reiteistä, ei
lisäajoista, ei tauoista. Kaikki sujuu yhdessä sovitusti.
Ensimmäiset pari tuntia nuoriso ottaa takaisin univelkaa.
Valvojan mieli askartelee vielä varusteissa. Tulikohan kaikki tarpeellinen
matkaan? Miten pärjäämme vaelluksella? Entä jos joku sairastuu, saa vamman, ei
kykene kulkemaan? Valvojienkin kohdalla on tullut muutos. Kuviksen opettajamme
ja kaikesta sielustaan Lapin ihminen Ritva ei päässyt mukaan. Saimme kuitenkin
avustajaksi kuvataiteen opiskelija Hannan, joka on samalla sokean opiskelijamme
avustaja.
Kontiomäessä pidämme ensimmäisen tauon. Huoltoaseman vessa
nielee matkalaisia. Naisten puolella on aina jonoa. Kaikista surkein tilanne on
muuten Kemijärven ABC:llä, jossa ison huoltoaseman naisten vessassa on vain
pari pyttyä. Onkohan ajatus ollut, että käyköön matkalaiset seinän vierustalla.
Tehdään kyllä hienot myymälät ja ravintolat, mutta WC:lle ei ole ollut kunnon
tilaa. Seuraavan kerran voisimme tyttöjen kanssa kuseksia Kemijärvellä hienon
liikenneaseman seinustalla.
Raatteen tiellä
Ämmänsaarella käännymme kohti Raatteen tietä. Sen verran
tulee leirikouluunkin isänmaallisuutta mahtua, että talvisotaa voidaan
muistella. Raatteen portilla ensimmäinen joukkue suunnistaa museoon. Toisen
joukkueen voimin tutustumme tien varteen jääneeseen neuvostoarmeijan kalustoon,
rikkiammuttuun panssarivaunuun ja muutamaan tykkiin. Raatteen tien uhrien
muistoksi pystytetyllä muistomerkillä 105 vaskikelloa soittaa tuulessa nuorten
miesten muistolle. Näille seuduille jäi arviolta 20000 nuorta miestä joulu- ja
tammikuun taisteluissa 1939-40. Heitä ei kuulunut koskaan kotiin. Jonnekin
tänne kapean tien viereen pakkaseen ja suon laitaa nyykähti liian monen nuoren
miehen, pojan vasta nupustaan auennut elämä. Vaskikellojen alla yksinkertainen
kuparilaatta muistuttaa: Vaikka ihminen kuolee muisto elää.
Tässä tulee mietittyä ja nuorisolle tarinoitua kaikenlaista.
Niin kuin sitäkin, että kuinka kansanarmeijan piti olla parin viikon läpimarssin
jälkeen Oulussa. Kolonnan hännillä kulkivat leipomot, soittokunta ja
paraatijoukot. Tähän jäi voitonparaati. Mutta miten hilkulla kaikki oli.
Tälläkään puolella kaikki ei ollut kohdallaan. Ei osattu odottaa hyökkäystä, ei
joukkojen tuloa, ei sotaa. Ei ollut varustauduttu. Puolustusta ei nähty
tarpeelliseksi. Päättäjien näköalattomuudesta huolimatta täkäläiset katsoivat
isänmaan, sen pellot, talot, töllit, koulut, kylät, asumisen muodon, täkäläisen
elämisen tavan sen arvoiseksi, että sitä puolustetaan ja sen edestä kuollaan.
Että täällä voitaisiin elää niin kuin on tavattu elää. Samaa asiaahan sitä
pohditaan nytkin. Meidänkin kotiseutumme viimeinen varuskunta on vasaran alla.
Sen jälkeen koko Itä-Suomen lähin varuskunta on Sortavalassa. Eikähän se ihan
pieni pataljoona ole. Eiköhän ne tarpeen tuleen meidänkin maistamme huolehdi.
Etenkin kun päättäjillä ei ole enää tarvetta koko isänmaatamme puolustaa.
Hiljaisen oloisina nuorisomme pakkautuu takaisin busseihin.
