KONTIOLAHDEN LUKIO 30v.
Juhlapuhe
24.4.2004

Arvoisat juhlavieraat!

Hyvät lukiomme entiset ja nykyiset, opettajat, opiskelijat ja koko henkilökunta!

[Niin kuin omalta kohdaltanne kaikki tiedätte ja olette myös tässä juhlassa nähneet, lukiomme yksi suuri vahvuus on luovat, monella tavalla lahjakkaat opiskelijat, jotka antavat oman panoksensa lukiomme eteen. Heitä on monella tavalla erilaisilla stipendeillä ja kannustuspalkinnoilla yritetty muistaa keväisin ja syksyisin juhliessamme uusia ylioppilaita.

Harvoin kuitenkin muistamme opettajia tai henkilökuntaa. Ajattelen, että tänään on kannustuksen paikka. Erityisesti tässä juhlassa haluaisin lausua kiitokseni Teille kaikille Kontiolahden lukion entisille ja nykyisille opettajille siitä arvokkaasta työpanoksesta, jonka olette tehneet lukiomme ja sen opiskelijoiden eteen. Arvokkainta on jäädä nuorten opiskelijoiden mieleen, heidän muistoihinsa kannustavana, rohkaisevana ja myötäelävänä opettajana.

Tänään kiitän erityisesti lukiomme opettajia juuri vietetyn Comenius-viikon valmisteluista ja läpiviemisestä. Comenius-viikkoa ovat lehtori Kimmo Karttusen johdolla valmistelleet myös Kirsi Kostamo, Arja Alm ja Sari Kulma-aho. Myös tämän juhlaviikon eteen ovat kaikki antaneet oman panoksensa. Työryhmässä ovat suurinta vastuuta kantaneet Leena Kangasaho, Liisa Ryyppö ja Susanna Huttunen. Myös monet opiskelijamme ovat opinto-ohjaaja Tarja Julkusen ja musiikinopettaja Henryk Weselskin johdolla tehneet työtä juhlamme eteen. Erityinen kiitos kuuluu myös tämän juhlan valmistelusta ruokalan väelle ja koulumme siisteydestä vastaaville Sannalle ja Tertulle.  Jokaiselle Teille nimeltä mainitulle ja mainitsemattomalle kuuluu tänään kiitos, kuten myös osaaville opiskelijoillemme.

Pienenä kannustuksen osoituksena haluamme opettajakunnan puolesta antaa erityiskiitoksen kahdelle henkilökuntamme jäsenelle, jotka ovat omassa työssään antaneet lukiomme eteen omaa erityisosaamistaan. Pyydän siksi tänne noutamaan pienen lahjan ja kukat lukiomme kanslistin Birgitta Tiihosen, joka on tehnyt hienot lukiomme Internet-sivut sekä lehtori Mirja Valtosen, joka on jo vuosia ohjannut lukiomme iltamia. Kiitos Teille! ]

Tätä juhlaa on suunniteltu ja vietetty ”omalla joukolla”. Puhujat ja esiintyjät ovat olleet lukion nykyisiä tai entisiä opiskelijoita. Te tänne kutsutut ja saapuneet vieraat olette meille tärkeitä tukijoitamme. Esimerkkinä mainiten vaikkapa te veteraanit, jotka olette saaneet kutsun tähän juhlaan ja jokaiseen yo-juhlaamme iltahuutoon saakka. Tai te vanhat opiskelijat, opettajat, henkilökunta. Teitä ilman lukiomme ei juhlisi. Tämä juhlajoukko kuvaakin hyvin lukiomme merkitystä koko 30-vuotisen taipaleensa ajan juuri paikallisille nuorille ja heidän kodeilleen sekä koko Kontiolahden kunnan sivistys- ja kulttuurielämälle.

Täytyy kuitenkin tunnustaa, että tähänkin juhlaan kyseltiin entisiä ministereitä, nykyisiä kansanedustajia, maaherroja, euroedustajia, maakuntajohtajaa jne. Jokaisella heillä oli esteensä ja menonsa. Yleensä tilaisuus Helsingissä, Brysselissä tai seminaarissa itämerellä.  Karu totuus paljastuu kyselijälle ennen pitkää. Kotimme ja lukiomme ovat kaukana metropoleista, vallan keskuksista, nykyajan tiedon ja vallan solmukohdista. Sama näkyy lehdistön ja muun median kiinnostuksesta arkeemme ja juhlaamme. Median uutisille, kuten vaikkapa kaupunkilehti Karjalaiselle, kymmenen kilometriä vallan solmukohdasta tai kaupungin kävelykadulta mitattuna on jo ylittämätön matka. Täytyy olla todella huono uutinen, että näistä kirkonkylistä tai periferian maitolaiturin takaa päästää uutisiin. Mediakeskeinen elämä antaa sisältöjä elämälle vain lööppien, uutisten, pinnallisuuden kautta. Merkittävää elämää on vain se, joka pääsee uutisiin, kansiin, skandaaleihin. Kaikki merkittävä tapahtuu metropoleissa, viihdestudioissa, Robinsoneissa, miljonäärijusseissa. Ketä kiinnostaa Romppalan raitti, Mönnin lossi tai Kolvanan Uuro. Niillä ei pääse enää edes Pielisjokiseutuun.

