Itsenäisyyspäivän saarna

Kontiolahden kirkko
6.12.2010
Matt. 20: 25-28

Evankeliumimme kohtaa edeltää kertomus, jossa Sebedeuksen poikien äiti tulee pyytämään pojillensa taivaassa valtaistuimen viereisiä paikkoja. Äidin pyyntö on ymmärrettävä. Kuka äiti nyt ei lapsillensa tahtoisi hyvää. Jeesus kuitenkin tekee pojille ja äidillekin kysymyksen: ”Tahdotteko juoda saman maljankuin minä”. Ovatko he valmiit näkemään vaivaa, tekemään uhrauksia, kärsimään joskus tulevaisuudessa siintävän hyvän eteen.

Sellainen järjestys on toinen kuin mitä he ympärillään näkevät. Tässä maailmassa valtaa käytetään usein kovalla kädellä, heikompaa sorretaan, oma etua ajetaan häikäilemättä, heikoimmat unohdetaan ja jätetään yksin.

Jeesus opettaa ja toimii toisin. Hän opetti, että meidän olisi oltava valmis näkemään vaivaa, kärsimään toisen ihmisen hyvän eteen. Olisi oltava valmis laittamaan oma maineensa, jopa henkensä sen eteen, että toisten, heikompien olisi mahdollista elää hyvää elämää. Sitä on olla toisen orja, palvelija.

Tänään, tämän jumalanpalveluksen jälkeen paljastetaan kirkonmäellä kontiolahtelaisten Mannerheim-ristin ritarien muistomerkki. Yksi näistä kolmesta Mannerheim-ristin saajista oli jakokoskelainen Valde Sorsa. Monella tavalla Valden elämä kelpaa edelleen meille esimerkiksi siitä, miten yhteinen hyvä, isänmaa, kotiseutu, toisen ihmisen puolustaminen asetetaan joskus ääritilanteessa oman elämän edelle.

Valde oli syntynyt aivan vuoden lopulla 1920, 29. joulukuuta. Valden perhe asuu Jakokoskella. Valden ollessa puolivuotias, hänen isänsä kuolee. Äiti viljelee uuden puolisonsa kanssa tilaa. Valde saa kolme sisarpuolta, joista vain yksi jää eloon. Valden ollessa 8 vuotias, äitikin kuolee. 17- vuotiaana Valde ottaa kotitilan isännyyden ja jää yksi viljelemään tilaansa. Samaan aikaan hän ajattelee isänmaan ja kotiseudun puolustamisen niin tärkeäksi, että liittyy vapaaehtoisena suojeluskuntaan, sen aikaiseen vapaaehtoiseen maanpuolustusjärjestöön. Vuonna 40 hän astuu varusmiespalvelukseen asevelvolliseksi. Jatkosodan alkaessa hänet komennetaan JR7:ään ns. Tyrjän rykmenttiin, jossa hän toimii esimerkillisenä ryhmänjohtajana.

Kesällä -41 hän saa Mannerheim-ristin 8:na suomalaisena sotilaana. Hän on koko sotaakäyvän joukon ensimmäinen ryhmänjohtaja, jolle annetaan tuo arvostetuin suomalainen kunniamerkki, Mannerheim-risti. Asemasodan alkaessa JR7 asettuu Ohdan lohkolle Laatokan luoteispuolelle.

Keväällä 42 Valde on lomalla kotonaan. Ehkäpä hän on saanut viljakylvölomaa. Rintamalla on rauhallista. Eletään asemasotavaihetta. Kesäkuun 15 päivä Valde on juuri palannut lomaltaan. Yötä myöten ryhmänsä kanssa hän korjaa ryhmän puolustusasemaa. Valoisan kesäyön käännyttyä aamuksi naapurin tarkka-ampuja osuu hänen. Valde haavoittuu vakavasti ja saman päivän iltana kenttäsairaalassa hän menehtyy leikkauspöydälle.