Yhden jos toisen mielessä kiertää ajatus yli 70 vuoden takaisesta talvesta.
Mitä ajateltiin kodeissa kun nuorta miestä ei kuulu kotiin, ei täällä eikä
Ukrainan aroilla. Oliko kaikki sen arvoista? Miten meille olisi käynyt, jos sen
ajan nuoriso ei olisi tarttunut aseeseen maata puolustaakseen. Retkeilisimmekö
täällä? Olisiko meitä olemassakaan? Jussi muistelee viime talvista
varusmiesaikaansa Rajalla. Hänen näkökulmansa näihin asioihin on tuoreempi.
Samalla muistissa monta kokemusta siitä, mitä on vetää fyysinen ja henkinen
vieteri katkeamispisteeseensä syksyn sateissa ja talven pakkasissa. 70 vuotta
sitten ei ollut vaihtoehtoa. Tai ehkä oli kuole tai puolustaudu.
Hiljainen kansa, Kuusamo, esitelmiä..
Suomussalmen jälkeen pysähdymme vielä Hiljainen kansa
istallaatiota ihmettelemään. Reijo Kelan hieno ajatus kainuulaisen kansan sielun
kuvasta vanhalla viljelyssuolla on alkanut elää omaa elämäänsä. Tästä on tullut
yksinkertaisuudessaan hätkähdyttävä pysäkki matkalla pohjoiseen. Tässäkö on
Kainuun ja koko pohjoisen ja itäisen Suomen loppu? Vuosikymmenien jälkeen
meistä jää jälkeemme enää nämä hiljaiset suot, tien varren tönöt
kiinninaulattuine ikkunoineen, heinäseipäät suon laitaan. Kaikki elävät ovat
valuneet etelään. Kotiseutua ei enää ole kuin valokuvissa, muistoissamme ja
suon laidan turveseipäissä.
Kuusamossa parkkeeraamme bussit Prisman pihaan. Ykkösjoukkue
aloittaa ruokailulla BaariMartaissa. Kakkosjoukkue sykyilee Prisman hyllyjen
välissä etsien lisämuonaa vaellusta varten. Kokeneet vaellusketut latjaavat
kärryyn sisäfilettä, kananrintaa, Halloumia ja muuta iltanuotiolla kateutta
aiheuttavaa. Kolmen vartin kuluttua vuoroa vaihdetaan. Kakkosjoukke täyttää
kupunsa BaariMartain seisovasta pöydästä. Puolentoista tunnin pysähdyksen
jälkeen matka jatkuu jälleen kohti pohjoista. Tällaisen porukan syöttäminen ja
ostoksilla käyttäminen alkaa jo vaatia pientä logistiikkaa. Ihailtavan hyvin
kuitenkin kaikki ovat määrähetkellä bussissaan. Ketään ei tarvitse odottaa.
Matka voi jatkua. Keula kohti pohjoista.
Aloittelemme opiskelijoiden tekemien etukäteistöiden
purkamista. Kukin on parinsa kanssa valmistellut muutaman sivun esitelmän
jostakin ennalta sovitusta aiheesta. Ne koskettelevat tietenkin Lappia monelta
kulmalta. On töitä sotahistoriasta, kirjallisuudesta, kulttuurista,
lestadiolaisuudesta. On esitelmiä raakuista, poroista, sopuleista. Käsitellään
matkailua, vaeltamista, kullankaivuuta ja mitä kaikkea. Esitelmiä kuunnellessa
ajattelee näiden leirikoulujen mieltä. Mitä nuoriso ehtii kuuden päivän aikana
nähdä, kokea, oppia? Vaellusosuus on vain kolme päivää. Silti sen valmistelu ja
toteuttaminen vie valtaosan kaikesta suunnittelusta, varusteista, huolesta.
Meno- ja tulomatkan tutustumiskohteet ovat kuitenkin nekin tärkeitä. Matkalla
ehtii nähdä paljon ja ennen kaikkea ajatella, sulatella kokemaansa. Ehkäpä se
nuoren päässä jonakin päivänä jäsentyy osaksi omaa maailmankuvaa ja jopa
katsomustakin.
