KONTIOLAHDEN LUKION ITSENÄISYYS- JA LAKKIAISJUHLA 5.12.2011

Puhe itsenäisyys- ja lakkiaisjuhlassa 5.12.2011

Hyvät tänään lakitettavat ylioppilaat!

Arvoisat veteraanit ja kutsuvieraat!

Hyvät vanhemmat, isovanhemmat, näiden nuorten läheiset!

Hyvät yläkoulun ja lukion oppilaat ja opettajat!

Julie Orringer kuvaa kirjassaan Näkymätön silta kolmen unkarilaisen veljeksen Andráksen, Tiborin ja Mátyaksen vaiheita keskellä Euroopan kuohuvaa 30-40 lukua. Veljeksiä ajaa hillitön halu oppia, kouluttautua. Heillä on unelma valmistua arkkitehdiksi, lääkäriksi, hyviin ammatteihin 30-luvun vapaassa Euroopassa. Opinnot vievät heidät maaseudulta Budapestiin, Pariisiin, Firenzeen. Kunnes kansallissosialismin nousu katkaisee yhdessä yössä heidän opintonsa, tulevaisuuden suunnitelmansa ja vie nämä juutalaisnuoret natsien työleireihin.

2. maailmansodan seuraus on heidän elämälleen musertava. Suvun vanhukset, äidit ja lapset sota murskaa holokaustin kauhuissa. Työleirien näännyttävissä oloissa lääkärinuraa aloitteleva Tibor kohtaa matkansa pään. Sodan jälkeen András palaa kotiin. Mikään ei ole enää entisellään. Hyvin alkaneet arkkitehtiopinnot Pariisissa on unohdettava. Ja lopulta vuoden 56 kansannousun jälkeen on paettava kotimaastakin uuden totalitarismin alta. Vielä viimeisen kerran hän nousee Budan Gellert vuorelle, katselee kotikaupunkiaan, kotiseutuaan, jossa hänen juurensa ja muistonsa ovat ja pakenee sitten uudelle mantereelle.

Tämän päivän Eurooppa on nuoren ihmisen silmin katsottuna täynnä samoja pelkoja, epävarmuutta kuin oli toisen maailmansodankin alla. Nuoren koululaisen tai tämän päivän ylioppilaan mielessä risteilevät samat kysymykset kuin näillä 30-luvun unkarilaisveljeksillä. Löydänkö haaveilemani ammatin? Saanko tulevaisuudessa töitä? Uskallanko perustaa perhettä, unelmoida tulevaisuudesta jos kaikki ympärillä on epävarmaa?

Näiden kysymysten ja epävarmuuksien keskellä on muistutettava yhä uudelleen sitä, mikä tekee elämästämme elämisen arvoisen. Eikö yksi elämämme tärkeimpiä perustuksia ole Koti, kotiseutu, läheiset, rakkaat ihmiset. Ja sitten on työ, elämäntehtävä, jota varten opiskelemme. Ne ovat elämämme sisältö ja perusta. Niille rakennamme elämämme, perheemme ja lastemme elämän. Niiden eteen on nähtävä vaivaa, uskallettava uhrautua, taistella ja niistä unelmoida.

Ympärillämme kuohuu aina, milloin sota, milloin etninen tai poliittinen vaino tai milloin talouden musertava horjunta. Ne uhkaavat viedä uskomme tulevaan. Sen tiedätte te veteraanit tahi te maahanmuuttajanuoret tai sinä Zarmina. Ja sen tavallanne tiedätte myös te tämän päivän lakitettavat. Te tänään lakitettavat olette joutuneet näkemään vaivaa opintojenne eteen ehkä enemmän kuin moni muu. Koulutie ei teille kaikille ole ollut helppo. Olette tarvinneet koulutiellä vanhempienne ja opettajienne tukea. Se on muistutus myös siitä, missä on ollut kotinne, juurenne. Työtä tehden, vaivaa nähden tämä saavutus on sitäkin arvokkaampi teille ja teidän kodeillenne.

Unkarilaisveljesten tarina on hyvä muistutus siitä, kuinka suuri merkitys kodilla, ystävillä ja omalla yhteisöllämme on elämällemme. Miten me olemmekaan toistemme tuen, hyväksynnän ja rakkauden varassa. Toisen ihmisen eteen tehty työ, toisen arvostaminen, kannustaminen ja tukeminen ovat sivistystä, henkistä suuruutta. Yhteisön ja toisen eteen tehty työ jää usein näkymättömiin. Siitä ei kirjoiteta sankaritarnoita, siitä ei palkita. Aikamme yksilöllisyyden ja itsekeskeisyyden kulttuurissa ihannoidaan yksittäisten ihmisten tekoja, näyttäytymistä jopa narsismiin saakka. Suurta ihmisessä on kuitenkin se, mitä hän tekee toiselle, miten kohtelee toista. Sellainen ihminen muistetaan.

Lukion toisen vuosikurssin syksyllä olemme nyt useamman vuoden ajan käyneet leirikoulua Lapissa. Matkalla pysähdymme Raatteen tiellä. Se on meidän yksi velvollisuutemme veteraani- sukupolvelle. Opetella tuntemaan se, minkä puolesta olette tehneet työtä, puolustautuneet ja uhranneet elämänne. Jokaista nuorta lukiolaista hätkähdyttää nähdä Raatteen tien muistomerkki. Valtava muistokivien peltoaukea. Sen keskellä muistomerkki, jossa 105 tuulikelloa soittaa. Kivessä yksinkertainen laatta, jossa sanat: 'Vaikka ihminen kuolee, muisto elää'. On vaalittava tätä muistoa, isovanhempiemme polven työtä, jonka varaa on rakennettu isänmaamme hyvinvointi. Heiltä saamaamme perintöä on, että saamme opiskella, kouluttautua, elää vapaassa maassa, jossa heikoimmastakin jäsenestä tulee huolehtia. Jossa ketään ei saisi jättää oman onnensa nojaan.

Toimi sinä tämän päivän nuori ja sinä ylioppilas samoin! Elä ja tee työtä niin, että sinut muistetaan! Että jäljessäni kulkee hyvä. Että teet toiselle sen, mitä haluaisit itsellesi tehtävän. Että toista tuetaan, autetaan, kuunnellaan. Se koskee niin sinua yläkoulun nuori 7-luokkalainen tai sinua lukiolainen tai meitä opettajia, vanhempia. Että emme vähättele, alista, kiusaa, muserra toista sanoillamme, teoillamme. Vaan tuemme, rohkaisemme, kannustamme sanoilla, teoilla, esimerkillämme. Toimi sinä niin, että ketään ei hylätä, ei yhteisön eikä yhteiskunnan ulkopuolelle, vaan että heikoimmastakin kannetaan huolta. Pysytään toisen ihmisen rinnalla, ilossa ja surussa, menestyksessä ja vastoinkäymisessä. Sellaisen ihmisen jäljissä kulkee hyvä. Hänet muistetaan. Se on suuruutta, isänmaallisuutta, rohkeutta.

ilpo saarelainen