KONTIOLAHDEN LUKION LAKKIAISET 2011
Puhe lakkiaisjuhlassa 4.6.2011
Hyvät tänään lakitettavat ylioppilaat!
Arvoisat veteraanit ja kutsuvieraat!
Hyvät 30 vuotta sitten lakitetut ylioppilaat!
Hyvät vanhemmat, isovanhemmat, näiden nuorten läheiset!
Hyvä juhlaväki!
Äskettäin eläkkeelle siirtynyt Helsingin Sanomien
päätoimittaja, polvijärveläissyntyinen Reetta Meriläinen analysoi viimeisessä
pääkirjoituksessaan tämän ajan suomalaista elämänmuotoa ja sivistystä.
Pääkirjoituksen paljon puhuvan otsikko on: Kuin höyhen tuulessa, raskain
mielin.
Meriläinen kirjoittaa: Nyt kun auktoriteetit on
kyseenalaistettu, jumaluudet kielletty, patsaat kaadettu, arvot personoitu ja
jokainen on ehdottomasti oman itsensä herra, ihminen voi silti joutua eksyksiin.
Hukata itsensä. Tyhjässä maisemassa harhailevat ihmiset eivät säteile
elinvoimaa, iloa, onnellisuutta. Jos ihmisen tarpeista tunnistetaan ja täytetään
vain materiaaliset, ihminen voi tuntea itsensä hengettömäksi. Jollei ihminen
pääse toteuttamaan kaipuutaan kauniimpaan ja syvempään, hänen sisimpänsä
näivettyy. Tyhjän ihmisen höyhenkevyt mieli voi olla raskas. Elämän
tarkoituksen etsintä voi..olla monelle mitä naarmuisinta todellisuutta.
Meriläinen kysyy teiltä tämän juhlan nuorilta ylioppilailta
muttei myös meiltä jokaiselta - tuon suuren kysymyksen: Mitä sinun elämäsi
tarkoituksen etsintään kuuluu? Mistä löydän elämääni kaiken tämän maallisen materiaalin
rinnalle sellaisen henkisen sisällön, mikä tekisi elämästäni rikkaan, elämisen
arvoisen?
Ymmärrämme, että ilman sukua, perhettä, ystäviä,
ilman sosiaalista yhteisöä ja kanssakäymistä toisten kanssa, olemme hukassa
kuin höyhen tuulessa. Ihminen näkee merkityksensä vain toisen lähelläolosta,
toisen ihmisen sanoista, arvostuksesta, välittämisestä, rakastamisesta. Vailla
toisen ihmisen läheisyyttä elävä ihminen on ikävän, yksinäisyyden vanki. Ellemme
voi, osaa tai halua tehdä työtä toisen ihmisen rinnalla, hänen eteensä ja hänen
hyväkseen, valuu elämämme hukkaan.
Muutaman vuoden sisällä elämämme on valtaannuttanut
ns. sosiaalinen media. 30 vuotta sitten valmistuessanne ylioppilaiksi te sen
päivän nuoret sovitte tapaamisesta Helsingin asemalle kellon alle, tai
luokkakokouksen vanhaan kouluunne. Nyt olemme kaikki Facebookissa, Twitterissä,
sähköpostin tai tekstiviestin päässä. Tapaamisia asemalla ei tarvita enää.
Tapaamme toisemme siellä netissä. Vanhojen kotiseudun yhteisöjen kadottua,
koulun turvallisen luokan hajottua olemme kuin höyhenet tuulessa. Tässä ajassa
yhteisöllisyys, sosiaaliset kontaktit ovat yhä harvempia, pinnallisempi ja raadollisempia
- ja sitäkin tärkeämpiä ja elämälle välttämättömiä. Mistä löydän muuttuvissa
elämäntilanteissa yhteisöni, sosiaaliset verkostoni. Missä ovat ystäväni? Mistä
löydän tärkeimmät ihmissuhteeni?
Raskas on tässä ajassa sen kohtalo, joka ystävyydessä
tai rakkaudessa hylätään, jätetään. Hylätyksi tulemisen kokemus, tunne siitä
etten kelvannut, en ollut ystävyyden tai rakastamisen arvoinen se ei unohdu
koskaan. Jokainen päivä sen jälkeen on synkkää unta, pimeää, kohtalottomuutta. Sitä
ei toivoisi kenellekään. Siksi tätä yhteisöllisyyttä, toisten kanssa elämistä
on aivan opetettava, siihen kasvatettava. Nämäkin lakkiaisjuhlat kodeissa suvun
ja ystävien kesken ovat juhlat vain siten, että tullaan koolle, iloitaan
yhdessä. Se, että kodeissa suunnitellaan, valmistellaan, järjestetään nuorelle
juhla, kutsutaan sinne ystävät, sukua, läheisiä sillä kerromme nuorellemme ja
toisillemme miten arvostamme ja välitämme heistä.
Nykykouluissa tämän yhteisöllisyyden, yhdessä
tekemisen, kokoontumisen, toisen kohtaamisen merkitys tuntuu kasvavan häkellyttävästi.
Olemme omankin lukiomme opiskelijoiden antamasta palautteesta yllättyneitä.
Vuosi vuodelta yhteisöllisyyden merkitys palautteessa kasvaa yli kaiken muun.