Viimeinkin Tievalla..
Saavutamme Tievan illalla kahdeksan tienoossa. Sataa.
Näinköhän huomenna kastumme. Käymme iltapalalle. Nopean palasen oton jälkeen
odottaa majoittuminen ja saunat. Majoituksesta käydään pientä vääntöä.
Jokaiselle ei ole omaa sviittiä tarjolla. Retkeilymajan tapaan samaan tupaan
saattaa tulla eri sukupuoltakin olevia. Lopulta saavutamme yksimielisyyden.
Kukin on tyytyväinen yösijaansa. Oma vaellusryhmäni täyttää MetsäPaavon. Pari
vaeltajaa asettuu majoiksi tuvan suuren pöydän alle. Me vetäjätkin koetamme
löytää myöskin sijaa, johon asettua.
Saunavuoron aikana aloitamme vaelluksen varusteiden
jakamisen. Varustetiski perustetaan Vanhan Tievan olohuoneeseen. Kukin
trangiaryhmä saa tiskiltämme vaellusmuonat, trangiat, kaasut, teltan,
kaurahiutaleet, kiisselit. Kun viimeinen vaeltaja on palannut saunasta ja
kaikki varusteet on jaettu, pidämme vielä pienen briefingin vetäjien kanssa.
Aamulla ei ole juuri aikaa tupakoida. Vaellusryhmät olisi hyvä saada aamupalan
jälkeen taipaleelle.
Käyn vielä lyhyesti saunassa. Sitten on jo etsittävä
yösijaa. Vetäjien kesken vaihdetaan vielä muutama sananen huomisesta agendasta.
PJ-teltta tulisi pystyttää. Oman vaellusryhmän pari vaeltajaa hieman
huolestuttaa. Näinköhän kaikki saadaan matkaan - ja vielä takaisinkin. Sitten
unten maille. MetsäPaavon arkaainen punkka kutsuu houkuttelevasti. Aamulla
neljän aikaan jo heräilin matkalle lähtöön. Nyt on jo yli puolen yön. Unta ei
tarvinne juuri houkutella. Moni asia pyörii silti mielessä. Hetki MetsäPaavon
pikkukamarissa palauttaa mieleen muistoja kipeitäkin. Tippahan siinä silmään
tulee muistoja käännellessä. Sitten uni armahtaa.
Ti 30.9.
Porukkamme saapuu aamupalalle ihailtavan ajoissa. Pitkä
eilinen matkapäivä ja myöhälle venynyt ilta ei tunnu nuorisoa painavan.
Muutamat Tievan varttuneet vaeltajat katselevat nuorisomme aamupalastelua
kiinnostuneena. Joku kyseleekin, että aiotteko te todella selvitä tunturissa
näiden pipopäiden kanssa. Toteamme, ettei ole huolta. Kyllä nuoriso meistä
tunturissakin huolen kantaa.
Pystytämme kuljettajien avustuksella PJ-teltan. Minnan ja
Ninan päivänkakkaralaiset saavat telttaan vieläpä maavaatteen ja
keskuslämmitystä varten kamiinan.
Kollegan kanssa tarkastelemme MetsäPaavon edustalla vaellusryhmämme
varustusta. Käydään vielä läpi yhteisten tarvikkeiden mukaantuloa. Ovathan
kaikki vaellusteltat, trangiat, kaasut matkassa. Entä laavuvaatteet, eväät,
sadevarusteet? Timin rinkkaa latjataan uusiksi. Kaikilla ei ole vielä oikein
kuvaa siitä, miten rinkka tulisi pakata. Kohta on Timinkin rinkka timmi kuin
kumisukka. Monellehan tämä on aivan ensimmäinen vaellus laatuaan. Ei ole ihme,
että rinkan pakkaaminen kysyy uusintoja. Me vetäjät olemme tätä tehneet jo
lukemattomat kerrat ennen. Niinpä tässä ymmärtää toista jo puolesta sanasta
tai pään liikkeestä. Ainakin mitä tähän vaeltamiseen tulee.