Nuori 21-vuotias sotilas, ryhmänsä johtaja, ritari on kuollut. Sinne jää kotitila, pellot, joita hän oli kyntänyt. Vilja, jonka oli lomallaan ehtinyt kylvää. Kotikylään jää nuori tyttö, jonka kanssa Valde oli ehtinyt tapailla. Nuoruuden ihastus, rakastettu ei palaa enää koskaan kotiin.

Juhannuksen aikaan hänen valkoinen arkkunsa tuodaan kotiin. Kylä liittyy saattojoukkoon. Hänet haudataan tähän kirkon vierelle sankarihautaan. Siinä on hänen ristinsä, syntynyt 29.12.1920, kuollut 15.6. 1942. Hänen juuri alkanut elämäntarinansa katkeaa. Ei hän ehdi perustaa perhettä, ei saada lapsia. Ei hän näe kotitilan peltoja enää. Hän antoi isänmaalleen kaiken, koko elämänsä.

Tällaisista elämänkohtaloista on hyvät ystävät meidän isänmaamme itsenäisyys kudottu kokoon. Tavallisten suomalaisten miesten ja naisten työstä ja uhrauksista isänmaan ja kotiseudun eteen, niin sodan kuin rauhan päivinä. Niin monen nuoren miehen, isän, veljen, enon, sedän, ystävän elämä katkesi sodan ankariin kohtaloihin.

Sodissa kaatuneet ja sotaa käynyt veteraanipolvi ovat meille muistutus siitä mitä oman isänmaan, kotiseudun ja toisen ihmisen puolustaminen voi enimmillään vaatia. He eivät ajatelleet ensimmäisenä omaa etuaan, omaa hyvää tai edes omaa henkeään. He kokivat velvollisuudekseen lähteä puolustamaan tätä maata. Heidän tahtonsa oli, että täällä saataisiin edelleenkin elää rauhassa. Että yhteiskuntamme heikoimmillakin olisi lupa elää ja toimia isänmaassamme. Sitä tarkoittaa yksinkertaisuudessaan sanat ”Veljeä ei jätetä”. Että toista ihmistä ei jätetä sodan eikä rauhan aikana yksin. Ketään ei jätetä oman onnensa nojaan. Sitä on olla tuo Herramme mainitsema toisen orja, toisen palvelija.

Meidän aikamme näyttäytyy tänään toisenlaiselta. Monesti meille oma hyvä, oma etu, omat saavutukset ovat toisen ihmisen hyvää tai yhteistä hyvää tärkeämmät. Aikamme on täynnä yksilöllisyyden ihailua jopa narsismiin saakka. Ollaan valmiit vaatimaan itselle kaikki se mitä kuuluu. Yksilöoikeus tarkoittaa tänään sitä, että minun olisi saatava kaikki hyvä ja mahdollisimman pian.

Samalla yhteiskunnan heikoimmat jäsenet jäävät oikeuksiemme ja vaatimustemme jalkoihin. Sillä kuka haluaisi luopua omastaan toisen hyväksi. Kuka on valmis kärsimään vaivaa toisen edestä. Kuka uskaltaa liata maineensa tai menettää kasvonsa puolustaessaan toista. 

Veteraanipolven viesti on yksinkertainen. Tee sinä työtä tämän isänmaasi ja kotiseutusi eteen. Rakasta sitä. Toimi niin, että tässä maassa ja tällä kotiseudullasi olisi meidän kaikkien hyvä elää. Lasten, nuorten, vanhusten, täällä syntyneiden ja tänne muuttaneiden. Että tämä olisi meille kaikille yhteinen koti. Että voisimme elää rauhassa ja sovussa. Että riidan ja eripuran sijaan etsittäisiin ymmärrystä. Ajateltaisiin toisen hyvää. Asetuttaisiin toisen asemaan. Että ketään ei jätetä!

Ja se on aivan sitä samaa työtä johon Jumala kutsuu jokaiset meidät. Jumalaa rakastetaan arjessa toista ihmistä palvelemalla. ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja.”

Uskontunnustus