Opiskelijat arvostavat lukion tärkeimmiksi asioiksi hyvää yhteishenkeä,
yhteisöllisyyttä, koulun yhteisiä tapahtumia. Sitä, että ollaan yhdessä,
toimitaan yhdessä, tehdään toinen toisillemme hyvää. Ja tämän rinnalla yhä
enemmän arvostetaan opettajan ja oppilaan hyvää, luottamuksellista suhdetta.
Opettaja on monelle nuorelle yhä tärkeämpi aikuinen, tuki, turva, kuulija.
Ymmärrämme, että hyvän elämän oppimista tapahtuu
siellä, missä koulu koetaan viihtyisäksi, missä toimitaan yhdessä, autetaan, tuetaan
toista, ei jätetä yksin. Tehdään työtä sen eteen, että yhteisön heikoinkin
jäsen olisi rinnallamme ja tuellamme selviäisi opinnoistaan. Sellaisesta koulusta
tai työpaikasta on kaukana kovien kyynärpäiden kilpailu, materiaaliset arvot
tai yksinomaan menestyksen tavoittelu.. Hyvässä koulussa, hyvässä työyhteisössä
asetetaan yhteinen etu, toisen ihmisen pärjääminen tärkeämmäksi arvoksi kuin yksinomaan
minun menestykseni, palkkani, minun etuni. Se on monin verroin tärkeämpää
kasvullemme kuin vaikkapa paikka jokavuotisen lukiovertailun aurinkoisella
puolella.
Sen tähden olemme huolestuneina seuranneet lehdissä käytävää
keskustelua naapurikaupunginkin vaikeista kouluverkkoratkaisuista. Vanhempien
ja opettajien huolestuneissa viesteissä kuuluu pelko siitä, mitä kouluyhteisöjen
rikkominen ja suurempiin yhdistäminen merkitsee yhteisöllisyydelle,
turvallisuuden kokemukselle. Voiko lastemme ja nuortemme kasvattaminen perustua
yksin taloudellisiin tai materiaalisiin arvoihin? Onko koulun tärkein tehtävä
säästää, olla tiukkaan talouteen viritetty tuotantolaitos? Entä jos sellaisen
sisällä nuoren ihmisen mielin on kuin höyhen tuulessa, mutta raskain mielin?
Millaisen pohjan se antaa nuoren ihmisen mielen rakennustyöhön sille
rakennukselle, jota elämäksi kutsutaan?
Ihmisen sivistyksen keskeinen mittapuu on siinä,
kuinka hän kohtelee toista ihmistä, läheisiään, työtovereitaan, tuntemattomia, myös
tänne muuttaneita tai paenneita. Tätä kaikkea me sanomme sydämen sivistyksesi.
Tämä sivistys on arvokkaampi kuin parhaatkaan arvosanamme tahi saavutuksemme.
Tätä sydämen sivistystä opetellaan kotona, koulussa, työssä toisen ihmisen
rinnalla. Sen sivistyksen ydin on siinä, miten arvostat toista, miten kohtelet
toista ihmistä, miten muistat vanhempiesi ja sinua kasvattaneiden työtä ja
uhrauksia. Miten edistät toisen ihmisen hyvää.
Tällaisen sivistykseen kasvattamisen juuret ovat kodeissa ja
kouluissa. Ilman kasvatusta hyvyyteen, oikeudenmukaisuuteen, lähimmäisenrakkauteen
ei ole maailmalla tulevaisuutta.
Veteraanien viesti aikanaan oli ja edelleen on:
Veljeä ei jätetä! Ketään ei saa jättää, hylätä. Ei onnen tai menestyksen
aikana, mutta erityisesti ei silloin kun maailma kääntää selän ja seinät nousevat
eteen. Toimi sinä niin, että ketään ei hylätä, ei yhteisön eikä yhteiskunnan
ulkopuolelle, vaan että heikoimmastakin kannetaan huolta. Pysytään toisen
ihmisen rinnalla, ilossa ja surussa, menestyksessä ja vastoinkäymisessä. Se on sydämen
sivistystä.
Seuratkoon sinun askelissasi nuori ylioppilas tällainen
sydämen sivistys. Muista mistä olet kotoisin, missä sinun juuresi ovat. Niin
olet toimiva myös kotisi ja koko kotiseutusi ja isänmaasi parhaaksi.
Haluan toivottaa elämällenne kaikkea hyvää vanhaan tapaan
näillä sanoin:
"Lähtekää rauhassa.
Olkaa rohkeat,
pitäkää hyvästä kiinni,
älkää vastatko pahaan pahalla.
Rohkaiskaa arkoja,
tukekaa heikkoja,
auttakaa sorrettuja,
kunnioittakaa kaikkia ihmisiä."
Jaan nyt lukion päättötodistukset ja ylioppilastutkintotodistukset.
Hyvät nuoret!
Te olette nyt suorittaneet hyväksytysti lukion oppimäärän.
Olette myös selviytyneet hyväksytysti ylioppilastutkinnon kokeista.
Ylioppilastutkintolautakunnan suomin valtuuksin julistan
Teidät täten ylioppilaiksi. Painakaan nyt tämän arvon merkiksi valkolakki päähänne!
-
GAUDEAMUS IGITUR
ilpo saarelainen