Vaellus alkakoon
Lähdemme liikkeelle Muotkan Majojen kautta kohti Ruijan
polkua. Ensimmäinen pieni tauko pidetään ja parin kilometrin päässä puiston
rajalla. Samaan taukoon ennättää myös Klasun ja Ainon ryhmä. He tavoittelevat
yöpaikakseen Suomun latvan laavua. Meidän kohteemme on Kopsusjärvi tai
tarkemmin Tammakkolammen kammi. Vesan, Antin ja Juhon ryhmä taas suunnistaa
Luulammen kautta Kivipäälle ja Vellinsärpimään. Minna ja Nina Hannan kanssa
taas liikkuvat lähempänä Kiilopäätä. He pääsevät tutustumaan myös
kullanhuuhdonnan saloihin.
Erkanemme Ruijan polulle. Samaan aikaan alkaa hienoinen
vesisade. Nuoriso kaivaa esiin sadevarusteita. Taukopaikalla suon laidalla on
väsyneen oloista väkeä. Kulkemisen kivuliaisuus ja rinkan paino tyrmistyttävät.
Ensimmäinen päivä alkukilometreineen on koko vaeltamisen vaikeinta osuutta.
Monelle ensikertalaiselle tällainen marssiminen painavan repun kanssa on yhtä
tuskaa. Nuori sielu ajattelee jo kuolemaa. Onneksi toisena päivänä tuskaan
alkaa tottua. Kolmas päivä on jo kotimatkaa. Silloin voi vaeltamisesta jo
nauttiakin.
Kohmeiset nuudelit ja sopuleiden vaellus
Puolivälissä päivämatkaa pidämme ruokataukoa Ruijan polun
varressa hyvän matkaa ennen Kopsuksen saksalaistietä. Tyttöjen trangiaryhmä
kokee ensimmäiset vastoinkäymisensä. Trangian poltin onkin heillä väärää mallia
ko. keittimeen. Kaiken hyvän päälle nuudelit valahtavan keittimen kaatuessa
kankaalle. Vesisateessa ja kylmän kohmeessa pientä sielua jäytää. Tänne piti
tulla kylmämään ja kuolemaan. Urheasti tytöt kuitenkin keittävät uutta
sörsseliä ja lusikoivat sitä tuulensuojaan. Lopuksi kaikki kääntyy nauruksi
yhden todetessa, että hänen keittiökokemuksensa rajoittuu veden pohjaan
polttamiseen.
Me veturit kokkailemme petäjän alla omaa menyytämme.
Sekin sujuu meillä ilman pitempiä puheita. Samalla pohditaan hiljakseen
ryhmämme tilaa. Yhteen ääneen ihmettelemme vielä kunkin jaksamista, varusteiden
kirjoa ja hyvää mielialaa, jonka vaistoamme porukasta. Meille vetäjille kaikki hyvä
on vielä edessä. Vaelluksen alku tuo hyvän mielen. Tätä on vielä edessä kolme
päivää. Siinä saamme taas osaksemme kaiken hyvän. Tämän hienon porukan,
iltanuotiot, juttelut, yöt teltan hämärässä, nämä maisemat, alkavan ruskan
värit tunturin kupeessa, tunturipurojen solinan, Kopsuksen autiuden ja sen
takaa Nattasten kummut. Kaikki on vielä edessä päin.
Ja niin jatkamme matkaa. Taitamme kulkumme saksalaistielle,
joka nousee kohti Rautupäiden laitaa. Ylhäällä pidämme taukoa. Edellisvuonna
oli niin lämmintä, että olimme täällä pelkässä t-paidassa. Ampiaiset pörräsivät
ympärillämme. Nyt on koleaa ja kosteaa. Silti maisemat herättävät ihailua
porukassamme. He ovat hyvillä mielin kaikesta uudesta, mitä näkevät ja kokevat.
He juttelevat, nauravat, iloitsevat toisen osuvista sanoista, kommelluksista,
varusteista tai yhdessä jaetuista herkkupaloista.