Kaikki tämä kuvaa hyvin aikaamme 2000-luvulla.

Emme edes ymmärrä niiden muutosten nopeutta, jotka aivan kuin vyöryvät eteemme ja ylitsemme.  Tulevaisuudentutkijat puhuvat räjähtävästä globalisaatiosta, työvoimavaltaisen teollisuuden nopeasta siirtymisestä Kiinaan, Intiaan ja kolmanteen maailmaan. Eurooppalainen elämänmuoto katoaa ylivyöryvän siirtolaisuuden myötä. Suomea koskettavat futurologiat ovat yhtä hätkähdyttäviä. Asuminen, työpaikat ja tuottava teknologia keskittyy kehä-kolmosen sisälle ja Oulun seudulle. Maata ei ole enää järkevä pitää kokonaan asuttuna. Heikosti palkattuun palvelu- ja hoitotyöhön palkataan väkeä siirtolaistulvasta.

Ymmärrämme, että näiden näkyjen toteutuessa lukiomme ei enää vietä 50-vuotisjuhliaan, eikä kuntaammekaan enää silloin ole, lieneekö Joensuutakaan.

Silti on tärkeää muista, että ihminen ei elä vain tulevassa tai tulevaisuudessa. Ihminen elää myös menneessä, elää historiassa, muistoissa, kaikessa siinä merkittävässä, mikä itsellemme, suvullemme tai kansallemme on vuosien ja vuosisatojen saatossa tapahtunut. Historia antaa elämällemme merkityksen, sisällön, itsekunnioituksen.

Siksi tämän lukion 30 vuotta on merkittävä, ainutlaatuinen ja tärkeä. Se on tärkeä jokaiselle niille nuorelle, jotka tästä lukiosta ovat maailmalle lähteneet. Heidän mukanaan kulkee muisto, ei vain vanhasta puukoulusta tuolla tien toisella laidalla tai opettajista tässä talossa. Lukion muisto kantaa mukanaan paljon enemmän. Siinä on läsnä lukion perustamista ajaneiden, maasta kasvaneiden, kumaraharteisten kunnanisien luja usko oman kotiseudun nuoriin. Heidän sukupolvensa raivasi maan, puolusti sitä kirkkomaan kummulle saakka, teki kaikkensa, että elämä olisi meille mahdollista.

Lukiolaisen muistossa kulkekoon maaseudun viimeiset maitolavat, lehmiaitausten savut, kesäaamun kalastajat kotijärvellä, kyläkoulun pihalla raikuvat lasten äänet. Näitä ääniä tai mielikuvia ei enää ole, eikä koskaan enää tule. Ne kaikki ovat mennyttä. Mutta ilman niitä, ilman mennyttä historiaa, ei ole meitäkään. Tulevakin on vain sen varassa, mitä olemme kotoamme, koulustamme, lukiostamme saaneet matkaamme.

Mutta suurienkin tulevaisuuden näkyjen tai menneitten historiatekojen edessä jokaisen meidän on aina muistettava, että meillä jokaisella on myös oma elämämme ja kohtalomme. Kukin meistä kamppailee arkisten kysymystensä keskellä, kotona tahi työelämässään tai taistelee omien vastoinkäymistensä, sairautensa, murheittensa tuulimyllyjen kanssa. Tiedämme oman menneisyytemme valossa, että emme ole elämämme herroja. Tämäkin kamppailumme päättyy kerran työmme tehtyämme. Jo toiselle kymmenelle meidänkin lukiomme entisille oppilastovereille tämä matka on jo päättynyt. Heidän muistolleen olemme pystyttäneet pienen pöydän lukion yläkertaan käytävän ikkunan eteen. Muistamme heitä, joiden matka on katkennut kesken nuoruuden tai varhaisen aikuisuuden. Kullekin meistä tulee samoin ilta aikanaan. Merkittävää ja suurinta on se millaisen muiston jätämme läheistemme ja ystäviemme muistoihin. Mekin muistamme edesmenneitä lukiomme jäseniä lämpimillä muistoilla.

Elämän rajallisuus hämmentää meidät, tekee meidät nöyräksi. Suurinta mitä lukiomme on meissä saanut aikaan ei ehkä olekaan saavutuksemme työssä tai maailmalla, vaan ehkä sittenkin elämän salaisuuksien ihmettely, toistemme näkeminen kaltaisinamme veljinä ja sisarina, mutta myös nöyryys syntymän ja kuoleman edessä ja matkalla niiden välillä.

Siksipä me nytkin nöyrin mielin, mutta pystyssä päin, tulevaisuuteen luottavasti tähyten, nousemme yhdessä laulamaan Karjalaisten laulun. Soikoon se yhteisen opinahjomme kunniaksi, mutta myös menneitten sukupolvien ja poismenneitten ystäviemme muistoksi.

Kaikkivaltias Teidän tietänne varjelkoon nyt ja aina!

ilpo saarelainen

takaisin etusivulle