Etusivu    Lapin sivut     Lapin kirjat     Marskin ritarit

    KONTIOLAHDEN LUKION LAKKIAISET 2011

    Puhe lakkiaisjuhlassa 4.6.2011


    Hyvät tänään lakitettavat ylioppilaat!

    Arvoisat veteraanit ja kutsuvieraat!

    Hyvät 30 vuotta sitten lakitetut ylioppilaat!

    Hyvät vanhemmat, isovanhemmat, näiden nuorten läheiset!
    Hyvä juhlaväki!

     

    Äskettäin eläkkeelle siirtynyt Helsingin Sanomien päätoimittaja, polvijärveläissyntyinen Reetta Meriläinen analysoi viimeisessä pääkirjoituksessaan tämän ajan suomalaista elämänmuotoa ja sivistystä. Pääkirjoituksen paljon puhuvan otsikko on: ”Kuin höyhen tuulessa, raskain mielin”.

     

    Meriläinen kirjoittaa: ”Nyt kun auktoriteetit on kyseenalaistettu, jumaluudet kielletty, patsaat kaadettu, arvot personoitu ja jokainen on ehdottomasti oman itsensä herra, ihminen voi silti joutua eksyksiin. Hukata itsensä. Tyhjässä maisemassa harhailevat ihmiset eivät säteile elinvoimaa, iloa, onnellisuutta. Jos ihmisen tarpeista tunnistetaan ja täytetään vain materiaaliset, ihminen voi tuntea itsensä hengettömäksi. Jollei ihminen pääse toteuttamaan kaipuutaan kauniimpaan ja syvempään, hänen sisimpänsä näivettyy. Tyhjän ihmisen höyhenkevyt mieli voi olla raskas. Elämän tarkoituksen etsintä voi..olla monelle mitä naarmuisinta todellisuutta.”

    Meriläinen kysyy teiltä tämän juhlan nuorilta ylioppilailta – muttei myös meiltä jokaiselta - tuon suuren kysymyksen: ”Mitä sinun elämäsi tarkoituksen etsintään kuuluu? Mistä löydän elämääni kaiken tämän maallisen materiaalin rinnalle sellaisen henkisen sisällön, mikä tekisi elämästäni rikkaan, elämisen arvoisen?

    Ymmärrämme, että ilman sukua, perhettä, ystäviä, ilman sosiaalista yhteisöä ja kanssakäymistä toisten kanssa, olemme hukassa – kuin höyhen tuulessa. Ihminen näkee merkityksensä vain toisen lähelläolosta, toisen ihmisen sanoista, arvostuksesta, välittämisestä, rakastamisesta. Vailla toisen ihmisen läheisyyttä elävä ihminen on ikävän, yksinäisyyden vanki. Ellemme voi, osaa tai halua tehdä työtä toisen ihmisen rinnalla, hänen eteensä ja hänen hyväkseen, valuu elämämme hukkaan.

    Muutaman vuoden sisällä elämämme on valtaannuttanut ns. sosiaalinen media. 30 vuotta sitten valmistuessanne ylioppilaiksi te sen päivän nuoret sovitte tapaamisesta Helsingin asemalle kellon alle, tai luokkakokouksen vanhaan kouluunne. Nyt olemme kaikki Facebookissa, Twitterissä, sähköpostin tai tekstiviestin päässä. Tapaamisia asemalla ei tarvita enää. Tapaamme toisemme siellä netissä. Vanhojen kotiseudun yhteisöjen kadottua, koulun turvallisen luokan hajottua olemme kuin höyhenet tuulessa. Tässä ajassa yhteisöllisyys, sosiaaliset kontaktit ovat yhä harvempia, pinnallisempi ja raadollisempia - ja sitäkin tärkeämpiä ja elämälle välttämättömiä. Mistä löydän muuttuvissa elämäntilanteissa yhteisöni, sosiaaliset verkostoni. Missä ovat ystäväni? Mistä löydän tärkeimmät ihmissuhteeni?

    Raskas on tässä ajassa sen kohtalo, joka ystävyydessä tai rakkaudessa hylätään, jätetään. Hylätyksi tulemisen kokemus, tunne siitä etten kelvannut, en ollut ystävyyden tai rakastamisen arvoinen – se ei unohdu koskaan. Jokainen päivä sen jälkeen on synkkää unta, pimeää, kohtalottomuutta. Sitä ei toivoisi kenellekään. Siksi tätä yhteisöllisyyttä, toisten kanssa elämistä on aivan opetettava, siihen kasvatettava. Nämäkin lakkiaisjuhlat kodeissa suvun ja ystävien kesken ovat juhlat vain siten, että tullaan koolle, iloitaan yhdessä. Se, että kodeissa suunnitellaan, valmistellaan, järjestetään nuorelle juhla, kutsutaan sinne ystävät, sukua, läheisiä – sillä kerromme nuorellemme ja toisillemme miten arvostamme ja välitämme heistä.