Saksalaistien varressa on ruumiita toisensa perään.
Sopuleitten vaellus on vaatinut uhrinsa. Vähä väliä sopuli kiirehtii polkumme
poikki tai rapisee viereisessä sammalikossa. Ihmettelemme kaatuneitten
vaeltajien määrää. Sopulivaelluksen ymmärtäminen ei ole hetkessä käsitelty.
Asiasta käydään pitkällistä pohdintaa. Allegoriaa ihmisenkään elämään ei
unohdeta. Entäpä jos omankin populaatiomme nälkävaellus ruoan löytämiseksi
joskus alkaa? Ellei liene jo alkanut.
Yö Tammakkolammella
Saavutamme Kopsukselle laskevan puron illalla viiden
tienoossa. Nousemme vielä Tammakkolammen kammille, johon asetutaan majoiksi.
Ilman eri käskyä nuoriso alkaa etsiä paikkaa teltoilleen. Pian on telttakylä pystyssä
yläkummulla. Teltan oviaukolta avautuu Kemppisen Lumikuru-kirjan kuvan
kaltainen maisema, Tammakkolampi, Kopsusjärvi, Nattaset. Ympärillä alkavaa
ruskaa, aavistus syksyn hämärää ja tulevaa kaamosta.
Kokoonnumme kokkailemaan nuotiolle. Virittelen poikien
kanssa laavuvaatteen tuulen ja sateen suojaksi. Kohta käryää pannuilla
sisäfileet, pihvit, kanansuikaleet. Joku lämmittää tortillaa. Toiset
kokkailevat retkimuonapusseista oudonnäköistä keittoa. Joku kärventää
lenkkimakkaraa. Pariin kattilaan vispataan lettutaikinaa. Tasainen puheensorina
ympäröi nuotiopiiriä. Sitä katkaisevat nauruntyrskähdykset ja riehakkaat
huudot.
Kollegan kanssa käymme kantamassa purolta vettä
nuotiopaikalle. Vesipaikalle onkin matkaa reilun puoli kilometriä. Yhtä
trangian kattilaa ei kannata kerrallaan kuljetella. Matkalla muistuu mieleen
edellissyksyn vastaava reissu. Mitä kaikkea on ehtinyt vuoden aikana
tapahtuakaan. Edellisen reissun jälkeen kaikki oli osaltani katkolla. Viime
talveen oli tarkoitus päättyä työurani kuin näitten vaellustenkin. Jotenkin
kuitenkin asiat kuitenkin päätyivät niin, että jälleen olemme täällä. En osaa
vieläkään sanoa, onko se hyvä vai huono. Menneessä vuodessa ei muuta
muistelemista sitten olekaan. Kaikki on muistissa yhtä pimeää.
Nuotiopiirissä käydään vielä yhteistä juttutuokiota. Sitten
siirrymme kaikki sisälle kammiin. Miten voi niin pieneen kammiin sisälle neliön
suuruisesta oviaukosta mahtua 20 vaeltajaa? Niin vain mahdumme. Puheensorina
täyttää hämärän kammin. Nuoriso vähentää vaatetustaan kuumassa kammissa.
Käydään läpi päivän tapahtumia. Nauretaan kommelluksille. Ihastellaan Lapin
hiljaisuutta. Täällä olemme keskellä erämaata yksinäisessä hämärässä kammissa. Sitten
aloitamme lettumarathonin. Lettu letun perään valmistuu
kahdella pannulla. Voirasia tyhjenee. Samoin käy hillopurkeille. Lettulautanen
kiertää kädestä käteen. Letut häviävät kammin kuumaan, savuiseen hämärään.
Lopuksi kaikki on syöty. Ensimmäinen vaelluspäivä on päätöksessään. Pari
vaeltajaa on jo nukahtanutkin kammin lavitsalle.
Ulkona on jo pimeää kun vaeltajat lähtevät hyvän yön
toivotusten saattelemana haparoimaan teltoilleen. Vielä ennen yön tuloa me vetäjät kertaamme päivän
vaellusta ja matkalla koettua. Pohdimme myös hieman huomisen reittiämme. Parin
vaeltajan flunssa askarruttaa. Näinköhän uskallamme kuljettaa heitä
Rautulammelle saakka?
Kammi on kuuma lettukestien jälkeen. Pitkälle yöhön täytyy
ovea pitää hieman raollaan. Sitten uni voittaa. Muutaman kerran herään yöllä.
Katselen hämärässä kammissa ympärilläni. Hätkähdän mennyttä vuotta. Kaikkea
sitä, mitä on kokenut, saanut kestää. Nyt olen kuitenkin tässä, Tammakkolammen
kammissa. Katselen sitä kaikkea kaunista, minulle luovuttamattoman tärkeää,
mitä ympärilläni on. Haluan painaa muistooni kaiken näkemäni, muistamani.
Kätken sen syvälle mieleni verkkokalvolle. Tässä on hyvä olla. Tähän voisi
jäädä.
Ke 31.8.
Heräämisen hetki kammissa on tunnelmallinen. On hiljaista,
levollista. Takana unenomainen yö. Muistissa eilisen päivän ja illan
tapahtumat. Edessä toisen päivän matka ylös tunturiin ja Rautulammelle. Viritän
kamiinan pienen tulen. Kurkistan kammista ulos. On sumuista ja kosteaa.
Suoranaista sadetta ei vielä kuitenkaan ole. On kömmittävä ulos. Virittelen tulta
nuotiopaikalle nuorisoa varten. Vähitellen nuoriso saapuu yksi kerrallaan
nuotiopaikalle. Etsitään eilisillan kattiloita. Kaivellaan eväspussista
kaurahiutaleita ja kiisselijauhoa. Monen mielessä on viileä viime yö. Pieni
pelko päivän vaelluksesta askarruttaa.
Pian aamupalaa lusikoidaan naamaan. Sitten keräillään
kamppeita kasaan. Kohta alkaa telttojen purkaminen ja pakkaaminen. Kollegan
kanssa avustamme majoitusten purkutalkoissa. Pari telttaa otetaan tytöiltä
kannettavaksemme.
Kammille saapuu pari varttunutta naisvaeltajaa. He kertovat
olleensa jo toista viikkoa vaelluksella. Jokaisena vaelluspäivänä on satanut.
Ehkä se ei oikein anna kuvaa pohjoisen vaellussäistä pitemmässä juoksussa. Eikä
varmaankaan aina nosta mielialaakaan. He saavat kuitenkin lämpimän kammin
seuraavan yönseudun majapaikakseen. Ehkäpä yö kammissa hoitaa haavoja. Tai
ainakin kuivaa varusteita.
Kohti Suomunruoktua
Aloitamme nousun kohti Kopsusnokkaa. Aamu-unisuus karisee
silmistä seuraavan parin kilometrin matkalla. Ylhäällä pidämme taukoa ja hengähdämme.
Kännykän kenttä saa eloa nuorisoon. Soitetaan äidille ja kamuille. Mietimme
muiden ryhmien kohtaloa. Mitenkähän he ovat selvinneet?
Tässä tulee aina mieleen muutaman vuoden takainen
porovaellus. Lähdimme Luirolta ja päätimme taivaltaa Kopsusjärvelle seuraavaksi
yöksi. Oikaisimme kohti Kopsusta Aitavaaran kautta. Jo Aitaojan ylitys vaati
sillanrakennusta. Varsinainen Getsemane odotti Kopsuksen itäpuolisessa
maastossa. Se oli yhtä pirunkirkkoa. Soisia pounukkoja, puronvarsia,
lampareita, ryteikköä, kallionkielekkeitä. Satatonninen kartta ei kertonut
asiasta mitään. Liekö kartanpiirtäjäkään joka kulmaa siellä kulkenut. Muutama
tunti paloi, että pääsimme Kopsukselle. Iltapala maistui sillä kertaa ja
yöunikin.