    Nykykouluissa tämän yhteisöllisyyden, yhdessä tekemisen, kokoontumisen, toisen kohtaamisen merkitys tuntuu kasvavan häkellyttävästi. Olemme omankin lukiomme opiskelijoiden antamasta palautteesta yllättyneitä. Vuosi vuodelta yhteisöllisyyden merkitys palautteessa kasvaa yli kaiken muun. Opiskelijat arvostavat lukion tärkeimmiksi asioiksi hyvää yhteishenkeä, yhteisöllisyyttä, koulun yhteisiä tapahtumia. Sitä, että ollaan yhdessä, toimitaan yhdessä, tehdään toinen toisillemme hyvää. Ja tämän rinnalla yhä enemmän arvostetaan opettajan ja oppilaan hyvää, luottamuksellista suhdetta. Opettaja on monelle nuorelle yhä tärkeämpi aikuinen, tuki, turva, kuulija.

    Ymmärrämme, että hyvän elämän oppimista tapahtuu siellä, missä koulu koetaan viihtyisäksi, missä toimitaan yhdessä, autetaan, tuetaan toista, ei jätetä yksin. Tehdään työtä sen eteen, että yhteisön heikoinkin jäsen olisi rinnallamme ja tuellamme selviäisi opinnoistaan. Sellaisesta koulusta tai työpaikasta on kaukana kovien kyynärpäiden kilpailu, materiaaliset arvot tai yksinomaan menestyksen tavoittelu.. Hyvässä koulussa, hyvässä työyhteisössä asetetaan yhteinen etu, toisen ihmisen pärjääminen tärkeämmäksi arvoksi kuin yksinomaan minun menestykseni, palkkani, minun etuni. Se on monin verroin tärkeämpää kasvullemme kuin vaikkapa paikka jokavuotisen lukiovertailun aurinkoisella puolella.

    Sen tähden olemme huolestuneina seuranneet lehdissä käytävää keskustelua naapurikaupunginkin vaikeista kouluverkkoratkaisuista. Vanhempien ja opettajien huolestuneissa viesteissä kuuluu pelko siitä, mitä kouluyhteisöjen rikkominen ja suurempiin yhdistäminen merkitsee yhteisöllisyydelle, turvallisuuden kokemukselle. Voiko lastemme ja nuortemme kasvattaminen perustua yksin taloudellisiin tai materiaalisiin arvoihin? Onko koulun tärkein tehtävä säästää, olla tiukkaan talouteen viritetty tuotantolaitos? Entä jos sellaisen sisällä nuoren ihmisen mielin on kuin höyhen tuulessa, mutta raskain mielin? Millaisen pohjan se antaa nuoren ihmisen mielen rakennustyöhön sille rakennukselle, jota elämäksi kutsutaan?

    Ihmisen sivistyksen keskeinen mittapuu on siinä, kuinka hän kohtelee toista ihmistä, läheisiään, työtovereitaan, tuntemattomia, myös tänne muuttaneita tai paenneita. Tätä kaikkea me sanomme sydämen sivistyksesi. Tämä sivistys on arvokkaampi kuin parhaatkaan arvosanamme tahi saavutuksemme. Tätä sydämen sivistystä opetellaan kotona, koulussa, työssä toisen ihmisen rinnalla. Sen sivistyksen ydin on siinä, miten arvostat toista, miten kohtelet toista ihmistä, miten muistat vanhempiesi ja sinua kasvattaneiden työtä ja uhrauksia. Miten edistät toisen ihmisen hyvää.

    Tällaisen sivistykseen kasvattamisen juuret ovat kodeissa ja kouluissa. Ilman kasvatusta hyvyyteen, oikeudenmukaisuuteen, lähimmäisenrakkauteen ei ole maailmalla tulevaisuutta.

    Veteraanien viesti aikanaan oli ja edelleen on: ”Veljeä ei jätetä!” Ketään ei saa jättää, hylätä. Ei onnen tai menestyksen aikana, mutta erityisesti ei silloin kun maailma kääntää selän ja seinät nousevat eteen. Toimi sinä niin, että ketään ei hylätä, ei yhteisön eikä yhteiskunnan ulkopuolelle, vaan että heikoimmastakin kannetaan huolta. Pysytään toisen ihmisen rinnalla, ilossa ja surussa, menestyksessä ja vastoinkäymisessä. Se on sydämen sivistystä.

     Seuratkoon sinun askelissasi nuori ylioppilas tällainen sydämen sivistys. Muista mistä olet kotoisin, missä sinun juuresi ovat. Niin olet toimiva myös kotisi ja koko kotiseutusi ja isänmaasi parhaaksi.

     

    Haluan toivottaa elämällenne kaikkea hyvää vanhaan tapaan näillä sanoin:
    "Lähtekää rauhassa.
    Olkaa rohkeat, 
    pitäkää hyvästä kiinni,
    älkää vastatko pahaan pahalla.
    Rohkaiskaa arkoja,  
    tukekaa heikkoja,
    auttakaa sorrettuja, 
     kunnioittakaa kaikkia ihmisiä."

     

    Jaan nyt lukion päättötodistukset ja ylioppilastutkintotodistukset.
    ………

    Hyvät nuoret!

    Te olette nyt suorittaneet hyväksytysti lukion oppimäärän. Olette myös selviytyneet hyväksytysti ylioppilastutkinnon kokeista.

    Ylioppilastutkintolautakunnan suomin valtuuksin julistan Teidät täten ylioppilaiksi. Painakaan nyt tämän arvon merkiksi valkolakki päähänne!

    -          GAUDEAMUS IGITUR

    ilpo saarelainen


Ilpo Saarelainen
ilpo.saarelainenÄTkontiolahti.fi
Kontiolahden lukio