Vanhalla Museokämpällä odottaa Suomun ylitys. Kengät
kainaloon ja kipaisu yli Suomusta. Vastarannalla tuskaillaan hyytävää Suomun
vettä. Kukin koettaa kuivailla kylmässä kurttuisiksi kylmettyneitä varpaitaan. Varpaat
näyttävät vanhan mummon räpylöiltä. Vaelluskenkä olisi vielä saatava jalkaan.
Muuten ei matka joudu. Suomunruoktulla odottaa ruokataukoa. Ilman eri ohjetta
nuoriso kokoaa trangiat, noutaa vedet ja alkaa kokkailla muonaansa.
Pihan lämpömittari näyttää pari lämpöastetta. Siinäkin
lienee pari liikaa. Kädet kohmeessa kokkailemme. Ryhmällä on kuitenkin tallella
hyvä huumori. Parille autiokämpässä asustavalle vaeltajalle hymähdellään heidän
kipaistessa pikaisesti vessan polulla. Nuoriso tahtoo näyttää, ettei ulkona
ruoanlaitto tämän kummempi koetos ole.
Kollegan kanssa nautimme oman menyymme kämpän seinustalla. Ripeksii
ohutta tihkua. Ilman hansikkaita sormet tahtovat kohmettua. Päälle on vedettävä
lisävaatetta. Kassit kutistuvat rusinoiksi. Alaleuka lyö loukkua. Lämpimän
kesän jälkeen kone ei ole tottunut vielä kylmään. On varmaan kesän öljyt
koneessa. Ensimmäisen kerran sulan maan aikana joudun Lapin vaelluksella
turvautumaan pitkiin kalsareihin. Onko se tämä sää vai ikä, mikä koettelee. Ei
sinänsä, että tässä iässä enää mitään säästettävää olisi. Vanhat hammaspaikat
eivät vaan enää siedä kalinaa. Kovin kauaksi aikaa ei tee mieli jäädä tähän
makoilemaan. Lämpimän ylläpitämiseksi on paras jatkaa matkaa.
Ylös Rautulammelle
Pian suuntaamme yläjuoksun vartta kohti Rautupäitä ja
Rautulampea. Matka Suomunruoktusta ylös Rautupäille on hieno. Tunturit
avautuvat eteemme. Porotokka kulkee polkumme edessä. Riekko ääntelee
tunturikoivikossa. Sopuli kiirehtii jalkojen edestä varvikkoon. Koivun lehti
punertaa jo. Ruska saapuu tunturiin. Syksy on tullut. Kesä on jälleen ohi.
Edessä on pimeää kaamosta, elollisen kuolemaa..
Rautupäille noustessa alkaa kone lämmetä. Kelikin lämpenee
hieman. Sade loppuu. Pidämme taukoa puurajassa. Nuoriso makoilee
tunturikoivikossa. Käydään keskustelua ja välillä pientä painia. Tytöt
hallitsevat tarinoinnin suuntaa. Poikien osaksi jää kuunnella huuli pyöreänä
tai lohkaista jotakin asiaankuulomatonta. Vetäjien suupieleen nousee hymynkare
dialogia kuunnellessa. Ei tämä hassumpaa koulunpitoa ole.
Rautupäillä ihastelemme eteen avautuvia tuntureita. Alhaalla
makaavat pilvet estävät kaukaisimpien huippujen piirtymisen. Silti näkymässä on
nuorisolle uutta ja ihmeellistä. Suurin osa on ensi kertaa tunturissa. Näistä
on luettu vain kirjan sivuilta. Kaukana vaeltava porotokka kiinnittää huomiota.
Minne se menee? Mistä se tulee? Kenelle se kuuluu? Ehkäpä Maggan Paulus tai
Ulla vastaavat siihen ylihuomenna.
Rehtorin harkintakyky pettää
Matkalla kollega saa kännykkään viestin. Kotiseutumme
sanomalehden yleisönosastossa otetaan kantaa Lapin retkeemme. Onko rehtorin ja
opettajien harkintakyky pettänyt? Leirikoulussa tytöt ja pojat nukkuvat samassa
teltassa. Viest
